Kriittisessä korkeakoulututkimuksessa on nostettu esiin etenkin angloamerikkalaisen korkeakoulujärjestelmän järjestäytyminen uudelleen akateemisen kapitalismin ehtojen mukaisesti, ja siinä on korostettu, kuinka tutkimuksen ja opetuksen taloudelliset tavoitteet asetetaan tieteen tai akateemisten tavoitteiden yli (Slaughter ja Rhoades 2004). Korkeakoulutuksella on oleellinen rooli arvonluojana globaalien tietotalouksien välisessä kilpailussa (Olssen ja Peters 2005; ks. myös Poutanen 2022). Euroopan unionin korkeakoulutusmarkkinoita koordinoivan Bolognan prosessin pyrkimyksenä on tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin tietotalousalue, mikä toimii eurooppalaisen akateemisen kapitalismin kontekstina (Kauppinen ja Kaidesoja 2014, 32; Slaughter ja Cantwell 2012, 590). Kansantalouksien välinen kilpailu tiedontuotannon globaaleilla markkinoilla asettaa merkittäviä suorituspaineita korkeakouluille (Cantwell ja Kauppinen 2014; Kauppinen 2015; Slaughter ja Cantwell 2012; ks. myös Münch 2020). Akateeminen kapitalismi ei kuitenkaan tarkoita, että yliopistot muuttuisivat yrityksiksi vaan että korkeakoulujärjestelmä omaksuu piirteitä, jotka vähentävät tieteen asemaa julkishyödykkeenä (Kaidesoja ja Kauppinen 2018, 100–101). Käytännössä julkisen ja yksityisen sektorin rajat sumentuvat.

Myös suomalaista korkeakoulusektoria on pyritty muokkaamaan – uudistajien mukaan modernisoimaan – jotta se soveltuisi paremmin markkinalogiikan piiriin (Kuusela ym. 2021). Korkeakoulujen täytyy vastata paremmin sille ulkoisten sidosryhmien odotuksiin ja tarpeisiin. Tähän liittyy myös uuden julkisjohtamisen (New Public Management) merkitys korkeakoulukentän uudistumisessa (Patomäki 2005). Suomalaisen akateemisen kapitalismin edistämisen tähän asti merkittävimpänä uudistuksena voidaan pitää yliopistolain uudistusta, joka astui voimaan vuonna 2010 (Poutanen ym. 2022). Suomalaisen akateemisen kapitalismin piirteisiin liittyykin eurooppalaisittain poikkeuksellisen vahva opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) tulostavoitteinen ohjaus rahoitusmallin kautta (Kivistö ym. 2019): määrällisten tuotantoindikaattoreiden rooli korostuu toiminnan ohjauksessa. Tuloksellisuuden ohjaus muovaa tulospaineiden keskellä urakoivien tutkijoiden työtä, mikä muodostaa uusia akateemisia subjekteja, joille korkeakoulutus ilmenee kaupallisena tuotteena (Saarinen 2022; ks. myös Ball 2021; Morrissey 2013).

Akateemisen kapitalismin piiriin lukeutuvat myös lukuvuosi- tai lukukausimaksujen [1] kaltaiset korkeakoulutuksen markkinamekanismit: angloamerikkalaisessa kontekstissa kirjoittaen Sheila Slaughter ja Brendan Cantwell (2012, 603) katsovat, että lukuvuosimaksut ovat korkeakoulujen tulovirroista luotettavimpia, sillä lukuvuosimaksu on käytännöllinen tapa tuotteistaa koulutus vertailukelpoiseksi markkinahyödykkeeksi, mikäli tämä on koulutuspolitiikan tavoitteena. Lisäksi lukukausimaksut lisäävät koulutuksen rahavirtoja paitsi korkeakouluissa myös niiden ulkopuolella: maksujen myötä myös opintolainoilla on suurempaa kysyntää. Näin kasvaa myös todennäköisyys finansialisaatiolle eli rahoitusmarkkinoiden roolin, kontrollin ja intressien kasvulle korkeakoulutuksen rahoitusvirtojen järjestymisessä (Eaton ym. 2016). Finansialisaatiolla on erityisen vahva yhteys velkavetoiseen talousmalliin (Davis ja Kim 2015; ks. myös Gronow 2022, 200–201). Toisin sanoen korkeakoulut ja niiden opiskelijat asetellaan entistä tiukemmin markkinoiden kaitselmuksen piiriin. Tuukka Kaidesoja ja Ilkka Kauppinen (2018) toteavat, että koska Suomessa ei ole lukukausimaksuja, akateemisen kapitalismin mukainen finansialisaatio on myös ollut vähäisempää.

