Kirja-arvio
Opas synkeän akatemian
tunnistamiseen
Mikko Poutanen,
yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkijatohtori, johtamisen ja talouden
tiedekunta, Tampereen yliopisto
Avainsanat: yliopistot,
akateemikot, kaupallistuminen, pahoinvointi
https://doi.org/10.51810/pt.110577
Peter Fleming: Dark Academia: How Universities Die.
Pluto
Books: Lontoo, 208 sivua. 2021.
Pitkään akatemiasta ja yleisesti ongelmallisesta
johtamiskulttuurista kirjoittanut englantilainen kriittinen organisaatiotutkija
Peter Fleming pohjaa teoksensa Dark
Academia -väitteelle, jonka mukaan
etenkin läntisissä maissa kaupallistaminen, tuotteistaminen, atomistinen
individualismi ja autoritaarinen byrokratia ovat vallanneet akateemisen maailman.
Kyse on siis siitä, miten yliopistot ovat muuttuneet ja miten niitä on muutettu
globaalissa kilpailussa kamppailevien tietoyhteiskuntien etujoukoiksi. Fleming
ei oikeastaan kerro mitään uutta, joka ei olisi välittynyt huomattavasta
määrästä yliopistojen muutokseen kriittisesti suhtautuvasta
tutkimuskirjallisuudesta jo useamman vuosikymmenen ajalta (ks. esim. Readings
1996; Washburn 2005; Radder 2010; Ginsberg 2011; Docherty 2015).
Flemingin teoksen keskeinen argumentti on, että
anglofonisissa maissa (Iso-Britannia, Yhdysvallat, Australia ja
Uusi-Seelanti) opiskelija on yhtä
aikaa sekä tuote että asiakas. Yliopistohenkilökunta yrittää sovittaa yhteen
käsitystään akateemisesta työstä kutsumuksena ja korkeakoulupolitiikan
akateemiselle työlle asettamia vaatimuksia: enemmän pitäisi tuottaa niin
valmistuneita opiskelijoita kuin huippututkimusta, jolla olisi
kaupallistettavaa arvoa. Tätä valvomaan asetettu managerialistinen
hallintokulttuuri vie yliopistoyhteisön kyvyn vaikuttaa itse omiin
työoloihinsa. Jatkuva ristipaine aiheuttaa kroonista epävarmuutta ja
pahoinvointia niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin parissa.
Flemingin teos koostuu kahdestatoista luvusta
muttei tunnu pitkäveteiseltä, sillä teoksen kirjoitustyyli on erinomaisen
mukaansatempaava ja usein sarkastisen huumorin sävyttämää.
Fleming perustelee, miksi kuvaa akatemian tilaa ”synkeäksi”: käsittelyssä
edetään vieraannuttavasta brändipuheesta tehdasmaisesti toimivaan yliopistoon
ja autoritaariseen byrokratiaan sekä pohditaan akateemisen ihmisen ideaalin
väistymistä (The Demise of Homo Academicus, luku 6). Teos esittää
lohduttoman kuvan etenkin uusliberaalien reformien kärjessä olleiden
anglofonisten maiden hyperkilpailtujen yliopistojen tilasta.
Teos
antaa hyvät valmiudet korkeakoulutuksen poliittisen talouden tarkasteluun.
Markkinatalouslogiikan ja pakkomielteisen kilpailuttamisen seuraukset
julkisella sektorilla yleensä tunnetaan uutta julkisjohtamista (NPM)
kritisoivassa kirjallisuudessa. Fleming tarjoaa katsauksen siihen, mikä NPM:n
seuraus on ollut julkisella korkeakoulutussektorilla. Muuttuvat yliopistot ovat Flemingin mukaan niiden
ulkopuolella tapahtuvien yhteiskunnallisten muutosten oire: “The founding
mission of public higher education has been pulverized over the last 35 years
as universities morphed into business enterprises obsessed with income, growth
and outputs” (Fleming 2021, 2).
Käsittelen
tässä arviossa teoksen keskeiset teemat. Kontekstualisoin teosta aikaisemmin
tehdyn tutkimuksen kautta myös Suomen oloihin.
