Globaalin eliitin muodostaminen: episteeminen työ ja globalisaation artikulaatiot Financial Timesissa 2000-luvulla

Markus Ojala, tutkijatohtori, Eurooppa-tutkimuksen keskus, Helsingin yliopisto

Abstrakti

Maailmantalouden hallinta nojaa kansainvälisen eliitin kollektiiviseen toimintaan. Se edellyttää eliitin jäsenten keskinäistä koordinaatiota, yhteisten politiikkaideoiden ja tavoitteiden määrittelyä sekä ryhmäidentiteetin muodostumista. Tässä artikkelissa tarkastelen Financial Times -lehden (FT) raportointia globalisaatiosta ja sen hallinnasta vuosina 2001–2018. Kysyn diskursiivisen institutionalismin tutkimusperinteeseen ja erityisesti episteemisen työn käsitteeseen nojaten, miten FT:n globalisaatiokirjoittelu tuottaa jaettuja käsityksiä eliitin toimintaympäristöstä sekä eliitistä itsestään kollektiivisena toimijana ja sen toimintaa ohjaavista arvoista ja päämääristä. Tarkastelu tuo esiin merkittäviä muutoksia globalisaation artikulaatioissa tultaessa vuosituhannen alkuvuosista 2010-luvun lopulle. Muutoksista huolimatta globalisaation asema kansainvälistä eliittiä määrittävänä ideana säilyy vahvana. Artikkeli kertoo siten globalisaation ideologisesta merkityksestä kansainvälisen eliitin yhtenäisyyden ankkurina.

Abstract

Global economic governance is premised on the collective agency of international elites. Such collective agency requires elites to coordinate their actions, formulate shared policy ideas and objectives and develop a group identity. This article examines the conception of globalisation and its governance in Financial Times (FT) between 2001 and 2018. Adopting the concept of epistemic work, derived from the scholarship on discursive institutionalism, the article asks how FT’s reporting on globalization produces shared conceptions of the economic-political environment of the elite, the elite as a collective actor, and the values and objectives of the elite. The study indicates significant changes in articulations of globalization between the beginning of the millennium and the late 2010s. Despite these shifts, globalization remains a central idea that continues to define the global elite. Hence, the article sheds light on the significance of globalisation as an ideological anchor that brings international elites together.

Johdanto: maailmantalouden hallinta ja eliittien yhtenäisyyden ongelma

Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilta käynnistyneen kansainvälisen pankkikriisin jälkeinen vuosikymmen on tuonut esiin maailmantalouden hallinnan ongelmia. Länsimaisten hallitusten ollessa kyvyttömiä tai haluttomia tukemaan kysyntä- ja investointivetoista kasvua hidasta elpymistä ovat pitäneet yllä lähinnä keskuspankkien epätyypilliset toimet (Ronkainen ja Sorsa 2018). Suhdanneongelmien lisäksi kasvava eriarvoisuus, joukkotyöttömyys, voimistuvat geopoliittiset jännitteet, liberalismin vastaisten liikkeiden voimistuminen, etenevä ilmastonmuutos ja rahoitusmarkkinoiden jatkuva epävakaus ovat kukin ilmentymiä kapitalistisen maailmantalouden ajankohtaisista kriisitendensseistä (esim. Kallinen, Koivisto ja Ronkainen 2011; Streeck 2015).

Ongelmat ovat rakenteellisia ja pitkien kehityskulkujen tulosta, mutta samalla niitä voidaan pitää merkkeinä siitä, mitä Stephen Gill (2012) on kuvannut ”globaalin johtajuuden” kriisinä. Maailma on hajaannuksen tilassa. Keskeistä päätösvaltaa maailmantaloudessa käyttävät eliitit ovat olleet kyvyttömiä tuottamaan markkinoiden vakautta puhumattakaan ekologisesta kestävyydestä tai sosiaalisesta vakaudesta. Onko kansainvälisellä yhteisöllä ja sen keskeisillä vallankäyttäjillä ylipäänsä kykyä puuttua tällaisiin ongelmiin? Onko maailmantaloudessa mahdollista edes kuvitella moninaisia ongelmia ratkomaan pystyvää kollektiivista toimijuutta vai kulkeeko maailmantalous hallitsemattomasti kohti syveneviä kriisejä?

Tässä artikkelissa tarkastelen kansainvälisen eliitin keskinäistä koordinaatiota ja yhteisten tavoitteiden määrittelyä analysoimalla Financial Times -lehden kirjoittelua globalisaatiosta ja sen hallinnasta vuosina 2001–2018. Artikkelin lähtökohtana on oletus, että globalisaatio on keskeinen kansainvälistä eliittiä yhdistävä ja sen koordinaatiota edistävä idea. Globalisaation termistä tuli keskeinen osa kylmän sodan päättymisen jälkeistä ajanhenkeä, ja se yleistyi 1990-luvulla nopeasti niin poliittisessa kuin akateemisessakin kielenkäytössä (Fairclough 2006; Rosenberg 2005; Starr 2004). Globalisaation merkitykseen ja merkityksiin eliittien diskursseissa on kiinnitetty runsaasti huomiota viimeisen parinkymmenen vuoden aikana (esim. Cameron ja Palan 2004; Fairclough 2006; Scott 1997). Kansainvälisen eliitin on nähty artikuloivan globalisaation politiikkaidean myötä yhteisiksi tavoitteikseen esimerkiksi markkinoiden avaamisen, ylikansallisia yrityksiä suosivan talouspolitiikan ja suuryritysten osallistamisen globaaleihin hallinnan mekanismeihin niin sanotun sidosryhmälähtöisen hallinnan (multi-stakeholder governance) mallin mukaisesti (Pigman 2007; Steger 2005). Lisäksi globalisaation idea on eliittien puheessa kytketty ilmastonmuutoksen torjunnan ja köyhyyden vähentämisen kaltaisiin kosmopoliitteihin ihanteisiin (Friesen 2012).

Toisaalta termi ”globalisaatio” on erityisesti kansallisissa julkisuuksissa liitetty usein myös kielteisiksi koettuihin muutoksiin, kuten eriarvoistumiseen, teollisten työpaikkojen vähenemiseen, hyvinvointivaltion rapautumiseen ja demokratian heikkenemiseen (Bennett ym. 2004; Lounasmeri 2010; Ylä-Anttila 2010). Viime vuosina termi on jälleen noussut näkyvään asemaan julkisessa keskustelussa kansallismielisten liikkeiden poliittisen vaikutusvallan kasvun myötä. Myös länsimaisten johtajien sitoutuminen globalisaation politiikkaideaan on kyseenalaistunut erityisesti Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen.

Globalisaatiokäsitys tarjoaa näiden piirteiden vuoksi erinomaisen kohteen kansainvälisen eliitin kollektiivisen toimijuuden, itseymmärryksen ja sitä yhdistävien päämäärien rakentamisen tutkimukseen. Tämän artikkelin tavoitteena on tehdä näkyväksi, millä tavalla globalisaation ja siihen liittyvien politiikkatavoitteiden artikulaatio kytkeytyy kollektiivisen toimijaidentiteetin rakentamiseen – eli toisin sanoen sen, millaista käsitystä eliitti tuottaa itsestään ja itselleen globalisaation idean välityksellä. Yhteisen kollektiivisen identiteetin määrittely voi oleellisesti vaikuttaa eliitin toimintaan. Käsitys itsestä osana kansainvälistä eliittiä muovaa yksilön ymmärrystä paikastaan maailmassa ja suhteistaan muihin yksilöihin ja ryhmiin. Samalla se muovaa yksilön roolikäsityksiä eli sitä, mitä hän uskoo itseltään odotettavan (Haslam, Reicher ja Platow 2011, 52–53; Tajfel 1981). Tällä tavoin kollektiivinen identiteetti tuottaa toimintaa ohjaavia tarkoitusperiä ja normeja (Bicchieri ja Muldoon 2014; Hopf 2009, 281–83). Tuottamalla kokemusta ryhmään kuulumisesta se myös voimistaa yksilön kokemaa lojaalisuutta ryhmää kohtaan ja halukkuutta osallistua yhteisiin pyrkimyksiin (Brubaker ja Cooper 2000, 7–8; Kantner 2006, 506).