Muutospaineita lukukausimaksujen suhteen on silti Suomessakin ollut. EU:n ja Euroopan talousalueen (ETA) ulkopuolisten opiskelijoiden maksullisen korkeakoulutuksen kokeilu sisältyi Vanhasen toisen hallituksen ohjelmaan vuonna 2007 (VNK 2007, 30). Kokeilun perusteella Sipilän hallitus päätti ottaa vuonna 2015 käyttöön lukuvuosimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille. Tämän jälkeen on säännöllisesti keskusteltu etenkin liike-elämän ja taloustoimijoiden edunvalvontatyössä tarpeesta laajentaa maksut koskemaan kaikkia korkeakouluopiskelijoita (Määttänen ja Vihriälä 2017; Vihriälä ja Määttänen 2017; Vihriälä ym. 2020). Raporteissa tiedotetaan, että tällainen päätös edellyttäisi lainsäädännön muutoksia, sillä nykyisellään korkeakoulutuksen opetus on lain mukaan Suomessa maksutonta Suomen kansalaiselle. Raporteissa lukukausimaksut esitetään keinona turvata korkeakoulutuksen tarvittavat resurssit kansainvälisten tietotalouksien välisessä kilpailussa, tukea opetuksen laatua tekemällä opiskelijoista etujaan valvovia asiakkaita ja leventää korkeakoulujen rahoitusvirtoja julkisen talouden menovähennysten uhkaaman julkisen sektorin ulkopuolelle.

Tässä artikkelissa luotaan katsausomaisesti suomalaista lukukausimaksukeskustelua sekä pohdin, miten lukukausimaksujen edistäminen kytkeytyy osaksi akateemista kapitalismia ja missä institutionaalisessa valossa maksujen edistäminen ilmenee vuoden 2023 alussa – aivan eduskuntavaalien edellä. Tekstissä hahmottuu, kuinka monet erilaiset institutionaaliset toimijat ovat ottaneet kantaa maksujen puolesta. Lukukausimaksut tuskin olisivat suosittua vaalipolitiikkaa, mistä syystä on mahdollista, että maksullisen koulutuksen aloite ei tulisikaan hallitusohjelmassa poliitikoilta vaan yliopistoilta – esimerkiksi yliopistojen rehtorien neuvoston (Unifi) välityksellä – tai OKM:n suosituksena ”täydentää” korkeakoulujen rahoituspohjaa, tai jopa yliopistoautonomiaa, maksut mahdollistamalla.

Korkeakoulutuksen maksullisuutta Suomessa on nostettu esiin erityisesti liike-elämän edunvalvojien erilaisissa raporteissa ja kannanotoissa. Kannanottoja ei kenties ole ollut määrällisesti paljon vuosien mittaan, mutta jos niiden institutionaaliset taustat huomioidaan, ne ovat voimakkaita avauksia maksujen puolesta. Maksuttomassa korkeakoulujärjestelmässä merkittävimmät avaukset yleensä ovatkin maksujen sallimisen suuntaan, eikä maksuttomuuden puolesta yleensä juuri argumentoida muutoin kuin opiskelijoiden toimesta mutta tällöinkin usein vain vastineissa maksullisuutta puoltaviin avauksiin.

Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio ehdotti lukukausimaksuja jo vuonna 2007 Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn analyysissaan yliopistojen kestävän rahoituspohjan ja korkeakoulutuksen laadun takaamiseksi (Raivio 2007). Yliopistolakia ja ammattikorkeakoululakia muutettiin heti Sipilän hallituksen alussa syksyllä 2015 mahdollistamaan lukuvuosimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille. Lukuvuosimaksun alarajaksi määrättiin 1500 euroa, mutta käytännössä lukuvuosimaksun suuruus ”vaihtelee korkeakoulusta ja tutkinnon tasosta riippuen 2 100 eurosta 18 000 euroon” (OKM 2018a, 25). Maksuja perusteltiin myös koulutusviennin mahdollisuuksien ja korkeakoulujen rahoituspohjan laajentamisella, minkä lisäksi haluttiin ”korostaa koulutuksen laadun merkitystä kilpailutekijänä” (VNK 2015). Maksujen yhteys akateemiseen kapitalismiin alkaa hahmottua.

