Ortodoksia

Ortodoksisen teologian maailmankonferenssi yllätti dynaamisuudellaan

2023-08-21T15:45:01+03:00

Lintulan kirkosta ja kulttuuriperinnöstä

2023-09-12T16:11:29+03:00

Toimittajalta

2023-12-05T10:32:23+02:00

Rovasti Timo Lehmuskoski (1943–2023)

2023-09-26T12:23:21+03:00

Pastori Simo Haavisto (1977–2022)

2023-09-01T23:29:18+03:00

Jopi Harri (1967–2022)

2023-09-22T16:38:51+03:00

Esipuhe

2023-12-05T10:37:10+02:00

Kirkon jäsenyys 300-luvulla

2023-09-25T14:12:39+03:00

Naiset, lapset ja ihmisoikeudet ortodoksisessa kirkossa

2023-09-25T13:49:25+03:00

Rauhaa ja politiikkaa

2023-09-25T15:06:54+03:00

Tietoa kirjoittajista

2023-12-05T11:28:29+02:00

Varhaisten erämaakilvoittelijoiden matkassa

2023-09-14T15:55:24+03:00

Uskonnollisen kääntymyksen ja kehityksen päiväkirjat

2023-08-21T14:55:23+03:00

Riipaisevasti Ruotsin rinnakkaisyhteiskunnista

2023-09-14T15:52:18+03:00

Poliittisen ortodoksisuuden määrittelyn haasteista

2023-11-23T17:50:22+02:00

Vastarinta, tappaminen ja armeija varhaiskirkon ajattelussa

2023-08-25T19:58:16+03:00

Varhaiskirkon eettinen opetus vastarintaan, tappamiseen, armeijaan ja sotiin liittyvissä kysymyksissä on herättänyt poikkeuksellisen ristiriitaisia tulkintoja. Tässä artikkelissa hahmotellaan tuon opetuksen sisältöä ja kontekstia sekä erilaisiin tulkintoihin johtaneita syitä erityisesti ortodoksisen teologian viitekehyksessä. Aikarajaus on 100-luvun alusta 300-luvun alkuun, ja lähteinä laaja otanta apologeettojen ja kirkkoisien tekstejä sekä varhaisimpia kirkkojärjestyksiä. Kirjoittaja väittää, että kirkon oppi ja opetus oli varsin yhtenäistä ja johdonmukaista, mutta myöhemmästä näkökulmasta niin radikaalia ja utopistista, että monissa tutkimuksissa tulkintaperspektiivi on valittu enemmän käytännön tapausten ehdoilla, vaikka jälkimmäiset voivat useista mahdollisista syistä olla luonteeltaan poikkeuksellisia.

Suomen luterilaisen kirkon oppineuvottelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ja sota Ukrainassa

2023-08-28T11:16:15+03:00

Artikkeli käsittelee sitä, miten Ukraina ja sota Ukrainassa ovat olleet esillä ja vaikuttaneet oppineuvotteluihin Suomen evankelis-luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon (VOK) välillä. Vaikka oppineuvotteluissa on vältetty akuuttien poliittisten ja kirkkopoliittisten teemojen konkreettista käsittelyä, ovat maailman tapahtumat vaikuttaneet neuvotteluihin aina niiden kontekstina. Ukraina ja sen ortodoksisuudessa tapahtuneet muutokset ovat olleet yksi merkittävimmistä ulkoisista seikoista, jotka ovat vuosikymmenten saatossa heijastuneet oppineuvotteluihin. Mikä merkitys Ukrainalla on ollut oppineuvotteluille? Miten Venäjän sota Ukrainassa on vaikuttanut oppineuvotteluihin ja yhteydenpitoon kirkkojen välillä?

Artikkelissa käsittelen ensiksi Suomen luterilaisen kirkon pyrkimyksiä käydä oppineuvotteluja 2010-luvulla. Seuraavaksi tarkastelen miten Ukraina on otettu neuvotteluissa huomioon 1990-luvulta eteenpäin. Kolmanneksi selvitän miten vuonna 2022 alkanut Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainaan on vaikuttanut Suomen luterilaisen kirkon suhtautumiseen VOK:on.

Paikalliskirkko presidentin ponnesta?

2023-09-26T07:36:00+03:00

Vuosi 2018 muodostui käänteentekeväksi Ukrainan ortodoksisuudelle. Presidentti Porošenkolla oli tapahtumissa merkittävä rooli: hän anoi ja argumentoi autokefaliaa, kirkon täyttä itsenäisyyttä. Uusi paikalliskirkko yhdistyi vuonna 2019 Kiovan patriarkaatista ja Ukrainan autokefaalisista ortodokseista. Moskovan patriarkaatin alainen kirkko tuomitsi presidentin toimet hengellisyyden politisointina ja peräänkuulutti kanonista oikeutta.