Akateemisen
synkeyden yhteenveto
Mikäli
Flemingin teosta lähestyy yhteenvetona korkeakoulutussektorin ongelmista
kriittisen tutkimuksen valossa, teoksen ansiot ovat selvemmät. Se saattaa
vapaamman puhekielisen tyylinsä ansiosta avautua myös korkeakoulumaailman
ulkopuoliselle lukijalle. Teoksen kattava kirjallisuusluettelo mahdollistaa
asiaan perehtymisen, mutta moni akateeminen lukija näkee esimerkkejä Flemingin
kuvaamasta ”synkeästä akatemiasta” kaikkialla ympärillään. Vaikka on selvää,
että Suomessa korkeakoulusektorin muutos ei ole yhtä tuotteistettua kuin
esimerkiksi Isossa-Britanniassa, vastaavia merkkejä on havaittavissa.
Nykyisen
korkeakoulupolitiikan trendit vaikuttavat ohjaavan suomalaisia korkeakouluja
vääjäämättä lähemmäs modernia ”akateemisen kapitalismin” (Cantwell ja Kauppinen
2014) maailmankuvaa. Yliopistot toimivat oleellisena osana kapitalistisen
yhteiskunnan valtarakenteita eivätkä ole niistä mitenkään sivussa.
Korkeakoulutuksen keskeisin tehtävä akateemisessa kapitalismissa on palvella
talouden intressejä, kuten kansantaloutta tai paikallista liiketoimintaa.
Hidasteina pidetyt itsehallintoa tukevat demokraattiset rakenteet puretaan
poliittisesti managerialistisen hallintokulttuurin tieltä (Poutanen ym. 2020).
Tunnereaktio
teosta lukiessa luultavasti – etenkin akateemisella lukijalla – vaihtelee
epäuskon, masennuksen ja suuttumuksen välillä. Mitä pidemmälle teos pureutuu
korkeakoulutuksen epäkohtiin ja pitkälti akateemisen maailman ulkopuolelta
ajettujen muutosten ongelmallisuuteen, sitä suuremmaksi negatiiviset tunteet
luultavasti kasvavat. Etenkin akatemian piirissä tapahtuvien itsemurhien
kohdalla, luvun 6 yhteydessä, sisältövaroitus olisi voinut olla paikallaan.
Yliopistojen
uudelleenmuokkaus
Tutkijat
ja opettajat ovat Flemingin teoksen perusteella selvästi tyytymättömiä
yliopistojen hallintoon. Vastaavaa on havaittu myös Suomessa (Kuusela 2020).
Hallintotavan muutokseen liittyy akateemisen vapauden käsitteen aktiivinen
uudelleenmuokkaus: “Railroading through new policies and meeting deadlines
assumes overarching importance, even if it means breaking a few eggs along the
way” (Fleming 2021, 56). Fleming sortuu kuvauksissaan hieman romantisointiin
kuvatessaan perinteisen akateemisen autonomian etuja. Toisaalta hän on oikeassa
siinä, että kollegiaaliseen yhteishallintaan ja akateemisen yhteisön
itseohjautuvuuteen pohjannut autonomia on korvattu pitkälti – Suomessakin –
yliopistojen hallinnollisella autonomialla, joka esitetään hallinnon toimesta
ja usein myös politiikassa riippumattomuutena akateemisesta yhteisöstä.
Akateemisen
kapitalismin piirissä ammattijohtajien etäisyys johdettavistaan tulkitaan
positiiviseksi asiaksi – näinhän yrityksiäkin johdetaan. Fleming kuvaa, kuinka
hallinnollisten muutosten edistäminen, kuten työolojen heikentäminen
yliopistotyönantajan taloudelliseksi hyödyksi, nojaa siihen oletukseen, että
ennemmin tai myöhemmin yliopistolaisten vastarinta hiipuu tai heidän
tarkkaavaisuutensa herpaantuu.
Anglofonisessa
maailmassa yliopistojen hallinto on paisunut merkittävästi, mitä Fleming pitää
merkkinä yliopistojen painopisteen muutoksesta. On kuitenkin huomattava, että
Suomessa yliopistojen hallintohenkilöstön määrä on laskenut (Poutanen 2021).
Merkit Suomen kohdalla viittaavat siihen, että hallinnollista työtä kaadetaan
ketjussa alaspäin tutkivan ja opettavan henkilöstön kannettavaksi.
Ammattijohtajuus ei vaikuta ainakaan vähentävän hallinnollisen työn määrää,
mutta se sen sijaan siirtää yliopistojen henkilöstön päätöksentekoon
osallistuvista subjekteista päätöksenteon objekteiksi.
