Seitsemäs taide
Ricciotto Canudon elokuvaestetiikasta
Abstrakti
Artikkelissa tarkastellaan italialais-ranskalaisen Ricciotto Canudon (1877–1923) elokuvaestetiikkaa ja erityisesti Canudon ajatusta elokuvasta taiteiden synteesinä, ”seitsemäntenä taiteena”, jossa yhdistyvät tilalliset taiteet (arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide) ja ajalliset taiteet (musiikki, runous, tanssi). Canudo esitti mallinsa ensimmäisen version vuonna 1908, mutta vakiinnutti sen vuosina 1921–1923. Canudon ajattelun taustalla vaikuttaa myös hänen keskeinen roolinsa Pariisin modernistisissa taide- ja elokuvapiireissä ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan.
Canudon mallin taustalla on 1700-luvun jälkipuoliskolla vakiintunut ”kaunotaiteiden järjestelmä” (P. O. Kristeller) ja sen puitteissa tehty taiteiden erottelu ja luokittelu. Canudon taustavaikuttajina on nostettu esiin muun muassa Lessingin, Hegelin, Schopenhauerin ja Nietzschen estetiikka. Kritiikin näkemykset Canudon taiteenfilosofisesta taustasta ovat kuitenkin osin keskenään vastakkaisia. Canudon estetiikka ei nojaudu mihinkään yhteen taiteenfilosofiseen malliin, vaan on yhdistelmä, jota varten eri esteettisten mallien elementtejä on vapaasti tulkittu uudelleen.
Lisäksi Canudon elämänkumppanin ja kollegan Valentine de Saint-Pointin ajatukset taiteiden fuusiosta, hänen tekemänsä erottelu liikkuvien ja liikkumattomien taiteiden välillä sekä tanssin merkityksen korostaminen ovat osaltaan Canudon mallin taustalla. Canudon synteesiajattelu ei myöskään rajaudu vain eri taiteenlajien synteesiin elokuvassa. Elokuva on Canudolle myös tieteen ja taiteen sekä traditon ja modernisuuden synteesi. Canudo näkee elokuvan paitsi uutena ja modernina taidemuotona myös osana taiteen tradition jatkumoa.
Elokuvan asema taiteena edellyttää Canudolle paitsi tilallisten ja ajallisten taiteiden yhdistämistä uudeksi ”totaaliseksi taiteeksi” myös sitä, että elokuvailmaisu irtautuu pelkästä todellisuuden tallentamisesta ja voi toimia luovan ilmaisun välineenä. Canudo painottaa yhtäältä ajatusta elokuvasta valkokankaan taiteena, jossa ”valkokangastaiteilija” (écraniste) hallitsee taidemaalarin tavoin valon heijastuksia valkokankaan pinnalla. Toisaalta Canudo tunnistaa elokuvan ”dokumentaarisen” kyvyn, mutta korostaa, että sitä ei tule käyttää vain asioiden näyttämiseen vaan hyödyntää ”luonto-henkilöhahmoa” (personnage-nature) tai ”ambienssivoimaa” (force-ambiance) draaman elementtinä.
Avainsanat: Ricciotto Canudo, estetiikka, elokuvaestetiikka, taiteet, taidefilosofia
The Seventh Art: On Ricciotto Canudo’s Film Aesthetics
The article examines the film aesthetics of Italian-French Ricciotto Canudo (1877–1923) and, in particular, Canudo’s idea of film as a synthesis of the arts, the “seventh art,” combining the spatial arts (architecture, sculpture, painting) and the temporal arts (music, poetry, dance). Canudo presented the first version of his model in 1908 but established it in 1921–1923. Canudo’s thinking was also influenced by his central role in the modernist art and film circles of Paris before and after World War I.
Canudo’s model is based on the “system of the arts” (P. O. Kristeller) established in the latter half of the 18th century, and the separation and classification of the arts within that framework. Lessing, Hegel, Schopenhauer, and Nietzsche’s aesthetics have been suggested as influences on Canudo. However, critical views on Canudo’s aesthetic-philosophical background are partly contradictory. Canudo’s aesthetics do not rely on any single model of aesthetics but are a combination of freely reinterpreted elements from different models.
In addition, the ideas of Canudo’s life partner and colleague Valentine de Saint-Point on the fusion of the arts, her distinction between mobile and immobile arts, and her emphasis on the importance of dance are also part of the background to Canudo’s model. Canudo’s synthetic thinking is not limited to the synthesis of different art forms in film. For Canudo, film is also a synthesis of science and art, as well as tradition and modernity. Canudo sees film not only as a new and modern art form, but also as part of the continuum of artistic tradition.
For Canudo, the status of film as an art form requires not only the combination of spatial and temporal arts into a new “total art,” but also that cinematic expression breaks away from merely recording reality and can function as a means of creative expression. On the one hand, Canudo emphasizes the idea of film as an art of the screen, in which the “screen artist” (écraniste) controls the reflections of light on the screen surface like a painter. On the other hand, Canudo recognizes the “documentary” capacity of film, but emphasizes that it should not be used merely to show things, but rather to utilize the “nature as character” (personnage-nature) or “force of ambience” (force-ambiance) as elements of drama.
Keywords: Ricciotto Canudo, aesthetics, film aesthetics, arts, philosophy of art