Jo mainitun Raivion raportin (2007) taustalla olleen EVAn ohella maksuja ovat puoltaneet Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla (Etla 2022; Määttänen ja Vihriälä 2017; ks. myös Vihriälä ja Määttänen 2017) sekä Keskuskauppakamari (2020) muistioillaan ja raporteillaan. Taloustutkijoista myös Matti Virén (2011) sekä Allan Seuri ja Hannu Vartiainen (2018, 39) ovat päätyneet ehdottamaan lukukausimaksuja yliopistojen taloudellisen vakauden takaamiseksi. Aihetta pidetään jatkuvasti mukana etenkin ekonomistijohtoisessa julkisessa keskustelussa: esimerkiksi vuonna 2020 valtionneuvoston raportissa ehdotettiin lukukausimaksuja osaksi talouspolitiikan strategiaa koronakriisissä (Vihriälä ym. 2020).

Maksuja puoltavissa puheenvuoroissa toisinaan katsotaan olevan taloustieteellinen konsensus, kuten Heikki Pursiainen asian asetteli Etlan vuoden 2017 raporttien ympärillä käydyssä julkisessa keskustelussa viestintäpalvelu Twitterissä (Pursiainen 2017). Taavi Sundell (2017) on huomauttanut, kuinka ongelmallista yhteiskunnallisen tiedonmuodostuksen kannalta on, jos maksujen kannattajat profiloituvat julkisessa keskustelussa ”talousviisaiksi” mutta vastustajat ”ideologisiksi”. Asetelma toistaa julkisen keskustelun tilaa kutistavaa eksklusiivisen asiantuntijatiedon episteemistä hallintaa, jossa (talous)asiantuntijuuden vastakohdaksi asetetaan ideologisuus pyrkimyksenä lopettaa keskustelu (Eskelinen ja Jonker-Hoffrén 2017).

Maksuja puoltavien raporttien taustalla kuultaa oletus, että julkisen talouden kyky sijoittaa korkeakoulutukseen tulevaisuudessa on vaarantunut. Etlan (2022) raportin pohjalta, jossa lukukausimaksut asetetaan Suomen julkisen sektorin velkaantumisen kontekstiin, käy selväksi, että lukukausimaksuilla on tarkoitus myös helpottaa julkisen sektorin maksuvelvoitteita. Toisin sanoen julkisen sektorin rahoitusta yliopistoille voidaan leikata, ja siten pyrkiä vähentämään velkaantumista, jos yliopistoille annetaan mahdollisuus paikata rahoitusvajetta veloittamalla lukukausimaksuja.

Koska korkeakoulujen tehtävä on toimia yksityissektorin tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan (TKI) kirittäjänä, työ- ja elinkeinoministeriön vuonna 2022 julkaistussa raportissa lukukausimaksujen katsotaan tukevan talouskasvua (TEM 2022; ks. myös OKM 2018b). Lukukausimaksujen puuttuminen nähdään suoranaisena ongelmana suomalaisten korkeakoulujen rahoituspohjan kannalta.

Muitakin perusteita maksuille on esitetty. Tampereen yliopiston strategiatyön webinaarissa [2] 22.8.2022 OKM:n kansliapäällikkö Anita Lehikoinen perusteli lukukausimaksuja ensinnäkin julkisen rahoituspohjan kutistumisella. Toiseksi ongelmaksi määriteltiin suomalaisten opiskelijoiden liian hidas valmistumistahti: tietotalouksien välisessä kilpailussa valmistumistahdin täytyy nopeutua, ja lukukausimaksuilla esitettiin olevan valmistumista vauhdittava vaikutus. Kolmantena perusteena esitettiin lukukausimaksut osana yliopistoautonomian määritelmää [3]: eurooppalaisessa vertailussa suomalaisten yliopistojen autonomiapisteytystä laskee se, että yliopistot eivät voi määrittää itse lukukausimaksujaan. Tämä määritelmä on peräisin yliopistosektorin eurooppalaisen etujärjestön European University Associationin materiaaleista (EUA 2017, 60). Samaisissa materiaaleissa tosin hieman myöhempänä todetaan myös, että julkisen rahoituksen leikkaaminen saattaa pakottaa ottamaan käyttöön lukukausimaksut, joiden taloudellinen merkitys suomalaisten yliopistojen rahoituspohjalle olisi kuitenkin luultavasti vähäinen (emt. 62).