Tässä artikkelissa kysynkin, miten kansainvälinen eliitti on 2000-luvulla määritellyt itseään ja millaisia tavoitteita se on asettanut itselleen ryhmänä globalisaation idean välityksellä. Tarkastelen asiaa tutkimalla Financial Times -lehden (tästä eteenpäin: FT) kirjoittelua globalisaatiosta ja sen hallinnasta erityisesti Maailman talousfoorumien (World Economic Forum) yhteydessä vuosina 2001–2018. Lähestyn FT:ia tässä keskeisenä ylikansallisen julkisuuden tilana, jossa määritellään kansainvälisen eliitin yhteistä talouspoliittista agendaa (ks. Kantola 2006; 2007). Maailman talousfoorumit, joiden osallistujakuntaa voidaan pitää globaalia eliittiä laajasti edustavana, ovat yksi keskeinen ja vakiintunut kansainväliselle eliitille suunnattu keskusteluareena talouspolitiikan agendoista. Teoreettisena tarkastelukehikkona toimii diskursiivinen institutionalismi ja erityisesti episteemisen työn käsite (Alasuutari ja Qadir 2014). Seuraavassa pohjustan empiiristä analyysia avaamalla tätä kehikkoa.

Kollektiivisen toiminnan diskursiivinen ulottuvuus

Ymmärrän kansainvälisen eliitin joukkona, joka koostuu keskeistä institutionaalista valtaa maailmantaloudessa käyttävistä henkilöistä (ks. myös Krysmanski 2004; Rothkopf 2008). Valta määrittyy tässä yhteydessä institutionaalisiin resursseihin pohjautuvana kykynä vaikuttaa niihin rakenteellisiin olosuhteisiin, joissa muut toimijat tekevät päätöksiään (esim. Lukes 2005; Ruostetsaari 2014). Näistä lähtökohdista tarkasteltuna kansainvälinen eliitti koostuu erityisesti seuraavista toimijaryhmistä:

Kansainvälisen eliitin toiminnassa voidaan erotella ainakin kolmenasteista potentiaalista kollektiivisuutta (kollektiivisesta toimijuudesta ks. Barnes 2000; Mitzen 2011; Roth 2011; Searle 2003; Tuomela 2003). Ensiksi eliitin toiminta voi olla kollektiivista siinä määrin kuin se on ”sosiaalista” eli eliitin yksittäiset jäsenet peilaavat toimintaansa suhteessa ryhmän muihin jäseniin. Toiseksi eliitin jäsenet voivat tietoisesti koordinoida toimintaansa siten, ettei yhden toimijan päätöksillä olisi huomattavaa haittaa koko ryhmän kannalta. Kolmanneksi eliitin jäsenet voivat pyrkiä muodostamaan yhteisiä yhteiskunnallisia ja poliittisia päämääriä ja toimimaan niiden saavuttamisen puolesta. Tässä artikkelissa kiinnostus kohdistuu kollektiivisen toiminnan kahteen jälkimmäiseen ulottuvuuteen: miten kansainvälinen eliitti pyrkii hallitsemaan maailmantaloutta jaettuihin päämääriin suuntautuvan tietoisen yhteistyön – keskinäisen koordinaation ja yhteisten tavoitteiden määrittelyn – kautta? Yksimielisyys tavoitteista ja halukkuus toimia niiden puolesta ovat keskeisiä edellytyksiä tällaiselle kollektiiviselle toiminnalle (Gilbert 2003; Roth 2011). Vastaavasti ristiriitojen ja erimielisyyksien kasvaminen nakertaa eliitin sisäistä koheesiota ja kykyä kollektiiviseen toimintaan maailmantalouden kehityksen ohjaamiseksi.

Käsitys kansainvälisestä eliitistä kollektiiviseen toimijuuteen kykenevänä ryhmänä korostaa toimijuuden kulttuurisesti rakentunutta luonnetta. Syvään juurtuneet kulttuuriset uskomukset ja tottumukset luonnollistavat ja oikeuttavat yksilöitä, ryhmiä, organisaatioita ja valtioita modernin yhteiskunnan toimijoina ja tekevät siten kollektiivisen toiminnan mahdolliseksi (Meyer ja Jepperson 2000). Samalla nämä toimijuuden ”kulttuuriset käsikirjoitukset” myös eri tavoin ohjaavat ja kurinalaistavat toimijoita (Hopf 2009). Kulttuuristen käsikirjoitusten ajatus ohjaa kiinnittämään huomiota toimijuuden muotoutumiseen diskursiivisissa ja retorisissa prosesseissa: miten käsitys ryhmätoimijuudesta rakentuu ja miten kanssakeskustelijat vakuutetaan yhteisten pyrkimysten tärkeydestä?

Niin sanottu episteemisen hallinnan näkökulma keskittyy näihin poliittisen suostuttelun ja yhteisen toimijuuden ulottuvuuksiin. Pertti Alasuutarin ja Ali Qadirin (2014; 2016) kehittämä episteemisen hallinnan teoria on alkujaan tarkoitettu politiikkamallien kansainvälisen leviämisen analysoimiseen. Sellaisenaan se asettuu osaksi laajempaa sosiologisen tai diskursiivisen institutionalismin koulukuntaa, joka tarkastelee ideoiden merkitystä poliittisen toimijuuden muovautumisessa (Alasuutari 2015; Carstensen ja Schmidt 2016; Schmidt 2008). Alasuutarin ja Qadirin (2014) mukaan valtaa käytetään politiikassa muokkaamalla toimijoiden käsityksiä maailmasta ja käsillä olevista ongelmista. Valta toimii vaikuttamalla toimijoiden käsityksiin käsillä olevasta tilanteesta siten, että tietyt toimintamallit alkavat näyttäytyä heidän intressejään edistäviltä, toimivilta ja hyväksyttäviltä. Toimijoiden kyky vakuuttaa toisensa tietyn politiikkaidean järkevyydestä perustuu kuitenkin jaettuihin episteemisiin oletuksiin toimintaympäristön luonteesta ja heistä itsestään toimijoina siinä. Episteemisen hallinnan näkökulma kiinnittääkin huomiota niihin maailmankulttuurisiin ideoihin ja ihanteisiin, joihin toimijat (sekä tietoisesti että tiedostamatta) vetoavat artikuloidessaan päämääriään ja yrittäessään vakuuttaa toiset niiden pätevyydestä.

Episteemisen hallinnan näkökulmasta kansainvälisen eliitin voi ymmärtää ryhmänä, jonka kyky kollektiiviseen toimijuuteen riippuu sen jäsenten yksimielisyydestä tietyn politiikkakysymyksen suhteen. Vastaavasti kollektiivinen toiminta maailmantalouden hallinnassa on riippuvaista tämän eliitin kyvystä muotoilla jaettuja käsityksiä talouden luonteesta ja sen haasteista sekä saavuttaa yksimielisyys toimenpiteistä, jotka näyttävät palvelevan jäsenten yhteisiä etuja. Alasuutari ja Qadir (2014, 70) ehdottavat episteemisen työn käsitettä keinona analysoida niitä tapoja, joilla toimijat saavuttavat jaettuja käsityksiä tarjolla olevista politiikkavaihtoehdoista, toimintatavoista ja itsestään toimijoina. Tiedon tuotannolla ja ideoiden levittämisellä, samoin kuin toisten vakuuttamisella retoriikan ja argumentoinnin keinoin, on tässä episteemisessä työssä merkittävä asema (ks. Risse 2010). Episteeminen työ toimii analyyttisena välineenä, kun tarkastellaan eliitin voimistumista kollektiivisena toimijana jaettujen tieto- ja todellisuuskäsitysten tasolla.

Analyyttisia tarkoitusperiä ajatellen Alasuutari ja Qadir (2014) erottelevat kolme episteemisen työn kohdetta tai ulottuvuutta: ontologiset oletukset, toimijaidentiteetit sekä normit, arvot ja ihanteet. Ontologiset oletukset esittävät yleisiä uskomuksia toimintaympäristön luonteesta ja erityisiä diagnooseja käsillä olevasta tilanteesta. Toimijaidentiteetit tuottavat käsityksiä toimijoista itsestään yksilöinä tai ryhminä sekä niiden suhteesta muihin toimijoihin. Normit, arvot ja ihanteet kertovat, mitkä asiat ovat yleisesti tavoiteltavia ja mikä on hyväksyttävää toimintaa käsillä olevassa tilanteessa. Yhdessä näitä kolmea episteemisen työn ulottuvuutta voidaan pitää kollektiivisen toiminnan diskursiivisina ehtoina. Siten käsite sopii hyvin kansainvälisen eliitin poliittisen viestinnän analyysiin maailmantalouden hallintaa koskevissa kysymyksissä.

