Kuka päättää, riittävätkö rahat? Sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävän rahoituksen ja kustannusten kasvun hillinnän ristiriita lainsäädännössä
Avainsanat:
hyvinvointialueet, itsehallinto, terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, budjetointiAbstrakti
Artikkelissa tarkastellaan sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävän rahoituksen turvaamista suomalaisessa lainsäädännössä hyvinvointialueuudistuksen jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten voimassa oleva lainsäädäntö turvaa sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävän rahoituksen ja onko lainsäädännöstä johdettavissa täsmällisiä ja tarkkarajaisia kriteerejä riittävän rahoituksen määrittelylle. Tarkastelu sijoittuu ensisijaisesti valtiosääntöoikeuden alaan, mutta sillä on myös sosiaalioikeudellinen ulottuvuus.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoituksen riittävyyttä turvaavia normeja sisältyy sekä valtion rahoitusta koskevaan että hyvinvointialueiden talousarvioita koskevaan sääntelyyn. Keskeinen instrumentti on hyvinvointialueiden rahoituslaki, joka perustuu tarveperusteiseen rahoitusmalliin, jälkikäteiseen kustannustarkistukseen sekä poikkeuksellisiin tilanteisiin tarkoitettuun lisärahoitusmekanismiin. Hyvinvointialueiden tasolla rahoituksen riittävyyttä pyritään turvaamaan erityisesti talousarvion täydellisyysperiaatteen kautta. Rahoituksen riittävyys ei kuitenkaan riipu pelkästään myönnetyn rahan määrästä vaan myös siitä, kuinka tehokkaasti palvelut järjestetään, minkä tasoisia palveluja päätetään tarjota ja miten muita tulonlähteitä hyödynnetään. Pelkkä alijäämä ei sinänsä osoita rahoituksen riittämättömyyttä; myös tehottomuus ja vähimmäistasoa korkeammat palvelut voivat aiheuttaa taloudellisia vajauksia.
Oikeuskäytäntöön, lisärahoituspäätöksiin ja laillisuusvalvontaratkaisuihin perustuva analyysi kuitenkin osoittaa, että rahoitusjärjestelmään sisältyy merkittäviä rakenteellisia jännitteitä ja epävarmuuksia. Rahoitusperusteiden tietopohjan puutteet, kustannusten kasvun hillintään sisältyvät oletukset sekä lisärahoituksen korkea soveltamiskynnys heikentävät järjestelmän kykyä korjata rahoituksen riittämättömyyttä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, ettei lainsäädännöstä ole johdettavissa täsmällisiä ja ennakoitavia kriteerejä sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävän rahoituksen määrittelylle. Rahoituksen riittävyys jää näin ollen tapauskohtaisen kokonaisarvioinnin varaan.
Who decides if there is enough money? Legislative conflict regarding the adequate funding of social and health services and controlling the increase in costs
The article looks at securing sufficient funding for social and health services in Finnish legislation after the wellbeing services county reform. The aim of the study is to find out how the current legislation ensures sufficient funding for social and health services and whether precise and clearly defined criteria can be derived from the legislation to determine sufficient funding. The analysis is primarily focused on the area of constitutional law, but it also has a social law dimension.
Standards that ensure the adequacy of the financing of social and health services are included in the regulations concerning both the state financing and the budgets of wellbeing services counties. The key instrument is the Act on the Financing of Wellbeing Services Counties, which is based on a needs-based financing model, a retrospective cost review, and an additional financing mechanism for exceptional situations. At the level of wellbeing services counties, the aim is to ensure the adequacy of funding, particularly through the principle of budget completeness. However, the adequacy of funding does not only depend on the amount of money granted, but also on the efficiency of the service organisation, the decisions on the level of services offered, and the utilisation of other sources of income. A deficit alone does not indicate insufficient funding; inefficiency and a service level exceeding the minimum level can also cause financial deficits.
However, an analysis based on case law, additional funding decisions and legality control solutions shows that the financial system contains significant structural tensions and uncertainties. Inadequate data basis in the funding base, assumptions included in the control of cost growth and the high threshold for applying additional funding weaken the system’s ability to correct an inadequacy of funding. The key conclusion of the study is that the legislation does not provide precise and predictable criteria for determining the adequate funding of social and health services. The adequacy of funding therefore depends on a case-by-case overall assessment.