Lisäksi joulukuun alussa 2022 julkaistussa valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuorossa suositeltiin lukukausimaksujen käyttöönottoa (VM 2022, 20) kuitenkin suojaten opiskelijoita ”maksujen mahdollisilta haittavaikutuksilta” – tätä enempää selventämättä. Puheenvuoron mukaan maksut vahvistaisivat korkeakoulujen rahoituspohjaa mutta myös korkeakoulujen itsenäisyyttä (toisin sanoen autonomiaa).

Raakel Plamper ja Arto Jauhiainen (2021, 84) koostavat maksuja käsittelevässä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden katsauksessaan neljä asemointia opiskelijalle suhteessa lukukausimaksuihin: ”1) opiskelija rationaalisena koulutukseen sijoittajana, 2) opiskelija oikeuksistaan tietoisena palvelunkäyttäjänä, 3) opiskelija koulutuksen laadun määrittäjänä ja 4) opiskelija koulutuksen yhteistuottajana”. Erityisesti kohta 1 sopinee taloustieteelliseen mallinnukseen, jossa markkinamekanismein kehystetystä korkeakoulutuksesta tulee suorittava eli performatiivinen elämänvaihe, jossa tulosvastuuseen sidotaan yliopistot, niiden henkilökunta sekä opiskelijat (Ball 2021; Hilpelä 2004). Korkeakoulutuksen prosessia virtaviivaistettaisiin, kuten minkä tahansa tuotteen valmistumista (Plamper ja Jauhiainen 2021, 91).

Kansainväliset kokemukset ovat kuitenkin vaihtelevia. Myös Isossa-Britanniassa alun perin lähdettiin liikkeelle siitä, että maksut määrättiin vain ulkomaalaisille opiskelijoille. Tämän avulla maksut myöhemmin laajennettiin koskemaan kaikkia. Ensimmäiset maksut Isossa-Britanniassa toteutti konservatiivipuolueen Margaret Thatcher, mutta lukukausimaksut kaikille määräsi Tony Blairin New Labour [4]. Lukuvuosimaksuille määrättiin katto, mikä antoi käsityksen maksujen kohtuullisuudesta. Englantilaiset korkeakoulut ovat kuitenkin paitsi monin osin pitäneet maksut katossa myös saaneet poliitikot nostamaan kattoa vuosi toisensa jälkeen vetoamalla krooniseen resurssipulaansa (Yle 2011). Maksukatto onkin noussut alkuperäisestä tuhannesta punnasta jo yli yhdeksään tuhanteen puntaan 24 vuodessa. Koska koulutuksen ”hinta” ymmärrettiin koulutuksen ”arvona”, korkeakoulujärjestelmä myös eriarvostui nopeasti (Fleming 2021, 13–14; Adonis 2017). Maksukaton nostaminen voi myös vähentää poliitikkojen kokemaa painetta kasvattaa yliopistojen julkista rahoitusta [5]. Moni maksuja edistäneistä toimijoista on sittemmin muuttanut mielensä (Adonis 2017).

Koska lukukausimaksujen puolesta argumentointiin liitetään mielikuvia paremmasta rahoituksesta ja paremmasta opetuksen laadusta, niitä voidaan perustella korkeakoulujen henkilöstön edun mukaisina. Epävarmoissa uranäkymissä lukukausimaksujen tuoma lisärahoitus opetukseen saattaa kuulostaa lupaavalta. Kokemus brittiläisestä järjestelmästä kuitenkin osoittaa, että nämä tulot eivät ainakaan ajan myötä heijastu henkilöstön palkkaukseen, työoloihin tai ennustettavimpiin uriin (ks. esim. Fleming 2021; Loveday 2018; McCarthy ym. 2017). Lisäksi opiskelijoiden odotukset yliopiston ”asiakkaina” ovat kasvaneet ja muuttaneet korkeakoulujen sisäistä toimintalogiikkaa (Farrelly 2020; Anonymous Academic 2015). Opiskelijoiden ja yliopistojen – samalla myös opettajien – suhde rakentuu näin asiakassuhteeksi ja edelleen vaihtosuhteeksi, joka sopii yhteen ekonomistisen koulutuksen välineellistä arvoa korostavan argumentoinnin kanssa. Koulutus ei tällöin enää ilmene julkishyödykkeenä, ja yliopistoyhteisön sisäinen dynamiikka muuttuu. Korkeakouluille opiskelijoiden asiakastyytyväisyys on vain yksi indikaattori muiden joukossa [6]. Myös suomalaiset vierailijat angloamerikkalaisissa korkeakouluissa ovat havainnoineet, etteivät lukukausimaksut ole johtaneet henkilöstön olojen parantumiseen ja että markkinaistunut hallintotapa edelleen pyrkii säästämään nimenomaan työntekijöiden palkasta tai etuuksista (Siivonen 2018; Patomäki 2005).