Menetelmä ja aineisto

Analysoin kansainvälisen eliitin episteemistä työtä tarkastelemalla Financial Times -lehden kirjoittelua globalisaatiosta ja sen hallinnasta Maailman talousfoorumien yhteydessä vuosina 2001–2018. FT:n kaltainen eliittijournalismi on kiinnostava tutkimuskohde, sillä se muodostaa olennaisen osan päättäjien päivittäistä merkitysympäristöä ja myös oman esiintymisen potentiaalisen foorumin (ks. Davis 2007, 175–176; Kunelius, Noppari ja Reunanen 2010, luku 9; Raeymaeckers, Cosijn ja Deprez 2007). Palvellessaan maailmantalouteen kytkeytyvän eliitin päivittäistä tiedontarvetta ja ajatuksenvaihtoa FT:n journalismi nojautuu samaisen eliitin edustajiin pääasiallisina taustalähteinään ja haastateltavinaan (Corcoran ja Fahy 2009; Simola ja Reunanen 2010, 128–147). Näin sen journalismi tuottaa ja levittää yhteisiä käsitteitä, ideoita ja viitekehyksiä, eli sellaista yhteistä ja maailmanlaajuisesti jaettua hallinnan kieltä, jota kansainvälinen politiikka edellyttää (ks. Blichner 2007). Samalla tietyt maailmantaloutta ja politiikkaa koskevat ajatukset ja uskomukset saavat oikeutusta ja totuusarvoa kansainvälisen eliittijulkisuuden piirissä (Davis 2010, 124–26; Harjuniemi 2018; Madrick 2002). Eliittiviestimet voivat myös voimistaa kokemusta kuulumisesta kansainväliseen eliittiin luomalla lukijoistaan tai katsojistaan ”kuvitellun yhteisön” (ks. Anderson 1991). Kansainvälisen eliitinmuodostuksen näkökulmasta onkin tärkeää tarkastella, miten FT:n kaltaiset kansainvälisen eliittijulkisuuden foorumit muovaavat osallistujiensa tärkeinä pitämiä asioita, uskomuksia ja arvoja sekä käsityksiä itsestään toimijoina globaalissa poliittisessa taloudessa.

Ajallisesti rajasin tarkastelun keskittymällä FT:n globalisaatiota koskevaan kirjoitteluun Maailman talousfoorumin tapaamisten yhteydessä. Davosissa Sveitsissä järjestettävä tapaaminen on kenties tunnetuin ja julkisin talous- ja politiikkaeliitin yhteen tuova vuotuinen tapahtuma, jonka sisältö keskittyy maailmantalouden, kansainvälisen politiikan ja liiketoiminnan kysymyksiin. FT on raportoinut foorumin keskusteluista tiiviisti koko 2000-luvun ajan. Lehti myös pohjustaa tapahtumaa vuotuisilla erikoiskatsauksilla maailmantalouteen ja -politiikkaan. Valtiojohtajista, kansainvälisistä virkamiehistä, pankkiireista ja yritysjohtajista sekä asiantuntijoista koostuvaa Davosin osanottajajoukkoa voidaan pitää eräänlaisena edustuksellisena ryhmänä laajemmalle kansainväliselle eliitille. ”Davosin mies” (Davos Man) onkin alkujaan Samuel Huntingtonin (1996) käyttämä termi talousfoorumin osallistujien symboloimalle kansainväliselle (ja hyvin miesvaltaiselle) eliitille, jota yhdistävät vallan, varallisuuden ja korkean statuksen lisäksi myös monenlaiset kulttuuriset käytännöt ja uskomukset. Davosin mies vilahtelee toistuvasti myös FT:n kolumnistien kirjoituksissa.

Tutkimuksen aineisto pohjautui osittain aiempaan tutkimukseen kerätystä ja analysoidusta FT:n sähköisestä arkistosta hakusanojen avulla etsitystä artikkelista vuosilta 2001–2011 (ks. tarkemmin Ojala 2017, 127–131). Alkuperäisessä aineistossa oli 532 artikkelia, joista globalisaatio mainittiin vähintään kerran 130 artikkelissa. Täydensin aineistoa globalisaatiota koskevalla kirjoittelulla vuosilta 2016–2018. Tätä varten hain FT:n sähköisestä arkistosta kaikki globalisaatio-sanan sisältävät artikkelit 18 päivän jaksolta Davosin foorumin ajalta sekä sitä edeltäviltä ja seuraavilta seitsemältä päivältä. Tämä tuotti yhteensä 161 artikkelia. Niistä 52:ssa globalisaatio kytkeytyi selvästi laajempiin pohdintoihin kansainvälisestä poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta, ja valitsin ne lähempään analyysiin. Yhteensä analyysi kohdistui siten 182 artikkelin aineistoon.

Toteutin analyysin laadullisena lähilukuna, jota ohjasivat teoreettisesta viitekehyksestä eli episteemisestä työstä johdetut kysymykset. Tarkastelin, miten globalisaatio määrittyi tekstissä suhteessa episteemisen työn kolmeen kohteeseen eli tässä tapauksessa käsityksiin talouspoliittisesta kokonaistilanteesta, keskeisiin toimijaidentiteetteihin sekä kansainväliselle eliitille tärkeisiin arvoihin ja päämääriin. Tarkemmin esitettynä analyysia ohjaavat kysymykset olivat:

Yksittäisten artikkelien tarkastelun lisäksi pyrin hahmottamaan aineiston yhteyksiä laajempaan maailmantalouden ja -politiikan kontekstiin sekä ajallista muutosta. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, miten globalisaation artikulaatiot muuttuvat suhteessa maailmanpoliittiseen kontekstiin. Tässä suhteessa analyysissa erottui selvästi kolme toisistaan temaattisesti poikkeavaa vaihetta: vuosituhannen alku (vuodet 2001–2003), finanssikriisi ja maailmantalouden taantuma (2008–2011) sekä nationalistisen populismin nousu (2016–2018). Esittelen seuraavaksi analyysin tuloksia näiden kolmen globalisaatiokeskustelun vaiheen ja niissä esiintyvien artikulaatioiden kautta.

Globalisaation muuttuvat artikulaatiot ja FT:n episteeminen työ

Analyysin perusteella eliitin globalisaatiokeskustelu on 2000-luvulla edennyt kolmessa vaiheessa. Ensimmäistä, vuosille 2001–2003 sijoittuvaa vaihetta kutsun globalisaatioprojektin määrittelyn ajaksi. Tällöin eliitti muodostaa yhtenäisen käsityksen globalisaatiosta vastavetona uusliberaalia globalisaatiota vastaan protestoineille kansalaisliikkeille. Toista, vuosiin 2008–2011 sijoittuvaa globalisaatiokonsensuksen puolustuksen vaihetta määrittää eliitin sisäinen hajaannus finanssikriisin ja sen aiheuttaman taantuman seurauksena. Kolmannessa vuosiin 2016–2018 sijoittuvaa autoritaarisen globalisaation vaihetta leimaavat ennen kaikkea nationalistisen populismin uhka ja Kiinan nousu maailmantalouden hallintaa määrittävänä toimijana. Taulukko 1 tiivistää kussakin vaiheessa keskeiset globalisaation artikulaatiot suhteessa kolmeen episteemisen työn ulottuvuuteen.

Taulukko 1. Globalisaation artikulaatiot episteemisen työn ulottuvuuksissa

Globalisaatioprojektin määrittely 2001–2003

Vuosituhannen alkuvuodet ovat julkisen globalisaatiokiistan aikaa. Vapaakauppasopimuksia, suuryhtiöiden ja velkojien kasvanutta valtaa, markkinasääntelyn purkamista ja demokratian alan kaventumista vastaan pitkään protestoineiden kansalaisliikkeiden näkyvyys voimistuu koalitioiden rakentamisen, kansainvälisen verkostoitumisen ja tiedostusvälineiden huomion vangitsevien mielenosoitusten ansiosta. Maailman sosiaalifoorumissa Porto Alegressa alkuvuodesta 2001 kokoontuvat aktivistit myös suoraan kyseenalaistavat epädemokraattisten kansainvälisten organisaatioiden ja eliittiverkostojen oikeutuksen, mukaan lukien samaan aikaan kokoontuva Davosin foorumin. Näiden poliittisten kamppailujen polttopisteeksi muodostuu globalisaation idea; kansalaisliike vaatii oikeudenmukaisempaa, vaihtoehtoista globalisaatiota. (Hardt ja Negri 2006, 270–88; Steger 2009, 196–212; Ylä-Anttila 2010, 50–52.)

