Mirator

Discourse of Magic and Female Violence in Swedish Provincial Laws Before 1350

Wilhelmiina Heinonen — ke, 21 helmi 2024 00:00:00 +0200

Tämä artikkeli käsittelee magian diskurssin muotoutumista ruotsalaisissa lakiteksteissä 1200- ja 1300-luvuilla. Keskiajan yhteisöissä magia ilmeni erilaisina monimutkaisina ajatuksina, asenteina, tekoina ja kokemuksina. Myös vahingoittaminen ja väkivalta ovat aina olleet olennainen osa magian ilmenemismuotoja. Tässä artikkelissa magian diskurssin rakentumista tutkitaan tarkastelemalla esimerkkejä väkivallasta. Artikkelin tavoitteena on tarkastella, miten magian diskurssi on yhteydessä naisten tekemään ja feminiinisenä pidettyyn väkivaltaan. Lisäksi artikkeli pyrkii ymmärtämään, miten magia ja väkivalta kontekstualisoitiin pohjoismaisessa sukupuolikäsityksessä.

Tarkoin rajatun kategorisen määritelmän sijaan magiaa tarkastellaan artikkelissa Kimberly Strattonin teorian mukaisesti sosiaalisesti rakentuvana diskurssina. Eletyn uskon konseptia seuraten magia ymmärretään myös aktiivisesti ja yhteisesti tuotettuna prosessina, eikä passiivisesti auktoriteeteilta vastaanotettuna ideologiana. Ruotsalainen lakimateriaali sisältää sekä yleiseurooppalaisia stereotypioita magian ja naiseuden yhteydestä että magian diskurssiteorian mukaisia paikallinen vaihteluita.

Ruotsalaisia lakitekstien väkivaltatapauksia tutkimalla havaitaan, että feminiinisen väkivallan käsitykset olivat linkittyneet lainsäätäjien tavoitteisiin: magian diskurssi tuotti ja ylläpiti käsityksiä sukupuolirooleista ja sukupuolittuneista teoista. Diskurssi tuotti osin pitkäaikaisiin stereotyyppeihin nojaavaa käsitystä naiseudesta ja yhdisti väkivaltaisen magian vahvasti naisiin. Toisaalta naisiin yhdistetty väkivaltainen magia koettiin yhteiskunnassa hyvin vaarallisena ja pelottavana ilmiönä. Tekemällä väkivaltaa magian keinoin naiset haastoivat sosiaalisen roolinsa heikompana sukupuolena ja olivat aktiivisia toimijoita feminiinisen sukupuolikategorian negatiivisella äärirajalla. Aiempaa tutkimusta seuraten käy ilmi, että normatiiviset sukupuoliroolit eivät olleet täysin liikkumattomia. Magian diskurssi näyttäytyy yhteisesti tuotettuna ja ylläpidettynä sosiaalisena prosessina, jossa naiset aktiivisina toimijoina haastoivat oletettuja sukupuolitettuja käytösmalleja.

‘Until I plant my spear in Byzantium itself’

Matthew Carey Salyer — ke, 21 helmi 2024 00:00:00 +0200

Shortly after the First Crusade, Bohemond of Antioch framed his Illyrian campaign against Alexios I Komnenos to Latin audiences as another crusade. In part, Bohemond’s anti-Komnenian rhetoric echoed the language of the “Prince’s Crusade” in 1096, in which numerous participants understood their martial pilgrimage in terms of “Christo-mimesis,” a form of “taking the Cross to follow Christ.” As numerous scholars including Jay Rubenstein point out, though, Bohemond attempted to garner support in Francia for his attack on Constantinople through allusions to the “Last Days.” This article argues that Bohemond’s rhetorical apocalypticism was fundamentally a descriptive technique, not a temporal or theological schema. As such, it was also an inventive, imitative product of transculturation during the First Crusade. Bohemond pastiched Byzantine typologies surrounding the Antichrist’s struggle with the “Last Emperor” – particularly those involving Julian the Apostate and St. Mercurius – with Latin experiences during the Siege of Antioch to depict his own fluid position as intercultural mediator, speaker, and potential power broker. Ultimately, though, the descriptive subject of Bohemond’s “Last Days” rhetoric, inexorably bound to broader cultural narratives of crusading, was its own grand inference – Bohemond speaking.

