Koulu ja menneisyys

Esipuhe

2019-01-12T07:45:24+02:00

Sivistyksen ja kasvatuksen tiet

2019-01-12T11:08:40+02:00

Teoksen teemojen, sivistyksen ja kasvatuksen luotausta ja teoksen artikkelien teemojen avaamista ja sijoittamista kontekstiinsa.

Rationaalisuus arkaaisen Kreikan sivistys- ja kasvatusihanteissa

2019-01-12T08:09:42+02:00

Artikkelissa tarkastellaan arkaaisen Kreikan sivistys- ja kasvatusajattelua, jota kuvataan käsitteellä paideia. Sille tunnusomaista on ihmisen muovaaminen tietyn ideaalin tai hahmon mukaan. Tavoiteltavan hahmon tunnuspiirteitä ovat muun muassa kauneus, kilpailullisuus ja poliittisuus Aristoteleen mielessä. Tarkastelun lähtökohtana on Homeroksen ja Hesiodoksen eeppisen runouden rooli Kreikan kansan yhdistäjänä ja kasvattajana. Erityisiä teemoja epiikan osalta ovat totuus ja moraali. Esimerkkinä yksilöllisyyden lisääntymisestä toisenlaisessa runoudessa tarkastellaan Arkhilokhosta (noin 680–640 eaa.). Artikkelin pääväite on, että arkaaisen ajan runollinen kasvatusperinne muuttuu yleiskreikkalaisen yhteisyyden ja yksilöllisyyden itujen esiinmarssin vuoksi. Nämä tekijät johtavat kasvatus- ja sivistysihannetta kohti aiempaa yleispätevämpää rationaalisuutta, mutta myös jonkinlaista myytin ja järjen välistä vastakkainasettelua. Uuden rationaalisuuden osalta artikkelin päähahmo on puolestaan Parmenides (noin 515–450 eaa.), jonka myötä logoksesta järjelliseksi perusteluksi ja argumentaatioksi ymmärrettynä tulee ratkaiseva osa eurooppalaista sivistys- ja kasvatusihannetta.

Sydämen ja järjen sivistys - sivistyksen käsitehistoriaa modernin murroskohdassa

2019-01-15T08:53:59+02:00

Suomen kielen ihmisyksilön henkistä kehittyneisyyttä ilmaisevan sivistys-käsitteen nykymerkitys jakautuu kahteen toisilleen vastakkaiseen muotoon. Käsitteellä voidaan tarkoittaa sivistystä, joka on aistinvaraisesti opittua esimerkiksi koulussa tai erilaisia tekstejä lukemalla. Toisaalta taas sivistys voi viitata eräänlaiseen ihmisen kypsyyteen ”sydämen sivistyksenä”, jota ei voi esimerkiksi kirjoja lukemalla oppia. Artikkelissa tutkitaan käsitehistoriallisella analyysilla, miksi suomen kielen sivistys-käsitteen ihmisyksilöön viittaava muoto on jakautunut tällä tavoin kahtia. Kirjoitus vie lukijan 1800-luvun puoliväliin aikaan, jolloin sivistystä määriteltiin Suomessa ensimmäistä kertaa julkisesti. Artikkeli tuo esiin, kuinka menneisyys on läsnä nykypäivän ajattelutavoissa. 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliset kokemukset ja niitä jäsentävät jaetut kulttuuriset rakenteet vaikuttavat yhä tänäkin päivänä siihen, miten sivistys-käsite ymmärretään.