Kansainvälisen liikehdinnän voimistuminen näkyy Maailman talousfoorumin keskusteluissa kiinnostuksena globalisoituvan kapitalismin yhteiskunnallisia ja poliittisia seurauksia kohtaan. Muiden muassa YK:n pääsihteeri Kofi Annan, Meksikon presidentti Vicente Fox ja monien Afrikan maiden presidentit esittävät Davosissa kanssaosallistujilleen vaatimuksia kuunnella globalisaatiokriitikoiden sanomaa ja tarttua köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmiin[1]. Epäkohtien tullessa näin julkisesti nimetyiksi kansainvälinen eliitti antautuu globalisaatiodebattiin, jossa se yrittää tulla kritiikin kanssa toimeen ja määritellä suhteensa globalisaatioon.

FT ottaa aktiivisen roolin tässä keskustelussa. Lehden sivuilla globalisaatiota määritellään teknologian, politiikan ja yritystoiminnan eteenpäin ajamana kehityksenä[2] ja esitetään eliitin toiminnasta riippuvana prosessina[3]. Lisäksi se kytketään kansainväliselle eliitille keskeisiin arvoihin, kuten kasvuun ja vapauteen. [4] Erityisen tärkeään rooliin tässä episteemisessä työssä nousee FT:n johtava talouskolumnisti Martin Wolf. Hän ottaa tehtäväkseen kumota globalisaatiokriitikoiden väitteet liberalisoivan politiikan haitallisuudesta ja määrittää samalla ”oikean” tavan ymmärtää globaalin köyhyyden ja globalisaation välistä suhdetta. Esimerkiksi kolumnissaan ”Kasvu rikastuttaa köyhiä” vuodelta 2001, Wolf analysoi Maailmanpankin tilastoja köyhyydestä, tuloeroista ja historiallisista kasvutrendeistä, ja tekee seuraavat päätelmät:

Globalisaation, eriarvoisuuden ja köyhyyden välillä on yhteys. Mutta se ei ole sellainen, johon kriitikot viittaavat. Globalisaatio ei köyhdytä maita; se auttaa rikastuttamaan niitä. Mutta se ei ole rikastuttanut kaikkia maita yhtäläisesti. Lopputulos on kasvava globaali eriarvoisuus ja äärimmäisen köyhyyden keskittyminen maihin, jotka ovat epäonnistuneet kasvun tikkaille kiipeämisessä. Nopean kasvun epätasainen leviäminen puolestaan selittyy monien maiden politiikkojen, politiikanteon ja instituutioiden puutteista -- Maat, jotka ovat epäonnistuneet luomaan pysyvää kasvua joko käänsivät selkänsä globaalille yhdentymiselle -- tai niillä ei ollut edellytyksiä hyödyntää näitä mahdollisuuksia -- Mikäli maailmasta on tuleva tasa-arvoisempi pohjaa nostamalla yläkerran luhistamisen sijaan, ja mikäli joukkoköyhyys on poistuva, tämä voi tapahtua vain onnistuneen integraation kautta – ei sen vastakohdan. [5]

Wolf syyttää artikkelissaan ”kriitikkoja” kasvavien tuloerojen ja köyhyyden virheellisestä samastamisesta. Hänelle kasvavat tuloerot maiden välillä ovat merkki erilaisista kasvuvauhdeista eivätkä sinänsä ole ristiriidassa köyhyyden vähentämisen kanssa. Koska köyhyys on seurausta talouskasvun puutteesta, kasvu määrittyy ainoana toimivana keinona vähentää köyhyyttä.

Wolf artikuloi näin tyypillisen oikeistoposition 2000-luvun alussa käydyssä debatissa globaalista kapitalismista. Sen mukaan vasemmisto kiinnittää väärin huomionsa kasvavaan globaaliin eriarvoisuuteen – se kun on vain merkki siitä, että jotkut maat olivat nostamassa kasvun avulla itseään köyhyydestä. Kasvu puolestaan on historiallisesti kytköksissä globaaliin yhdentymiseen, kun taas hajautumisen aikakausiin liittyi tyypillisesti matalammat kasvukertoimet. Siksi globalisaatio ei voi aiheuttaa köyhyyttä vaan päinvastoin auttaa vähentämään sitä.

Wolfin argumentointi osaltaan järkeistää hallitsevia uskomuksia globalisaatiosta kansainvälisen eliitin keskuudessa. Tässä ajattelussa maailmantalouden ongelmat, mukaan lukien köyhyys, tunnistetaan ja osittain ne myös tunnustetaan globalisaation kipupisteiksi. Kuitenkin, koska talouden ”vapauttamisen” katsotaan tuottavan kasvua ja kasvun esitetään hyödyttävän kaikkia, vastaus ongelmiin ei voi olla muuta kuin lisää globalisaatiota:

Tämänvuotisessa Maailman talousfoorumissa on kuultu tiuhaan varoituksia siitä, että maailmantalouden kasvun hidastuminen voi käynnistää ajautumisen kohti protektionismia ja keskenään sotivia kauppa-alueita. Se on kasvattanut huomiota Davosissa vahvasti edustettuina olevien köyhien maiden ahdingolle. Ne häviäisivät eniten, jos varoitukset osoittautuisivat aiheellisiksi. -- Hallitusten on siksi puolustettava voimakkaammin vapaan kaupan hyötyjä. Jotta köyhät maat voivat hyötyä, niiden on tunnustettava, että niiden ongelma ei ole liiallinen vaan liian vähäinen globalisaatio. Niiden pitää hyökätä kehitystä tulppaavien kaupan esteiden kimppuun ja avattavat taloutensa maailmalle. Kansainvälisen avun lisääminen niiden uudistuskyvyn parantamiseksi tuottaisi tässä suhteessa tärkeitä kannustimia. [6]

Jaettu huoli köyhyydestä kääntyy näin luontaisesti vaatimukseksi talouden etenevästä liberalisoinnista. Rikkaiden maiden velvollisuus avustaa köyhiä maita pääsemään ”kasvun tikkaille” tunnustetaan mutta samalla vastuuta sysätään köyhille maille itselleen. Niiden on päästävä irti korruptiosta, vahvistettava instituutioitaan ja ajettava läpi erilaisia kasvua edistäviä ”uudistuksia”. Näin muotoutuu kansainvälisen eliitin uusliberaali globalisaatiokäsitys, jossa köyhyys tulkitaan ensi sijassa yksilön tai maan epäonnistumisena globaalissa kilpailussa (ks. Mirowski 2013, 131–132). Samalla maailmantalouden rakenteet ja globaalin kapitalismin köyhyyttä, eriarvoisuutta, riistoa ja epävakautta tuottavat tendenssit – eli globalisaatiokriittisen liikkeen sanoman ydin – pitkälti sivuutetaan.

Episteemisen työn näkökulmasta 2000-luvun alun globalisaatiokeskustelu tuottaa näin käsitystä toimintaympäristöstä, jota sävyttää paitsi maailmantalouden nopea yhdentyminen myös kasvun hedelmien epätasainen jakautuminen ja kansalaisyhteiskunnasta kumpuava poliittinen haaste. Toimijaidentiteetin tasolla voimistuu ajatus kansainvälisestä eliitistä ideologisesti yhtenäisenä, suurinta valtaa maailmantaloudessa käyttävänä joukkona. Tässä episteemisessä työssä kriittinen kansalaisliike on tärkeässä roolissa: ryhmän identiteetti ja sen olemus määrittyvät voimakkaammin silloin, kun sille voidaan artikuloida selkeästi erottuva toinen ryhmä (Tajfel 1981, 258). Näissä artikulaatioissa kansainvälinen eliitti erottautuu kansalaisliikkeiden edustamasta ”globaalista kansalaisyhteiskunnasta” (Kaldor 2006) juuri jaettujen uskomustensa ja valta-asemansa kautta asettuen samalla tämän kansalaisyhteiskunnan kritiikin ja vaateiden kohteeksi. Samalla vahvistuu käsitys siitä, mitä tarkoitusta varten kansainvälinen eliitti oli olemassa eli ajatus eliitistä nimenomaan ”globalisoivana” eliittinä (Gill 1994). Globalisaatiokeskustelussa eliitti asemoituu osaksi historiallista talouden ja yhteiskuntien globalisoitumisen prosessia ja tunnistaa itsensä tämän prosessin keskeisenä moottorina.