Korkeakoulujen
uudet missiot
Ongelma
löytyy, kuten kenties odottaa saattaa, korkeakoulutuksen uudistetuista
rakenteista. Fleming kuvaa, kuinka uuden julkisjohtamisen logiikalla on
rakennettu akateemikkoja loppuun polttava kannustinjärjestelmä, joka määrittää
herkästi paitsi materialistista uramenestystä myös tutkijan omakuvaa ja
itsetuntoa. Entistä autoritaarisemmat valtasuhteet yliopistojen sisällä tekevät
paikalliset muutokset mahdottomiksi, koska rakenteet lopulta määräytyvät
suunnitelmallisen korkeakoulupolitiikan tasolla (ks. myös Kuusela ym. 2021).
Yliopistot pursuavat markkinointipöhinää (ks. myös Alvesson 2014), joka on
vierasta ja vieraannuttavaa valtaosalle henkilöstöstä.
Vaikka
yliopistot tuottavat tätä pöhinää itsekin, sitä edellyttävät korkeakoulutusta
ohjaavat poliittiset tahot ja sitä tuotetaan uudelleen näiden diskurssissa,
kuten esimerkiksi korkeakoulutuspolitiikan muistioilla. Merkittävää eroa tässä
suhteessa ei suomalaisten puolueiden välillä ole (Björn ym. 2017). Kuusela ym.
(2021) antavat hyvän kuvan suomalaisen korkeakoulupolitiikan keskeisistä
toimijoista, joihin kuuluu luonnollisesti opetus- ja kulttuuriministeriö mutta
myös erilaiset eturyhmät, kuten yliopistojen rehtorineuvosto Unifi ry sekä
vientiteollisuuden ja talouden puolelta esimerkiksi edunvalvontajärjestö
Teknologiateollisuus ry.
Taloudellista
ajattelua ohjaa sivistyksen sijaan välinearvo: yhtäältä työmarkkinoille
työnnettyjen valmistuneiden opiskelijoiden määrä ja toisaalta liike-elämälle
tuotetut kaupallistavat innovaatiot. On helppo olla samaa mieltä Flemingin väitteen kanssa siitä, että
yliopistojen yhteiskunnallinen tehtävä kaventuu välinearvon ylikorostumisen
myötä merkittävästi: “In
the public education sector, the urgency placed on financial accountability and
market competitiveness by government policymakers jolted the university into a
new worldview concerning its organisational mission” (Fleming 2021, 38).
Fleming
esittää, että koska taloudellinen välinearvo on toimintaa määräävä tavoite
yliopistojen jatkuvassa niukkuuden maailmassa, entistä suurempi osa yliopiston
toiminnasta joutuu tähtäämään julkisen rahoitusvajeen täyttämiseen.
Metriikoiden ja ranking-järjestelmien paine muuttaa vastuunkannon (accountability)
kirjanpidoksi (accountancy). Tässä suhteessa onkin pökerryttävää, miten
Suomessa haaskataan tieteen resursseja jatkuvissa rahoitushauissa (Tenkanen
2021) siinä oletuksessa, että jatkuvasti kilpailtu rahoitus on itseisarvoisesti
laadukkaampaa ja tehokkaampaa julkisten resurssien käyttöä.
Yliopiston
elitistiset mielikuvat peittävät alleen karun todellisuuden
Opiskelijan
velvollisuus on kulkea mahdollisimman tehokkaasti koulutustehtaan (Welcome to
the Edu-Factory, luku 3) prosessien lävitse. Oman lisänsä tähän kokonaisuuteen
anglofonisessa maailmassa tuottavat lukukausimaksut, jotka merkitsevät
korkeakoulutuksen selvästi markkinahyödykkeeksi, joka myös oikeuttaa sen
velkavivutuksen: ”Students were defined as future employees who required
training, which was priced at the market rate accordingly” (Fleming 2021, 19).
Mikäli suomalaisen korkeakoulutuksen rahoituspohja ei muutu nykyiseltä
suunnaltaan, lukukausimaksut – myös kotimaisille opiskelijoille – lienevät vain
ajan kysymys. Näin siitäkin huolimatta, että koronapandemia on romauttanut
lukemattomien anglofonisten maiden yliopistojen ansaintamallit, jotka nojasivat
kansainvälisten opiskelijoiden rahastamiseen.