Suomalaisen korkeakoulutuksen maksuttomuutta on perinteisesti perusteltu koulutuksellisella tasa-arvolla (Henttonen 2008). Lukukausimaksuja on tutkimuskirjallisuudessa pidetty eriarvoisuutta kasvattavina tekijöinä (Kivinen ja Hedman 2016, 88). Vaikka maksuton koulutus on Suomessa pitkän institutionaalisen perinteen tulos ja lailla suojattu, EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden maksut ovat jo muuttuneet arjeksi – pelättyä pudotusta näiden opiskelijoiden määrässä ei myöskään tullut (Kämppi 2021; Yle 2019). [7] Lukukausimaksujen käyttöönottoa ei enää pidetä uhkana suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistymiselle ja ulkomaalaisten opiskelijoiden houkuttavuudelle. Toisaalta OKM:n kyselyn mukaan korkeakouluista puolet eivät pidä nykyisten maksujen käyttöönottoa taloudellisesti kannattavana. Kielteistä kantaa perusteltiin maksujen aiheuttamalla työmäärällä, jonka kattamiseen tuotot eivät riitä (OKM 2022, 65). Nykyisellään korkeakoulut käyttävät merkittävän määrän tuloista maksuista vapautuksiin (emt., 67). Taloudellisen tuoton hakeminen edellyttäisikin tiukempaa politiikkaa maksujen suhteen. Näin ollen lukukausimaksuja voidaan edelleen kehittää paremmin koulutuksen kustannuksia kattavaksi.

Yliopistoilta odotetaan joustavuutta ja kykyä sopeutua politiikan vaatimuksiin ja edellytyksiin, mutta suoraa rahoitusta näihin toimiin ei juuri yksiselitteisesti osoiteta. Yliopistojen ottaessa laajempaa koulutusvastuuta ja korostamalla odotuksia vähenevästä valtionrahoituksesta tehdään lukukausimaksuista ”välttämätön paha” suomalaisen taloudellisen kilpailukyvyn, yliopistojen rahoituspohjan ja opetuksen laadun takaamiseksi. Suomalaisen korkeakoulukentän uudistamista on 2000-luvulta alkaen nimenomaan perusteltu taloudellisella kilpailukyvyllä ja verrokkimaista jälkeen jäämisellä (Poutanen 2022). Tässä kontekstissa maksujen tarpeellisuuden perusteet löytynevät kasvavista opiskelijamääristä: Marinin hallituksen aikana muotoutunut tavoite nostaa vuoteen 2030 mennessä korkeakoulututkinnon suorittavien nuorten osuus vähintään 50 %:iin nuorten aikuisten, eli 25–34-vuotiaiden, ikäluokasta on osa OKM:n kansallista tutkimuksen, kehittämisen ja innovaatioiden tiekarttaa (OKM 2021; ks. myös VNK 2020).