Yhteisten arvojen ja normien tasolla globalisaation ideasta muotoutuu eliittiä poliittisesti kurinalaistava vaade. Koska globalisaatiota ei kasvavan kansalaisyhteiskunnan vastarinnan myötä voida (enää) esittää vääjäämättömänä, itsestään etenevänä prosessina, sen katsotaan edellyttävän hallituksilta, yrityksiltä ja kaikilta muilta toimijoilta toimenpiteitä integraation edistämiseksi ja markkinoiden ”vapauttamiseksi”. Episteeminen työ tuottaa siten eliitin kollektiivisen toiminnan vaadetta kasvun takaamiseksi globalisaatiota edistämällä. 2000-luvun alun kontekstissa tämä vaade saa konkreettista sisältöä erityisesti suhteessa WTO:n Doha-neuvottelukierrokseen uusista kansainvälisen kaupan säännöistä, kun kaupan kokonaisvaltainen ”vapauttaminen” jumiutuu. [7]

Konsensuksen puolustus 2008–2011

Vuosikymmenen lopulla kansainvälisen finanssikriisin kontekstissa niin akateemisessa kuin poliittisessa keskustelussa leviää käsitys, jonka mukaan kriisi oli aiheuttanut jonkinlaisen intellektuaalisen shokin keskeisille läntisille talouspolitiikan päättäjille ja ekonomistikunnan enemmistölle (esim. Gill 2012, 29–32; Kling 2010; Mirowski 2013; Tett 2009). Myös FT:n sivuilla esitetään toistuvasti, että kriisi saattoi talouspoliittisen eliitin kognitiivisen hämmennyksen tilaan, jossa monet sen aiemmin itsestään selvinä pitämät uskomukset kyseenalaistuivat. Nämä uskomukset eivät koske ainoastaan rahoitusjärjestelmän toimintaa, sen luomia innovaatioita, markkinoiden tehokkuutta ja riskimallinnuksen luotettavuutta. Ne kohdistuvat myös talous- ja rahapolitiikkaan, mukaan lukien Greenspanin doktriini keskuspankkien tehtävästä keskittyä vain inflaatiotavoitteeseen sekä käsitykset valtion markkinainterventioiden tarpeettomuudesta ja haitallisuudesta. [8] Vanhojen oppien horjuessa myös eliitin sisäiset erimielisyydet kasvavat. Angloamerikkalainen kapitalismin malli on kriisin myötä tullut kielteisesti samastetuksi laissez fairen kanssa, eikä sitä enää voida uskottavasti esittää kilpailukykyisimpänä tapana järjestää taloutta. Sen sijaan suosiotaan etenkin ei-länsimaisten eliittien keskuudessa kasvattaa nyt ajattelu, ettei talouspolitiikkaa kannata perustaa vapaiden markkinoiden, minimaalisen sääntelyn, valtiointerventiovastaisuuden ja rahoitusinstituutioiden suuren roolin periaatteiden pohjalle. [9]

Eliitin intellektuaalinen hämmennys johtaa myös uuteen keskusteluun globalisaatiosta. FT:n johtavista kolumnisteista etenkin Gideon Rachman tuo toistuvasti esiin tulkintaa, jossa globalisaatio on ollut ”yhteinen projekti”, joka on tuonut ”maailman johtajat yhteen”. [10] Davosin foorumilla on ollut tässä keskeinen symbolinen ja käytännöllinen rooli. Luonnehtiessaan Maailman talousfoorumia hän toteaa, että juuri Davosissa eliitti oli voinut edistää ja ”juhlia” globaalin integraation projektia tienä kohti ”rauhaa ja menestystä”. [11] Globalisaatio artikuloituu näin eliitin yhteen tuovana uskonkappaleena ja historiallisena projektina, joka on yhdistänyt eliittiä kaikista taloudellisista eturistiriidoista ja poliittisista erimielisyyksistä huolimatta. Finanssikriisin myötä tämä ”globalisaatiokonsensus” on kuitenkin Rachmanin mukaan rapautumassa:

Maailman talousfoorumin vuoden 2009 tapaaminen osuu tilanteeseen, jossa ”globalisaatiokonsensukseen” kohdistuu ennennäkemätön paine. Kansainvälinen finanssikriisi on horjuttanut yhtä konsensuksen keskeisistä oletuksista – ajatusta siitä, että kansainvälinen taloudellinen yhdentyminen avaa tien tasaisesti kasvavaan vaurauteen. Sen sijaan talouden globalisaatio näyttää tehneen jotain aivan muuta. Se on levittänyt vaarallista virusta ympäri maailmaa ja luonut globaalin laman uhkan. [12]

Tervettä maailmantaloutta uhkaavan virusmetaforan lisäksi globalisaatio artikuloituu nyt kertomukseen ”globaalista valtasiirtymästä” eli siitä, miten maailmantalouden kasvu keskittyy yhä voimakkaammin Kiinaan ja muille nouseville markkinoille samalla, kun kehittyneet taloudet heikentyvät. Tämän seurauksena etenkin länsimaisten johtajien usko siihen, että globalisaatio hyödyttää tasapuolisesti kaikkia, on alkanut rapautua:

Presidentti Sarkozyn puhe [Maailman talousfoorumissa 2010] heijasteli länsimaisten johtajien keskuudessa vallitsevaa ideologista epätietoisuutta. Kamppailleessaan ammottavien vajeiden ja korkean työttömyyden kanssa – ja ollessaan vaivautuneen tietoisia vallan siirtymisestä itään – länsijohtajat kyseenalaistavat monia vanhaa Davosin konsensusta pönkittäneitä ajatuksia. [13]

Globalisaation taloudellisten ja geopoliittisten seurausten katsotaan nyt tuottavan kasvavaa eripuraa ja eturistiriitoja eliittien keskuudessa. Eliittien jakautuminen kansallisten ja geopoliittisten raja-aitojen mukaan tulee aiempaa näkyvämmäksi. ”Maailma on yhteisen talouden erottama”, Wolfin kolumni kiteyttää vuonna 2011. [14]

Ideologisesti hajautunutta, ”riitaisaa eliittiä” korostava globalisaatiopuhe kytkeytyy uudenlaiseen käsitykseen talouspoliittisesta toimintaympäristöstä, jota sävyttää talouskriisin ja valtasiirtymän lisäksi erityisesti protektionismin uhka eli pelko siitä, että hallitukset turvautuvat taantuman keskellä kansallista tuotantoa suojaaviin ja kansainvälistä kauppaa ja investointeja jarruttaviin toimenpiteisiin. [15] Rachman varoittaa, että kansainvälinen eliitti voi olla kyvytön torjumaan protektionismin etenemistä:

Davosin mies on menettämässä otettaan tapahtumista. Finanssikriisi osoitti, että globalisaatio oli luonut taloudellisen järjestelmän, jonka monimutkaisuus ja vaarallisuus ylitti Davosin osallistujien käsityskyvyn. Kansainvälisten poliitikkojen ja yritysjohtajien kyvyttömyys estää ajautuminen kohti protektionismia vaikuttaa seuraavalta vaiheelta Davosin konsensuksen purkautumisessa. [16]

Toinen eliitin toimintaympäristössä korostuva piirre on kansainvälisen talouspoliittisen koordinaation hajoaminen vuonna 2009 pidetyn G20-kokouksen jälkeen. Yhdessä koordinoidun kokonaiskysynnän kasvattamisen sijaan yhä useampi valtio valitsee vientivetoisen, naapuria köyhdyttävän kasvustrategian taloutensa elvyttämiseksi. FT:ssa varoitetaan toistuvasti tällaisen ”taloudellisen nationalismin” turmiollisuudesta. [17]

Episteemisen työn näkökulmasta finanssikriisin ajan globalisaatiokeskustelussa rakentuu siis aiempaa riitaisamman ja ideologisesti hajautuneemman eliitin toimijaidentiteetti. Kun valta, ideologinen johtajuus ja taloudellinen hyöty lakkaavat keskittymästä länteen, läntisten eliittien sitoutuminen talouden liberalisointiin heikkenee. Toimijaidentiteetin muutos puolestaan kytkeytyy uhkaaviin muutoksiin havaitussa toimintaympäristössä sekä vaateeseen estää protektionismin nousua. Taustalta kuultaa ääneen harvoin lausuttu mutta epäsuorasti ilmenevä vakaumus siitä, että maailmantalous tarvitsee menestyäkseen kollektiivista ja valistunutta, kokonaisuuteen orientoituvaa ja omista välittömistä eduista irtautuvaa johtajuutta. Eksplisiittiset viittaukset eliitin ”globalisaatiokonsensukseen” kertovatkin siitä, että tämä kollektiivinen toimijuus itsessään muodostuu eliitin episteemisen työn keskeiseksi normiksi ja arvoksi finanssikriisin oloissa.