Akateeminen
maailma on astunut hyperkilpailtuun työelämään muita aloja myöhemmin (ks.
Siltala 2004). Tämä vaikuttaa henkilöstöön työssään mutta myös jo
opiskelijoihin opinnoissaan. Korkeakoulujen valintakoeuudistus, joka painotti
uudelleen lukion ainevalintoja pitkän matematiikan suuntaan, siirsi Suomessakin
painetta tehdä työuraan vaikuttavia merkittäviä päätöksiä jo lukioissa
(Tervasmäki ja Tomperi 2018). Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yliopistojen
huolestuttava tila ei niiden ulkopuolelle välity, lukuun ottamatta lyhyitä
välähdyksiä yliopistolaisten kriittisistä näkemyksistä kolumneissa tai muissa
kannanotoissa (Haukkala 2021; Westermarck 2021). Ne eivät kuitenkaan johda
pitkäaikaisempaan julkiseen keskusteluun, sillä hälyttävät tiedot kasvavasta
pahoinvoinnista on liian helppo pistää pandemian piikkiin. Flemingin mukaan
todellisuudessa kyse on rakenteellisista ongelmista.
Yliopistojen
ulkopuolella mielikuvat elitistisistä norsunluutorneista elävät yhtä vahvoina
kuin käsitykset vallattomasta opiskelijaelämästä. Monella poliitikolla nämä
mielikuvat voivat perustua omiin romantisoituihin muistoihin, mutta niitä myös
aktiivisesti ylläpidetään poliittisena projektina. Fleming huomauttaa, että
uusliberaalin yliopiston suurimmat kriitikot löytyvätkin tyypillisesti oikeistosta:
uudistuksissa ei ole vieläkään menty tarpeeksi pitkälle.
Mielikuvat
todellisuudesta etääntyneistä yliopistoista etuoikeutettuine tutkijoineen ja
bilettävine opiskelijoineen ovat helppoja kohteita, kun mietitään, missä päin
julkisessa taloudessa on ”läskiä” leikattavaksi. Niin ikään populistien on
helppo lähteä kyseenalaistamaan tässä valossa esitettyä yliopistoa. Tästä
kertovat myös kirjat, jotka kantavat kasvavaa huolta tieteen vapauden
kaventumisesta (Väliverronen ja Ekholm 2020).
Valoa
pimeyteen
Flemingin
teoksen lopussa lukija voi kokea epätoivoa miettiessään, mitä korkeakoulutuksen
nykyisen suunnan muutos edellyttäisi. Uutta akateemista toimintakulttuuria
täytyisi rakentaa työyhteisöissä, yliopistoissa instituutiotasolla ja
korkeakoulupolitiikassa. Toisaalta koulutuspolitiikkaa uudistetaan jo
jatkuvasti, vaikka ratkaisujen arvovalinnat ovat kyseenalaisia (Tervasmäki ja
Tomperi 2018). Flemingin esiin nostamien, ja suomalaistenkin tutkijoiden omassa
kontekstissaan tunnistamien, poliittisen talouden perusoletusten tason
ongelmien muuttamisessa puhuttaisiin siis kokonaisvaltaisesta
yhteiskunnallisesta ideologisesta suunnanmuutoksesta.
Korkeakoulupolitiikka
on melko kapea osa politiikkaa, eikä se herätä merkittävästi poliittisia
intohimoja. On ymmärrettävää, että näissä oloissa akateemikot pääasiassa
kirjoittavat toisilleen, mutta laajempia yleisöjä kannattaa tavoitella.
Vaihtoehtoiset akateemiset maailmat ovat väistämättä sidottuja vaihtoehtoisiin
tapoihin hahmottaa yhteiskuntaa ja taloutta. Flemingin teos ei mene näin
pitkälle, mutta paikallistamalla korkeakoulutuksen räikeät kipukohdat
lähestyttävällä tavalla voidaan toivottavasti ainakin ymmärtää, että nykyisellä
tavalla ei voida jatkaa. Koronapandemia, jonka Fleming myös huomioi, on tuonut
esiin ne olemattomat henkilökohtaisen jaksamisen marginaalit, joiden varassa
akateemista työtä tehdään (ja opiskellaan).