Yhteiskunnallista kehitystä ja sanavalintoja korostavan diskurssianalyysin avulla selvitän, miten Porošenko perusteli paikalliskirkkoa, millaisin toimin hän sitä edisti ja miten poliittinen tilanne vaikutti asiassa. Analyysissäni kieli ei vain kuvaa ilmiötä, vaan esittää siitä jopa tarkoitushakuisen mukaelman. Aineiston tämän vuorovaikutuksen tarkasteluun muodostavat Porošenkon kirkolliset julkitulot 2018.

Vaaleihin 2019 tähyävä Porošenko nosti autokefalian maan kohtalonkysymykseksi keväällä 2018. Porošenkon mukaan autokefalia torjuisi Venäjän vaikutuksen ja vahvistaisi Ukrainan itsenäisyyttä. Aktiivisuutensa vuoksi presidentin täytyi silti vakuutella sekä prosessin epäpoliittisuutta että valtion neutraliteettia. Paradoksaalisesti aie koski yksin tietä Kaikkivallan luo – mutta siitä piti tulla kansallinen.

Mirroring the Majority?

2023-08-21T16:18:58+03:00

Enemmistön peilikuva? Oikeudellinen käsitys suomalaisesta ortodoksisuudesta: vuoden 1923 tomos ja 1925 hallituksen asetus

Keskityn tässä artikkelissa tutkimaan niitä vuoden 1923 patriarkaalisen tomos- dokumentin lainsäädännöllisiä vaikutuksia ja tulkintoja, jotka olivat keskeisessä roolissa ortodoksisuuden integroimisessa osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Vuoden 1925 hallituksen asetus oli ensimmäinen Suomen ortodokseja koskevista asetuksista, jossa säädettiin kyseisestä vähemmistöstä laajasti uusissa (erityisesti 1923 tomoksen jälkeisissä) olosuhteissa. Asetuksessa säädettiin mm. itsenäisen Suomen valtiovallan päätäntävallasta suhteessa vähemmistöön, patriarkaatin muutoksen vaikutuksista ja tomos-dokumentissa esitettyjen määräysten toteuttamisesta. Tässä artikkelissa tutkimuskohteenani on, miten Arkkihiippakunnan muuttuminen kansalliseksi vähemmistövaltiokirkoksi ilmeni sekä vuoden 1925 asetuksessa että vuoden 1923 tomos-dokumentissa ja näiden suhteessa toisiinsa.Tarkastelen myös toteutuneen lainsäädännön historiallisia edellytyksiä.

Lainsäädännössä ortodoksiset erityispiirteet säilytettiin, ja niitä tietyssä määrin jopa suojeltiin ja korostettiin. Tämä näkyi oikeudellisissa säädöksissä ja myösSuomen ortodoksisen yhteisön tulkinnassa. Monimutkaisten prosessien myötä rajat alkoivat sulautua: ortodoksinen paikalliskirkko kävi läpi kansallistamisen prosessin, samalla kun Suomen valtio liittyi ortodoksisen kanonisen lain periaatteisiin ja organisatorisiin kehyksiin. Tämän artikkelin löydökset korostavat edelleen alan uuden, jatkuvan tutkimuksen tarvetta.

Suomen ortodoksisen kirkon papisto kanonisessa traditiossa ja kirkkolaissa

2023-08-07T13:14:27+03:00

Artikkelissa tutkitaan miten kanoninen perinne ja suomalainen kirkkolainsäädäntö säätelevät Suomen ortodoksisen papiston asemaa ja hallinnollisia tehtäviä. Tutkimus nousee Suomen ortodoksisen kirkon kahtalaisesta perustasta: sitä määrittävät yhtäältä ortodoksisen kirkon kanonit, toisaalta Suomen lainsäädäntö. Niiden väliseen suhteeseen liittyy ajankohtainen keskustelu kanonisen perinteen ja valtiollisen lainsäädännön sovittamisesta. Artikkeli osoittaa, että kanonit ja kirkkolaki edustavat monella tapaa erilaista ymmärrystä papiston hallinnollisesta asemasta ja tehtävistä.

Kanoninen traditio on korostuneen piispakeskeinen, mikä näkyy hiippakuntakeskeisyytenä ja piispainkokouksen asemassa paikalliskirkon ylintä valtaa käyttävänä elimenä. Piispoja lukuun ottamatta papiston hallinnollinen asema on kapea eikä seurakunnilla ole itsenäisyyttä hiippakunnasta.

Kirkkolainsäädännön mukaan korkein valta kirkossa on maallikkoenemmistöisellä kirkolliskokouksella, jossa papisto on laajasti edustettuna. Kirkon yleiseen hallintoon osallistuvat hiippakuntapiispojen lisäksi maallikkojen ja papiston edustajat. Kanoninen perinne ei tunne kirkkoherran tointa, jolla on kirkkolainsäädännössä keskeinen rooli seurakunnan hallinnossa.

Oletettavasti jatkossakin hyväksytään kanonisen perinteen ja maallisen lainsäädännön jännitteisyys, mutta Suomen ortodoksisen kirkon hallinonuudistuksen prosesseissa etsitään keinoja niiden nykyistä parempaan sovittamiseen.