Autoritaarinen globalisaatio 2016–2018

Eliitin tuoreimmassa globalisaatiokeskustelussa korostuu toimintaympäristö, jossa vuosia jatkunut epäonnistuminen globalisaation edistämisessä näyttää heijastuvan kielteisesti maailmantalouteen. Kansainvälisen kaupan kasvu on hiipunut ja rajat ylittävät pääomaliikkeet kutistuneet huippuvuosista. [18] Eliitin perinteisen järkeilyn mukaisesti tämä globalisaation hidastuminen selittää myös maailmantalouden kasvun hiipumista. Katse kääntyy kansainväliseen eliittiin itsensä: sen politiikka- ja sijoituspäätöksistä riippuu, miten kauppa, pääomavirrat ja ulkomaiset sijoitukset kehittyvät. [19]

Uutta liberalisointirynnistystä edistävän hengennostatuksen sijaan eliitin globalisaatiokeskustelu on kuitenkin luoteeltaan puolustautuvaa, ja sitä sävyttää edelleen voimistunut huoli viime vuosina havaitusta protektionistisen kansallismielisyyden noususta poliittisena voimana. Yleinen tilanneanalyysi on, että talouskasvun hedelmien epätasainen jakautuminen on kääntänyt suuret kansanjoukot globalisaatiota vastaan. [20] Tai, kuten Wolf kiteyttää vuonna 2016, ”talouden häviäjät ovat kapinassa eliittejä vastaan”:

He torjuvat eliitit, jotka hallitsevat maidensa taloudellista ja kulttuurista elämää: heidät, jotka kokoontuivat viime viikolla Davosissa Maailman talousfoorumissa. Mahdolliset seuraukset ovat pelottavia. Eliittien on kehiteltävä älykkäitä vastauksia. Se saattaa olla jo liian myöhäistä. [21]

Vuotta myöhemmin Trumpin voitto Yhdysvaltain presidentinvaaleissa näyttää tehneen uhkakuvista todellisuutta. Trumpin edustama kansallismielinen populismi esiintyy hyökkäyksenä kaupan vapautta vastaan, mutta se vaarantaa myös kansainvälisen, yhteisiin sääntöihin ja moraalinormeihin perustuvan järjestyksen. Trump ja kansallismieliset populistit antavat näin mahdollisuuden työstää kansainvälisen eliitin toimijaidentiteettiä suhteessa näkyvään vastustajaan samaan tapaan kuin globalisaatiokriittinen kansalaisyhteiskunta antoi vuosituhannen alussa:

[Keskimääräisen Davosin osallistujan ja Trumpin] inho on molemminpuolista. Tulevalle Yhdysvaltain presidentille ja hänen poliittisille neuvonantajilleen Davos edustaa sitä ”globalismia”, jonka he vannovat tuhoavansa. Steve Bannon, josta tulee Valkoisen talon päästrategi, on tuominnut ”Davosin puolueen”, jota hän pitää juurettomana globaalina eliittinä, joka vähät välittää tavallisesta ihmisestä tai kansallisvaltiosta. [22]

Vastaavasti ”Davosin mies” määrittyy nyt eliitiksi, joka on puolustanut paitsi talouden globalisaatiota myös monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä. Intellektuaalisen hämmennyksen ja sisäisen jakautumisen sijaan Davosin foorumi edustaa siis jälleen yhtenäistä kansainvälistä eliittiä, jonka jäsen on globalisti ja kosmopoliitti, joka kannattaa ”globaalia yhteistyötä ja taloudellista globalisaatiota”. [23] Huolet eliitin hajoamisesta omiin erimielisyyksiinsä näyttävät toisin sanoen jääneen taakse, ja sitoutuminen globalisaatioon on jälleen jotain, jonka kansainvälinen eliitti jakaa. [24] Sitä vastustavien voimien nostaessa päätään globalisoiva eliitti on kuitenkin menettänyt asemaansa ensisijaisena maailmanhistorian suuntaa määrittävänä ryhmänä:

Trumpin virkaanastuminen ennustaa protektionististen ruuvien selkeää kiristymistä. -- Kaupan sääntöjärjestelmä saattaa romahtaa. Niin voi käydä myös koko yhteistyöhön perustuvan globaalin järjestelmän ajatukselle. -- Tämä voisi siten olla loppu Davosin miehen ja naisen hyväksi – ja usein sen toimesta – hallitulle maailmalle. [25]

Wolfin synkistelyä Davosin väen kohtalolla voidaan tulkita pyrkimyksenä määritellä markkinaliberaalin eliitin muuttunutta asemaa erityisesti länsimaita ravistelevissa poliittisissa kamppailuissa. Toisenlaista toimijaidentiteetin työstämistä sävyttää myös kansainvälisen eliitin suhde Kiinaan. Vuoden 2017 talousfoorumi jäsentyy FT:ssa vastakkainasetteluna Davosissa vierailevan Xi Jinpingin ja virkavalansa vannomiseen valmistautuvan Trumpin välillä. Xi ottaa puheessaan kantaa talouden avoimuuden puolesta protektionismia vastaan. Osallistumisellaan foorumiin Xin tulkitaan yleisesti olevan halukas osallistumaan aktiivisesti monenkeskisen globaalin hallinnan mekanismeihin. Xi asettuu näin Trumpin edustamia voimia vastaan ja Davosin miehen taloudellisten opinkappaleiden, etujen ja päämäärien puolustajaksi. Samalla Kiina ottaa sellaista vastuullista johtajaroolia kansainvälisen järjestyksen takaajana, jota siltä on odotettu. [26]

Uusimmassa globalisaatiokeskustelussa kansainvälinen eliitti huomaa siis tukeutuvansa Kiinaan markkinaliberaalin kansainvälisen järjestyksen turvaamiseksi. Xin vierailu symboloi samalla muutosta kansainvälisessä järjestyksessä ja globalisaation suunnassa tavalla, joka herättää myös hämmennystä kansainvälisen eliitin keskuudessa. Rachman kiteyttää Xin viestiin kytkeytyvän ristiriidan seuraavasti:

Tavallaan Kiinan presidentti viljeli sellaista hyvän mielen retoriikkaa, josta Amerikan presidentit yleensä tunnettiin: optimismia, ulospäin suuntautunutta, vetoamista kansainväliseen yhteistyöhön köyhyyden ja ihmiskunnan yhteisten haasteiden ratkaisemiseksi. -- Amerikkalaiset saattavat oikeutetusti ihmetellä, miten toisinajattelijoita sortava yksipuoluevaltio on onnistunut asemoimaan itsensä globalisaation ja kansainvälisen yhteistyön esitaistelijaksi. Vastaus kysymykseen vannoo piakkoin virkavalansa Yhdysvaltain presidenttinä. [27]

Rachmanin järkeilyssä tiivistyy markkinaliberalismin ja demokratian ihanteiden välinen jännite (ks. myös Kantola 2006; 2007). Kiinan esimerkin myötä talouden globalisaatiota on eliitin episteemisessä työssä yhä vaikeampi kytkeä ajatukseen länsimaisen demokratia- ja yhteiskuntamallin leviämisestä. Tilanteessa, jossa autoritaarinen yksipuoluejärjestelmä määrittää kansainvälisen kehityksen suuntaa, on kuopattava ajatus liberaalien demokratiaihanteiden ja -käytäntöjen edistämisestä osana globalisaatioprojektia:

Kiina saattaa puolustaa itseänsä hyödyttäviä globalisaation puolia, kuten vapaata kauppaa. Mutta se ei ole sitoutunut globalisaatioon tulevaisuuden maailmaa rakentavana liberaalina projektina. -- Kiinan visio on globalisaatio ilman liberalismia. [28]

Episteemisen työn näkökulmasta globalisaation erottamista liberalismista voidaan tulkita pyrkimyksenä luoda uudenlaisia normatiivisia ja arvoihin kytkeytyviä edellytyksiä kansainväliselle yhteistyölle tilanteessa, jossa se ei voi enää rakentua länsimaisen johtajuuden varaan. Maailmantalouden vakauden takaava monenkeskinen yhteistyö on turvattava, vaikka se edellyttäisi uudenlaista vallanjakoa lännen ja sen haastajien välillä. Uudenlaista ideologista pohjaa etsitään nyt Xin puheesta, jossa hän vaatii globalisaatioon uusia elementtejä: enemmän globalisaation ”hallintaa” sen kielteisten seurausten lievittämiseksi ja ennen kaikkea suurempaa kunnioitusta ”erilaisuutta” kohtaan. [29] Kiinan kasvava rooli innoittaakin FT:n vastaavan päätoimittajan Lionel Barberin visioimaan uudenlaisen globalisaation vaihetta:

Vanha lännen dominoima Globalisaatio 1.0, joka perustui yhden globaalin kulttuurin universalismille, on jäänyt taakse. Tänään Globalisaatio 2.0 merkitsee uusia ei-läntisiä modernisaation muotoja ja moninaisten identiteettien ja kulttuurien keskinäisriippuvuutta. [30]

Kansainvälisen eliitin arvojen ja normien määrittely saa näin uudenlaista sisältöä. Siinä läntisten eliittien edustaman yhden mallin universalismin aika on ohi. Jatkossa maailmantalouden hallinnassa on korostettava pluralismia, jossa kukin maa seuraa omia kehityksen polkujaan. Samalla kansainvälinen eliitti voi unohtaa liberaalit demokratiaihanteet osana maailmantalouden yhdentymisen projektia.

Lopuksi: Eliittien kollektiivinen toimijuus ja globalisaation ideologinen voima

Financial Times ja Maailman talousfoorumi ovat yksittäisiä tiedon ja keskustelun välittämiseen erikoistuneita instituutioita laajemmassa maailmantalouteen ja sen hallintaan kytkeytyvässä kansainvälisessä eliittijulkisuudessa, joka tuo yhteen yritysjohtajat, poliitikot, kansainväliset virkamiehet ja asiantuntijat. Tällainen ryhmään tai luokkaan rajattu (osa)julkisuus tarjoaa puitteet kollektiivisen toimijuuden kulttuuristen ja diskursiivisten ulottuvuuksien tuottamiselle. Tässä artikkelissa katse on kohdistunut kansainvälisen eliitin kollektiivisen toimijuuden episteemisten edellytysten työstämiseen erityisesti globalisaation idean kautta.

Julkisuudella on aina myös poliittinen ja ideologinen ulottuvuutensa. Esimerkiksi Habermas (2004) katsoi, että modernin julkisuuden muotoutuminen 1700- ja 1800-luvuilla oli läheisesti kytköksissä porvariston luokkaintressiin. Tämän ns. porvarillisen julkisuuden poliittinen funktio kytkeytyi tarpeeseen suojella markkinoita valtion interventioilta sekä pyrkimykseen edistää kaupan ja investointien esteiden purkua (ks. myös Eley 1992). Samankaltaisten tavoitteiden on katsottu yhdistävän myös nykyistä kansainvälistä eliittiä (Faux 2006; Huntington 2004; Richardson ym. 2011; Rothkopf 2008; Sassen 2001) ja sitä palvelevia tiedotusvälineitä (Durham 2007; Kantola 2007; Merrill 2012). Globalisaation idea on ollut keskeinen osa näiden tavoitteiden määrittämistä.

Tässä artikkelissa omaksuttu episteemisen työn näkökulma täydentää näitä aiempia analyyseja tuomalla esiin, miten globalisaation määrittäminen politiikkatavoitteena kytkeytyy jaetun toimintaympäristön ja toimintaa ohjaavien arvojen ja normien määrittelyyn sekä kollektiivisen toimija-identiteetin rakentamiseen eli siihen, millaista käsitystä eliitti tuottaa itsestään (ks. Alasuutari ja Qadir 2014). Analyysissa ilmeni, että FT:n välittämässä eliittijulkisuudessa juuri kansainvälisen eliitin jäsenet – yksin ja yhdessä – näyttäytyvät globalisaation moottoreina ja ohjaajina. Edistäessään ja tuottaessaan globalisaatiota he ovat samalla kasvun tekijöitä. Koska kasvu mielletään universaalina päämääränä, globalisaation uskotaan hyödyttävän kaikkia. Näin globalisaatio toimii paitsi kansainvälisen eliitin olemassa olon tarkoituksena myös sen toiminnan oikeuttajana. Puhuessaan globalisaatiosta eliitti voi sivuuttaa etujensa erityisyyden ja uskoa siihen sen tavoitteet ovat kaikkien yhdessä jakamia intressejä. Ajaessaan kasvua ja vapauttamista ”globalisoiva eliitti” saattaa siten nähdä itsensä koko maailmaa paremmaksi tekevänä historiallisena toimijana. Tässä tiivistyy kansainvälisen eliittijulkisuuden ideologinen ulottuvuus (ks. myös Starr 2004).

Kansainvälisessä eliittijulkisuudessa tapahtuvan episteemisen työn ohjaavaa voimaa ei kuitenkaan pidä liioitella. Eliitin jäsenten samastumisesta kansainväliseen eliittiin ei ensinnäkään ole takeita, ja sen voimakkuudessa on epäilemättä merkittäviä aste-eroja (vrt. Kantner 2006). Toiseksi eliitin jäsenet, kuten ihmiset yleensäkin, samastuvat tyypillisesti useampiin ryhmiin (Held 2002; Pries 2013), jolloin kansainvälisen eliitin identiteetti on vain yksi monista asemista ja rooleista, joissa he toimivat valtiojohtajina, yritysjohtajina, pankkiireina, virkamiehinä ja asiantuntijoina. Usein näihin kytkeytyvät arvot ja normit, kuten vaatimukset turvata ”kansallisia etuja”, epäilemättä vaimentavat yksittäisen päättäjän lojaaliutta kansainvälisille kanssaeliiteille. Kansainvälinen eliitti onkin syytä ymmärtää paitsi sisällöltään muuttuvana myös ajan myötä voimistuvana tai heikkenevänä toimija-identiteettinä, jonka maailmantaloudessa valtaa käyttävät tahot omaksuvat vaihtelevissa määrin.

Kansainvälisen eliitin julkisuudessa tapahtuva episteeminen työ on osa pyrkimyksiä vaikuttaa päättäjiin tavalla, joka ohjaa heitä suuntautumaan ei-kansallisesti määriteltyihin yhteisiin päämääriin. FT:n raportoinnissa Maailman talousfoorumista eliitin kollektiivinen toimijuus näyttäytyy keskeisenä imperatiivina. Keskustelu globalisaatiosta ei siten ole ”pelkkää” identiteetinrakennusta vaan myös pyrkimys käsitellä globaalin hallinnan ongelmaa eliitin yhtenäisyyden ongelmana. Etenkin 2010-luvun lopun kontekstissa, jota sävyttää maailmantalouden sirpaloitumisen ja keskenään sotivien kauppablokkien uhka, voimistuu tarve kehittää globaalia hallintaa pragmaattisesti siten, että uhkilta vältytään. Tässä keskeistä ovat pyrkimykset tuoda eliittejä yhteen yhteisten, ideologisesti määritettyjen arvojen, normien ja päämäärien taakse. Globalisaatiosta käytävä keskustelu ilmentää tällaista uudenlaisen globaalin hallinnan ideaperustan muotoilua tilanteessa, jossa lännen aiempi hegemonia on murentunut.