Sosiaalipedagogiikka idealistisen sosialismin kasvatus- ja sivistysoppina

2019-01-12T08:06:30+02:00

Tarkastelen uuskantilaisen Paul Natorpin sosiaalipedagogiikan tulkintaa erityisenä kasvatusfilosofian traditiona. Natorpin kasvatusajattelu rakentuu olennaisesti sosiaalipedagogiikan käsitteen ympärille, ja hänellä on merkittävä asema saksalaisen sosiaalipedagogiikan varhaisessa käsite- ja teoriahistoriassa. Kuvaan Natorpin näkemysten keskeiset piirteet, käsittelen niiden oppihistoriallista taustaa ja hahmotan hänen ajattelunsa yleistä yhteiskunta- ja sivistysteoreettista merkitystä. Kiinnitän erityistä huomiota Natorpin sosiaalipedagogiikan tulkinnan tietoteoreettiseen, moraalifilosofiseen ja yhteiskuntateoreettiseen perustaan idealistisen sosialismin kasvatus- ja sivistysoppina.

Sivistyneistö muotoilemassa Tampereen työväenopiston periaatteita 1890-luvulla

2019-01-12T08:10:28+02:00

Artikkelissa tarkastelen sivistyneistön 1890-luvulla esittämiä julkisia puheenvuoroja Suomen ensimmäisen työväenopiston perustamisesta Tampereelle. Työväenopiston perustamisesta keskusteltiin lähes kymmenen vuotta. Tampereen työväenopiston perustamista ajoi erityisesti 1800-luvun wrightiläisen työväenliikkeen sivistyneistö, joka katsoi työväestön sivistämisen välttämättömäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Pyrin selvittämään puheenvuorojen nojalla, miksi työväestön opiskelumahdollisuuksien lisääminen tuli työväenliikkeen sivistyneistölle tärkeäksi 1890-luvulla ja minkälaisen yhteiskunnallisen tehtävän he antoivat työväenopistolle. Sivistyneistön puheenvuorojen tarkempi analyysi paljastaa, että sivistyneistö piti opiston perustamista tärkeänä kansan olemassaolon turvaamiseksi. Isänmaallinen kansanvalistus tuli ulottaa työväestöön. Sivistyneistö halusi myös perustaa opiston, jotta työväestö voitaisiin ottaa mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja se oppisi parantamaan asemaansa itsekasvatuksellisin keinoin. Työväenopiston tehtäväksi sivistyneistö katsoi isänmaallisten ja kansallista mieltä osoittavien sekä teollistuvassa ja demokratisoituvassa yhteiskunnassa toimivien kansalaisten kasvattamisen.

Sivistys yhteiskunnallisena voimana ‒ työväen sivistystyön sivistys-käsite

2019-01-12T08:11:05+02:00

Artikkeli tarkastelee sivistyksen käsitehistoriaa sosiaalidemokraattisen työväen sivistystyön piirissä, keskittyen etenkin Työväen Sivistysliittoon (TSL) yhteiskunnallisen sivistystyön ajanjaksolla 1919–1970. TSL:n sivistyskäsitys jakoi pohjoismaisen kansansivistysperinteen keskeisiä piirteitä. Samalla sivistys oli ennen kaikkea poliittinen kysymys, joka ei tyhjentynyt yksinomaan aktiivisuuden, osallistumisen tai demokratian ihanteisiin. Sivistystyössä puhuttiin sivistyksen yhteiskunnallisuudesta: sivistys oli voima yhteiskunnan muuttamisessa ja työväenluokan kohottamisessa. Sivistys hahmottui myös edistyksen tarjoamana mahdollisuutena, hyvinvointina, jota tuli levittää. Sivistyksen määritelmät työväen sivistystyön piirissä mukailivat traditionaalisia näkemyksiä yläluokkaisesta sivistyksestä sekä valistusajan ihanteista. TSL:n sivistyskäsitys kehittyi ja vakiintui 1920–1930-lukujen keskusteluissa. 1940-luvulta alkaen sivistystyön tavoitteita alettiin hahmottaa osana koulutuksen kokonaiskenttää: julkista koulutusta tuli uudistaa ja laajentaa, mutta samalla työväen omaehtoisen sivistystyön tuli säilyttää vahva asemansa työväestön erityisten opintarpeiden tyydyttäjänä. Liiton yhteys SDP:hen oli tiivis, ja TSL:n sivistyskäsitykset näkyvät myös SDP:n ohjelmissa ja sivistyspuheessa. Koulutusjärjestelmän uudistus ei kuitenkaan kehittynyt TSL:n näkökulmasta toivotusti. Yhteiskunnallinen sivistystyö hiipui lakimuutosten myötä, ja lopulta TSL:n painopiste muuttui opintokerhoista ammatillisiksi lyhytkursseiksi. Sivistys menetti merkitystään tulevaisuuden rakentajana.