Fleming
rohkaisee lukijaa perehtymään kirjallisuuteen, joka ponnistaa feministisestä ja
postkolonialistisesta tutkimusperinteestä, jossa kamppailu sortavia ja
tukahduttavia rakenteita vastaan on tuttu asetelma. Ajatuksellisesti lähdetään
siis yliopistoiden ideologisesta dekolonisaatiosta. Tähän voisivat soveltua
esimerkiksi vapaasti järjestäytyvät lukupiirit, joissa voidaan herätellä
vaihtoehtoisia akateemisia maailmoja nostalgiaan sortumatta.
Lähteet
Alvesson, Mats. 2014. The triumph of emptiness: Consumption, higher education & work
organization. Oxford: Oxford University Press.
Cantwell, Brendan ja
Kauppinen, Ilkka (toim.). 2014.
Academic capitalism in the age of
globalization. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
Docherty, Thomas. 2015. Universities at war.
Los Angeles: SAGE Publications.
Fleming, Peter. 2021. Dark academia:
How universities die. Lontoo: Pluto Books.
Ginsberg, Benjamin. 2011. The fall of the faculty:
The rise of the all-administrative university and why it matters. Oxford: Oxford University Press.
Haukkala, Hiski. 2021.
Vapaan tieteen sato vapaalle kansalle. Suomen Kuvalehti, 17.6.2021.
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/nakokulma-yliopistojen-arki-ei-tarjoa-juuri-kenellekaan-vapautta-tilaa-eika-aikaa-en-enaa-tunnista-1990-luvun-ihanteitani/
[Luettu 1.8.2021]
Kuusela, Hanna. 2020. Kuuleeko strateginen johto? Katsaus
yliopistojen työhyvinvointikyselyjen tuloksiin. Tiedepolitiikka, 45:2,
30–35.
Kuusela, Hanna, Kaleva, Veera,
Tomperi, Tuukka, Poutanen, Mikko ja Tervasmäki, Tuomas. 2021.
Korkeakoulupolitiikan muuttuvat valtasuhteet Suomessa: Säätiöyliopiston synty
ja kamppailu yliopistodemokratiasta. Politiikka, 63:2, 158–187.
https://doi.org/10.37452/politiikka.101246
Poutanen, Mikko. 2021.
Suomi ponnistaa yliopistojen rahoituksen vertailussa pohjalta.
Tieteentekijöiden liiton blogi, 19.4.2021.
https://tieteentekijat.fi/suomi-ponnistaa-yliopistojen-rahoituksen-vertailussa-pohjalta/
[Luettu 1.8.2021]
Poutanen, Mikko, Tomperi,
Tuukka, Kuusela, Hanna, Kaleva, Veera ja Tervasmäki Tuomas. 2020. From democracy to
managerialism: foundation universities as the embodiment of Finnish university
policies. Journal of Education Policy.
https://doi.org/10.1080/02680939.2020.1846080
Radder, Hans. 2010. The commodification of academic research: Science and the modern
university. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press.
Readings, Bill. 1996. The university in ruins. Harvard: Harvard
University Press.
Siltala, Juha. 2004. Työelämän
huonontumisen lyhyt historia – Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin
hyperkilpailuun. Helsinki: Otava.
Tenkanen, Tommi. 2021.
Ketju: Mitä Suomen Akatemian syyshaku 2020 maksoi hakijoiden työnantajille?
28.7.2021. Twitter. https://twitter.com/tommi_tenkanen/status/1420382243965517835
[Luettu 29.7.2021]
Tervasmäki, Tuomas ja
Tomperi, Tuukka. 2018. Koulutuspolitiikan arvovalinnat
ja suunta satavuotiaassa Suomessa. niin & näin, 2/2018, 164–200.
Väliverronen, Esa ja
Ekholm, Kai. (toim.) 2020. Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus. Tampere: Vastapaino.
Washburn, Jennifer. 2005. University inc.: The corporate corruption of
higher education. New
York: Basic Books.
Westermarck, Jukka. 2021.
Opetus- ja kulttuuriministeriö heikentää tietoisesti tieteentekemisen
edellytyksiä. Suomen Kuvalehti, 26.8.2021.
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/professori-opetus-ja-kulttuuriministerio-heikentaa-tietoisesti-tieteentekemisen-edellytyksia/?shared=1192907-8e735e31-4&
[Luettu 27.8.2021]