Koulutustason korotus hahmotetaan OKM:n ja poliitikkojen taholla erittäin positiivisesti, koska se liittyy kansainvälisessä kilpailussa menestymisen taloudelliseen kehykseen. Samaan aikaan opetusvastuun kasvattaminen ilman taloudellisten resurssien lisäystä käytännössä leikkaa olemassa oleviin opetusresursseihin, mikä asettaa yliopistot vaikeaan välikäteen taloudellisen autonomian ja korkeakoulupolitiikan asettamien vaatimusten välillä. Juuri julkisen talouden tilaa ja menoleikkausten tarvetta koskevat poliittiset puheenvuorot (erityisesti VM 2022) huomioiden korkeakoulutuksen julkisen rahoituksen osuus tuskin ainakaan kasvaa, mikä lisää lukukausimaksujen kysyntää yliopistojen suunnalla. Mikäli tietotalouksien kansainvälistä kilpailua pidetään itsestään selvänä, tiekartan tavoitteista muodostuu korkeakoulupolitiikan kyseenalaistamattomia tavoitteita. Näin lukukausimaksut esitetään tavoitteiden käytännön toteutuskeinona, jolloin niitä voi olla vaikea uskottavasti vastustaa.

Tällöin lukukausimaksuista tulee tavallaan epäpoliittisia, talouden piiriin kuuluvia seikkoja, kuten edellä mainittu ”ekonomistikonsensus” antaisi ymmärtää (Swanson 2008). Rakentuva konsensus korkeakoulupolitiikan ja korkeakoulujen taloudellisen roolin suhteen asetetaan ikään kuin puoluepolitiikan ylittävän suomalaisen kilpailukyvyn kontekstiin, jossa puoluekentän poikki puhutaan korkeakoulujen toimintaedellytysten turvaamisesta (Björn ym. 2019).

Näin olisi mahdollista pehmentää poliittisen vastuunkannon seurauksia niille puolueille, joiden hallitusvastuun aikana päätös maksuista tehtäisiin. Toisaalta ainakin kokoomuksen parissa on väläytelty lukukausimaksujen käyttöönottoa yksittäisten kansanedustajien toimesta poliittisenakin päätöksenä (esim. Meri 2022) – toki monien muidenkin julkisen talouden leikkausten ohella.

Lisäksi on huomioitava yliopistojen rehtorien neuvosto Unifi, jonka keskeisenä tehtävänä yliopistolain uudistuksesta lähtien on ollut yliopistojen toimintaedellytysten – rahoituksen – turvaaminen. Näin ollen Unifi esimerkiksi puolsi lukukausimaksuja EU/ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille (Isotalo 2014). Rehtorit toivottivat tuolloin maksullisen uudistuksen tervetulleeksi, vaikka sen rahallinen merkitys – kuten myöhempi OKM:n raportti (OKM 2022) osoitti – ennakoitiin melko vähäiseksi (Länsi-Suomi 2015). Olisi siis luontaista, että yliopistojen rehtorit yksittäisesti tai Unifi keskitetysti pyytäisi asianomaisilta ministeriöiltä valmistelutöitä lukukausimaksujen laajamittaiseen käyttöönottoon. VM:n avausta loppuvuodesta 2022 kommentoineet rehtorit eivät ainakaan lukukausimaksuja tyrmää (Kangas ja Piirainen 2022).

Lisäksi korostamalla lukukausimaksujen yhteyttä yliopistoautonomiaan voidaan kääntää asetelma niin, että puoluepoliittinen sekaantuminen virkamiestyönä ja/tai yliopistojen aloitteesta tulleeseen lukukausimaksusuositukseen ei kunnioittaisi yliopistojen autonomiaa. Yliopistojen strategisen johdon avoimuus instituutioittensa talouden turvaamiselle ei aina vastaa yliopistoyhteisön kantaa. Tähän sopii myös Hanna Kuuselan ym. (2021, 165) esittämä ajatus päivitetystä, alun perin Burton Clarkin (1983) ajatuksesta valtioiden, markkinoiden ja ”akateemisen oligarkian” suhteesta: valtio, jota edustaa tässä tapauksessa OKM, elinkeinoelämä ja rehtoreiden ja muun akateemisen johdon muodostama akateeminen oligarkia on ainakin osittain rajannut yliopistoyhteisöt eli henkilöstön ja opiskelijat korkeakoulupoliittisen suunnittelun ulkopuolelle. Koska yliopistot ja korkeakoulut – tai tarkemmin niiden johdot – ovat vastuussa omasta taloudestaan, kasvavaan opetusvastuuseen voi niiden näkökulmasta olla vaikea vastata ilman julkisen rahoituksen kasvatusta, ellei lukukausimaksuja mahdollisteta.