Alphabetum dictinccionum of Master Mathias of Linköping: Its Composition, Use and Literary Context

Sanna Supponen — ke, 21 helmi 2024 00:00:00 +0200

Lectio praecursoria väitöstilaisuudesta 25.8.2023.

Fragmentteja hartaudellisesta menneisyydestä. Puiset polykromiveistokset 1300-luvulla Turun hiippakunnassa

Katri Vuola — ke, 21 helmi 2024 00:00:00 +0200

Tämä teksti pohjautuu lectio praecursoriaan, jonka esitin väitöstilaisuudessani Esinefragmentteja hartaudellisesta menneisyydestä. Puiset polykromiveistokset 1300-luvulla Turun hiippakunnassa. Väitöstutkimus paikkaa erityisesti Manner-Suomen alueen kirkkojen vanhimpia sakraaliveistoksia koskevaa tietämyksellistä aukkoa. Tutkimus kysyy, millaisia veistoksia tutkittavalta aikakaudelta on säilynyt ja miten tekniset ja luonnontieteelliset menetelmät hyödyttävät veistosten alkuperään, valmistamiseen ja hartaudelliseen käyttöön liittyvää tutkimusta. Tutkimuksessa selvitetään lisäksi, miten ja miksi nämä veistokset ovat fragmentoituneet ja muuttuneet, ja miten tämä vaikuttaa veistosten tulkintaan. Monitieteisessä yhteistyössä toteutetussa tutkimuksessa sovelletaan perinteisten taidehistoriallisten menetelmien, kuten vertailevan tyylianalyysin ja kuva-aiheiden ikonografisen tulkinnan ohella esimerkiksi puuaineen mikroskooppitutkimusta, väripigmenttien alkuaineanalyysiä, tietokonetomografiaa ja AMS-radiohiiliajoittamista. Tutkimuksen tuloksena monet veistosten alkuperään, ajoituksiin ja hartaudellisiin merkityksiin liittyvät käsitykset tarkentuvat ja muuttuivat.

Preparing for Death and Being Ready to Live.

Anna-Stina Hägglund — ke, 21 helmi 2024 00:00:00 +0200

The article examines the will made by the Lübeck merchant Hinrik Hoveman in 1545. The objective of the article is two-fold: firstly, to provide a full edition of the will included in FMU entry 2960, which has not been edited in its entirety. Secondly, to make an analysis of the will against its contemporary context. Hinrik Hoveman's religious bequests are in focus and what these tell about his social position, origin, and religiosity. The article demonstrates how wills provide important insight into the religious life on locations, such as Turku, where other sources are absent.

Turun myöhäiskeskiaikaisten piispojen nimitys Rooman kuuriassa

Kirsi Salonen — ke, 21 helmi 2024 00:00:00 +0200

Turun piispan virka oli korkein kirkollinen virka keskiaikaisen Suomen alueella, joten oli tärkeää, että virkaan tulisi nimitetyksi sopiva henkilö. Kanonisen oikeuden mukaan uuden piispan valinta edellisen kuoltua oli tuomiokapitulin vastuulla, mutta paavit vahvistivat valinnan päätöksellään. Turun keskiaikaisten piispojen valintaprosessit tunnetaan varsin hyvin säilyneiden ja Finland medeltidsurkunder -sarjassa julkaistujen asiakirjojen perusteella. Tässä artikkelissa selostetaan ensin lyhyesti piispojen valintaan ja nimitykseen liittyneet keskiaikaiset käytännöt ja käydään sen jälkeen läpi yksityiskohtaisesti kahden myöhäiskeskiaikaisen piispan, Magnus Nicolai Särkilahden (piispana 1489–1500) ja Laurentius Michaelis Suurpään (piispana 1500–1506), valintaprosessit ja esitellään kaksi niihin liittyvää aiemmin tuntematonta asiakirjaa Vatikaanin Apostolisen Arkiston kokoelmista. Lopuksi julkaistaan asiakirjojen tekstieditiot.