Työläisperhe ja akateeminen sivistys 1970-luvun työväenkirjallisuuden kuvaamana

2019-01-12T08:11:43+02:00

1970-luvulla Suomessa julkaistiin runsaasti yhteiskuntakriittistä kaunokirjallisuutta, joka voidaan kategorisoida arkirealistisen työväenkirjallisuuden kattokäsitteen alle. Artikkelissa tätä kirjallisuusgenreä käytetään sosiaalihistoriallisen tutkimuksen lähdemateriaalina. Laadullisen sisällönanalyysin kohteena ovat realistikirjailijoiden tuottamat kuvat työläisperheen ja akateemisen sivistyksen suhteesta modernin koulutusyhteiskunnan syntyvaiheiden aikana (1950–70-luvuilla). Artikkelissa nostetaan esiin merkityssisältöjä, joita realistikirjailijat antavat koulusivistykselle akateemisesti orientoituneiden työläisnuorten sekä heidän vanhempiensa konteksteissa. Arkirealistisessa työväenkirjallisuudessa korostetaan lapsuudenkodin arvomaailman sekä taloudellisen ja sosiaalisen tilanteen ratkaisevaa vaikutusta työläisnuorten koulutuspolkuihin. Vanhemman työläispolven näkökulmasta koulusivistys merkityksellistetään välinearvoa korostaen. Tällöin koulutus on ensisijaisesti väylä hankkia hyvä asema työmarkkinoilla. Samalla työläisvanhempien narratiiveissa korostuvat alemmuudentunne sekä häpeän, vieraantumisen ja pettymyksen kokemukset suhteessa akateemisesti koulutettuihin jälkeläisiinsä. Arkirealistisesta työväenkirjallisuudesta esiin nousevia merkityksiä verrataan artikkelin aikana aikaisemman, lähinnä muistitietoaineistoon perustuvan tutkimuksen kanssa.

Tyttöjen ammattiin sivistäminen 1930‒1950-lukujen suomalaisissa tyttökirjoissa

2019-01-12T08:12:50+02:00

Tyttökirjallisuudessa on ilmestynyt erilaisista ammateista kertovia romaaneita, joissa tyttöjä on opastettu naisille sopiviin ammatteihin. Artikkelissa tarkastelen ammatteihin ja koulutukseen keskittyviä suomalaisia tyttöromaaneja, jotka ovat ilmestyneet 1930‒1950-luvuilla. Tutkin, minkälaisen kuvan kirjat antavat tyttöjen ja nuorten naisten ammatillisesta kouluttautumisesta, opiskelusta ja työssäkäynnistä. Tähän liittyen tarkastelen analyysissani tyttöjen toiminnan mahdollisuuksia sekä rajoituksia sen aikaisessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, erityisesti tyttöjen koulutushistorian ja tyttötutkimuksen näkökulmista. Aineistosta esiin nousevat teemat liittyvät tyttöjen ammatinvalintaan ja sosioekonomiseen asemaan, sukupuolistereotypioihin sekä avioliiton ja uran väliseen problematiikkaan. Romaaneissa kuvataan pääasiassa keskiluokkaisia ja oppikoulutaustaisia tyttöjä, jotka kouluttautuvat keskiluokan naisten ammatteihin naisvaltaisille aloille. Vähävaraisuus ei ole suurimmalle osalle este kouluttautumiselle, ja opiskelun motiivina on monesti oman toimeentulon hankkiminen. Tytöt kohtaavat sukupuoleensa liittyviä normeja avioliitosta ja perheenemännyydestä, ja naimisiinmenon kuvataan monissa romaaneissa rajoittavan nuorten naisten itsenäisyyttä. Tyttöjen ammatillista itsensä toteuttamista kuvataan myönteisesti juuri koulutuksen, opiskelun ja harrastamisen avulla. Samalla romaaneista välittyvät tyttökirjallisuuteen liitetyt kasvattavuuden ja kapinallisuuden ominaispiirteet.