Kuten todettua, osa suomalaisen korkeakoulupolitiikan kommentoijista ja toimijoista – myös ministeriötasolla – vaikuttaa sisäistäneen akateemisen kapitalismin mukaisen yhteyden korkeakoulujen ja kansallisen kilpailukyvyn välillä. Esimerkiksi Keskuskauppakamarin (2020) lukuvuosimaksuja puoltanut kannanotto yhdisti jo otsikkotasolla kansallisen kilpailukyvyn korkeakouluihin. Mikäli julkisen sektorin menoja pyritään laskemaan niin, että samanaikaisesti panostetaan korkeakoulutukseen joko TKI:tä tai korkeakoulutusastetta korottamalla, lukukausimaksut voivat vaikuttaa intuitiiviselta keinolta saavuttaa molemmat tavoitteet. Poliitikoiden kannalta olisi edullista, jos mahdollisesti kiistanalainen aloite ei olisi yksin heidän käsialaansa. Samalla korkeakoulutuksen siirtymä akateemisen kapitalismin piiriin vahvistuu, ja se voidaan analyyttisesti asettaa samaan tutkimukselliseen jatkumoon, jossa on tutkittu siirrosta hyvinvointitalouden julkishyödykkeistä kohti markkinalogiikalla toimivaa kilpailuvaltiota (Heiskala ja Luhtakallio 2006).

Ottaen huomioon, että korkeakoulujen rahoitus nojaa jo nyt entistä useammin kilpailluille ja tulospainotteisille rahoitusmekanismeille ja että julkista rahoitusta osoitetaan yliopistoille jo nyt osin pääomituksen muodossa (Poutanen 2023), korkeakoulutuksen kiinnittyminen rahoitusmarkkinoille – ja finansialisaation piiriin – ei sekään vaikuta enää niin epätodennäköiseltä. Markkinalogiikan piirissä maksullinen koulutus nähdään arvokkaampana, sillä se on helpommin tuotteistettava koulutusvientiin ja etu korkeakoulujen kansainvälisessä kilpailussa.

Kyse näissä keskusteluissa ei koskaan ole vain korkeakouluista. Korkeakouluja on niin Suomessa kuin maailmallakin huudettu pelastamaan kansallinen kilpailukyky innovoimalla ja tuottamalla korkeasti koulutettua työvoimaa tukemaan kansantaloutta. Myös huippututkimusta täytyy tehdä, että voidaan saman logiikan mukaisesti kilpailla maineesta ja kunniasta rankinglistoilla sekä kansainvälisesti parhaista opettajista tai opiskelijoista.

Kilpailullinen diskurssi logiikoineen on läpäissyt jo monen suomalaisen korkeakoulun – mukaan lukien niiden henkilöstön (Poutanen 2022). On perusteltua katsoa Heikki Patomäen (2005) tavoin niitä korkeakoulujärjestelmiä, jotka ovat edenneet akateemisen kapitalismin polulla pidemmälle kuin suomalainen korkeakoulujärjestelmä, ja pohtia niiden kohtaamia ongelmia. Korkeakoulujen lukuvuosimaksut ovat ainoastaan edistäneet markkinaistumista ja finansialisaatiota eivätkä ole lisänneet yliopistojen taloudellista vakautta, saati yliopistolaisten hyvinvointia (Poutanen 2021). Lukuvuosimaksut eivät myöskään käytännössä riittäisi – kansainvälisesti ne eivät ole riittäneet – korkeakoulujen irtoamiseen julkisen rahoituksen piiristä. On myös mahdollista, ettei irtoaminen rahoituksellisesta ohjauksesta olisi edes korkeakoulupoliittisen ohjauksen kannalta toivottavaa (Poutanen 2023).

Kuten Jussi Systä ja Mikko Lahtinen (2020) kirjoittavat, lukukausimaksuissa ei ole kyse vain koulutuksesta maksamisesta vaan korkeakoulujen keskeisimmästä tehtävästä ja Suomen korkeakoulupoliittisesta linjasta. Koulutetaanko opiskelijoista korkeakouluissa siis ensisijaisesti tietotalouden työntekijöitä vaihtosuhteisen koulutusprosessin kautta vai kriittisiä ajattelijoita (Laalo ja Jauhiainen 2019)? Vaikka nämä eivät ole täysin toisiaan pois sulkevia, kyse on jälleen painotuksesta ja prioriteeteistä. Mikä on se materiaalinen todellisuus, joka määrittää toiminnan suuntaa?