Tiedeyhteisöön rakennetut poliisit: analyysi 2000-luvun yliopistoyhteisön vallankäytön toimintamekanismeista

2019-01-12T08:13:27+02:00

Uusi yliopistolaki muutti yliopiston rakenteita. Markkinasuuntautuneisuus ja tulostavoitteet toivat tullessaan uusia vallankäytön mekanismeja ja kontrollijärjestelmiä, sillä ilman valvovia toimijoita ja kontrollin välineitä 2000-luvulla toteutettu yliopistopolitiikan muutos olisi epäonnistunut. Mitattavuutta korostavan ajattelutavan taustalta löytyy vastuu- ja tilivelvollisuuden ideologia, jossa vastikkeeton yleishyödyllinen toiminta on mahdotonta. Tuottavuus ja hyöty korostuvat samalla kun kollegiaalinen akateeminen kontrolli on korvattu erilaisilla ulkoisen arvioinnin mittareilla. Toimijaverkkoajattelua seuraten yliopiston käytännöistä ja viime kädessä jopa tutkimuksen sisällöstä päättävät yhä enemmän muut kuin tiedeyhteisön jäsenet. Strategisiin linjauksiin perustuva tutkimuspolitiikka rajaa väistämättä osallisuutta ja toimijuutta yliopistossa. Vaikka yksittäisen tieteentekijän puheoikeutta ei konkreettisesti rajoiteta, niin äänensä saavat kuuluviin strategisen linjan mukaiset toimijat. Hahmotamme suomalaisen yliopistopolitiikan suurta linjaa talouspoliittista taustaideologiaa hyödyntäen. Tutkimusaineisto koostuu kolmestatoista asiantuntijahaastattelusta. Työ jatkaa yliopistotyöntekijöiden muuttuvaan asemaan liittyvää kriittistä tutkimusta. Toimijaverkkoteoria ja teknologian kehittymisen näkökulma taustoittavat niitä mekanismeja, joihin haastatteluaineiston analyysissa pureudumme. Tutkimme yliopiston arkeen rakentuneiden sisäisten poliisien syntyä.

Sivistystä kansallisessa vai globaalissa kehyksessä ‒ sivistys-käsitteen merkityksen muutos kouluopetuksessa

2019-01-12T08:14:05+02:00

Artikkeli tarkastelee sivistyksen käsitteen historiaa suomalaisessa kouluopetuksessa. Sivistyksen merkitys on vaihdellut sen mukaan, oliko meneillään ollut kansakunnan, hyvinvointivaltion vai EU-Suomen rakentaminen. Sivistyksen merkitysulottuvuuksia ovat kysymykset sivistyksestä itseisarvona vai välineenä, yksilön vai yhteisön voimavarana ja kansallisena vai globaalina hankkeena. Koulun sivistyssisältöä koskevat valinnat ovat tasapainoilleet näiden ulottuvuuksien puitteissa. Koska sivistyksen merkitys ulottuvuudella kansallinen – globaali on kommunikatiivisesti tiivistyvässä maailmassa ristiriitaisten näkemysten kohde, päädyn artikkelin lopussa pohtimaan kysymystä kansallisen sivistyksen asemasta ja oikeutuksesta suhteutettuna universaalin sivistyksen tarpeeseen. Tarkasteluni keskeisenä aineistona ovat Suomen yleissivistävän koulun ohjausdokumentit ja julkisen koulukeskustelun puheenvuorot autonomian ajalta 2000-luvulle.

Ammattisivistyksen lupaus antroposeenin/kapitaloseenin aikakaudella

2019-01-12T08:14:42+02:00

Perinteisessä länsimaisessa kasvatushistoriassa työhön orientoiva ja ammattikasvatus on jäänyt vallitsevien sivistyskäsitysten tai -diskurssien marginaaliin, ellei ole asettunut täysin niille vastakkaiseksi. Maatieteilijät (earth scientists) ovat todenneet ihmislajin ratkaisevan vaikutuksen, kun maaplaneetta on siirtynyt antroposeeniksi kutsuttuun aikakauteen. Tämä asettaa ihmiskeskeisen sivistysajattelun ja sen motivoiman kasvatuksen radikaalisti uuteen valoon. Ihmisyyden täydellistämistä oikeuttaessaan ne ovat jättäneet vähälle huomiolle niin aineelliset ja taloudelliset kuin ei-ihmiselliset ehtonsa. Ihmiskeskeisen sivistyksen ja sen seurausten tarkastelu ei-ihmisellisestä perspektiivistä johtaa myös kasvatushistorian uudistamiseen. Antroposeenia tarkentavan kapitaloseeni-argumentin perusteella kriittinen työhön ja ammattiin kasvatuksen tutkimus voisi osaltaan avata mahdollisuuksia sivistyksen käsitteen uudelleen muotoiluun.

Sivistys ja kasvatus ennen ja nyt ‒ Adornolainen näkökulma sivistykseen

2019-01-12T08:15:13+02:00

Sivistys-käsite on kasvatuksen ja kasvatusfilosofian eri aikakausina saanut mitä erilaisimpia määritelmiä ja painotuksia. Aina antiikin filosofeista Humboldtiin ja siitä eteenpäin on sivistys merkinnyt jonkinlaista itsen ja maailmasuhteen rikastuttamista. Yhteistä näille sivistystulkinnoille on, että tämä rikastuttaminen on jollakin tapaa vahvasti järkeen perustava prosessi. Kenties yhden negatiivisimmista sivistystulkinnoista on esittänyt saksalainen kriittinen filosofi Theodor W. Adorno (1903–1969) kyseenalaistaessaan kokonaan sivistyksen mahdollisuuden oman aikansa yhteiskunnassa. Adorno katsoi sivistyksen vajonneen niin sanottuun puolisivistyksen tilaan, joka ei merkinnyt vain puolittaista tai vajaata sivistystä, vaan jotakin pahempaa: sivistystä joka on jo mennyt harhaan. Adornon mukaan valistuksen projektiin kytkeytyi rinnakkainen instrumentaalisen järjen kehityskulku ja tämä kapea-alainen tehokkuutta ja kategorisointia korostava järjenmuoto vei tilaa todelliselta sivistykseltä. Moderni tiede, massakulttuuri sekä byrokraattiset hallinnan muodot vauhdittivat instrumentaalisen järjen kehitystä. Adornon sivistys-käsite ei anna suoraviivaisia vastauksia sille, millä keinoin sivistyspäämäärät saavutetaan tai mitä näiden päämäärien tulisi edes pitää sisällään. Sen sijaan adornolainen sivistys-käsite pyrkii negaation kautta muotoilemaan mahdollisuuden parempaan, nykykontekstin ylittävään tilaan. Negatiivisuudestaan ja kriittisyydestään huolimatta – tai juuri niiden vuoksi – Adornon filosofia voidaan tulkita pyrkimyksenä jatkaa valistuksen projektia, jonka keskeisimpiin käsitteisiin sivistys lukeutuu. Tämä tutkimusartikkeli lähestyy sivistyksen teemaa Adornon puolisivistyksen näkökulmasta ja tarkastelee niitä huomioita ja mahdollisuuksia, joita adornolainen ymmärrys sivistyksestä ja puolisivistyksestä tarjoaa tämän päivän yhteiskunnalliseen kontekstiin ja kasvatusfilosofiseen keskusteluun.

Kirjoittajat

2019-01-11T19:25:21+02:00