Eliittien ideologinen yhdentyminen on tärkeää nykyisessä maailmantaloudessa, sillä kapitalismin toimintaa leimaa keskinäisriippuvuus yritysten ja hallitusten välillä. Toisen maailmansodan jälkeinen globalisaation aikakausi on entisestään korostanut tämän keskinäisriippuvuuden kansainvälisiä ulottuvuuksia. Maailmantalouden häiriötön toiminta nojaa globaaliin johtajuuteen (Gill 2012), mikä edellyttää hallitsevien eliittien yksituumaisuutta ja kykyä toimia yhdessä. Vaikka juuri eliittien yksisilmäinen takertuminen uusliberaaleihin opinkappaleisiin on usein nähty keskeisenä tekijänä nykyisten kriisien taustalla, yhtä lailla myös eliittien kasvavat erimielisyydet ovat maailmantalouden hallinnan näkökulmasta kohtalokkaita. Eliittejä yhdistävien ja niiden kollektiivista toimintaa määrittävien ideoiden julkista artikulointia voikin pitää keskeisenä osana maailmantalouden tulevaisuudesta käytävää poliittis-ideologista kamppailua.

Viitteet

Lähteet

Alasuutari, Pertti. 2015. The discursive side of new institutionalism. Cultural Sociology, 9:2, 162–84.

Alasuutari, Pertti ja Ali Qadir. 2014. Epistemic governance: An approach to the politics of policy-making. European Journal of Cultural and Political Sociology, 1:1, 67–84.

Alasuutari, Pertti ja Ali Qadir. 2016. Imageries of the social world in epistemic governance. International Sociology, 31:6, 633–652.

Anderson, Benedict. 1991. Imagined communities. London: Verso.

Barnes, Barry. 2000. Understanding agency. London: Sage.

Bennett, W. Lance ym. 2004. Managing the public sphere: Journalistic construction of the great globalization debate. Journal of Communication, 54:3, 437–455.

Bicchieri, Cristina ja Muldoon, Ryan. 2014. Social norms. Teoksessa Edward N. Zalta (toim.), The Stanford Encyclopedia of Philosophy. https://plato.stanford.edu/archives/spr2014/entries/social-norms/

Blichner, Lars C. 2007. Political integration in Europe and the need for a common political language. Teoksessa Philip Schlesinger ja John E. Fossum (toim.), The European Union and the Public Sphere: A Communicative Space in the Making? London: Routledge, 154–168.

Brubaker, Rogers ja Cooper, Frederick. 2000. Beyond ”identity”. Theory and Society, 29:1, 1–47.

Cameron, Angus ja Palan, Ronen. 2004. The imagined economies of globalization. London: Sage.

Carstensen, Martin B. ja Schmidt, Vivien A. 2016. Power through, over and in ideas: Conceptualizing ideational power in discursive institutionalism. Journal of European Public Policy, 23:3, 318–337.

Corcoran, Farrel ja Fahy, Declan. 2009. Exploring the European elite sphere. Journalism Studies, 10:1, 100–113.

Davis, Aeron. 2007. The mediation of power: A critical introduction. London: Routledge.

Davis, Aeron. 2010. Political communication and social theory. London: Routledge.

Durham, Frank D. 2007. Framing the state in globalization: The Financial Times’ coverage of the 1997 Thai currency crisis. Critical Studies in Media Communication, 24:1, 57–76.

Eley, Geoff. 1992. Nations, publics, and political cultures: placing Habermas in the nineteenth century. Teoksessa Craig Calhoun (toim.), Habermas and the public sphere. Cambridge: MIT Press, 289–339.

Fairclough, Norman. 2006. Language and globalization. London: Routledge.

Faux, Jeff. 2006. The global class war. Hoboken: Wiley.

Friesen, Elizabeth. 2012. Challenging global finance: Civil society and transnational networks. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Gilbert, Margaret. 2003. The structure of the social atom: Joint commitment as the foundation of human behavior. Teoksessa Frederick F Schmitt (toim.), Socializing metaphysics: The nature of social reality. Oxford: Rowman & Littlefield, 39–64.

Gill, Stephen. 1994. Structural change and global political economy: Globalizing élites and the emerging world order. Teoksessa Yoshikazu Sakamoto (toim.), Global transformation: Challenges to the state system. Tokyo: United Nations University Press, 169–199.

Gill, Stephen. 2012. Introduction: Global crises and the crisis of global leadership. Teoksessa Stephen Gill (toim.), Global crises and the crisis of global leadership. Cambridge: Cambridge University Press, 1–20.

Habermas, Jürgen. 2004. Julkisuuden rakennemuutos. Tampere: Vastapaino.

Hardt, Michael ja Negri, Antonio. 2006. Multitude: War and democracy in the age of empire. London: Penguin.

Harjuniemi, Timo. 2018. Reason over Politics. Journalism Studies. DOI: 10.1080/1461670X.2018.1423633.

Haslam, S. Alexander, Reicher, Stephen D. ja Platow, Michael J. 2011. Identity, Influence and Power: The new psychology of leadership. Hove: Psychology Press.

Held, David. 2002. National culture, the globalization of communications and the bounded political community. Logos, 1:3, 1–17.

Hopf, Ted. 2009. Identity relations and the Sino-Soviet split. Teoksessa Rawi Abdelal, Yoshiko M Herrera, Alastair Iain Johnston ja Rose McDermott (toim.), Measuring identity, toim.. Cambridge: Cambridge University Press, 279–315.

Huntington, Samuel P. 1996. The clash of civilizations and the remaking of world order. New York: Simon & Schuster.

Huntington, Samuel P. 2004. Dead souls: the denationalization of the American elite. The National Interest, Spring Issue. http://nationalinterest.org/article/dead-souls-the-denationalization-of-the-american-elite-620

Kaldor, Mary. 2006. Globaali kansalaisyhteiskunta: Vastaus sodan ongelmaan. Helsinki: Like.

Kallinen, Yrjö, Koivisto, Juha ja Ronkainen, Antti. 2011. Ankarat ajat: Kovenevan uusliberalismin kiihtyvä kriisiytyminen. Teoksessa Yrjö Kallinen, Juha Koivisto ja Antti Ronkainen (toim.), Kurssi kohti konkurssia: Talouskriisin syyt ja seuraukset. Tampere: Vastapaino, 7–33.

Kantner, Cathleen. 2006. Collective identity as shared ethical self-understanding: The case of the emerging European identity. European Journal of Social Theory, 9:4, 501–23.

Kantola, Anu. 2006. Imperiumin järki: Financial Timesin poliittinen järjestys. Media & viestintä, 29:2, 14–29.

Kantola, Anu. 2007. On the dark side of democracy: The global imaginary of financial journalism. Teoksessa Bart Cammaerts ja Nico Carpentier (toim.), Reclaiming the media: Communication rights and democratic media roles. Bristol: Intellect, 192–216.

Kling, Arnold. 2010. The financial crisis: Moral failure or cognitive failure? Harvard Journal of Law & Public Policy, 33:2, 507–518.

Krysmanski, Hans Jürgen. 2004. Hirten & Wölfe: Wie Geld- und Machteliten sich die Welt aneignen. Münster: Westfälisches Dampfboot.

Kunelius, Risto, Noppari, Elina ja Reunanen, Esa. 2010. Media vallan verkoissa. Tampere: Tampereen yliopisto.

Lounasmeri, Lotta. 2010. Kansallisen konsensuskulttuurin jäljillä: Globalisaatioajan Suomi Helsingin Sanomissa. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Lukes, Steven. 2005. Power: A radical view. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Madrick, Jeff. 2002. The influence of the financial media over international economic policy. Teoksessa John Eatwell ja Lance Taylor (toim.), International capital markets: Systems in transition. Oxford: Oxford University Press, 231–251.

Merrill, Gary James. 2012. The revolution must wait: Economic, business and financial journalisms beyond the 2008 crisis. Ethical Space: The International Journal of Communication Ethics, 9:1, 41–51.

Meyer, John W. ja Jepperson, Ronald L. 2000. The ”actors” of modern society: The cultural construction of social agency. Sociological Theory, 18:1, 100–119.

Mirowski, Philip. 2013. Never let a serious crisis go to waste: How neoliberalism survived the financial meltdown. London: Verso.

Mitzen, Jennifer. 2011. Governing together: Global governance as collective intention. Teoksessa Corneliu Bjola ja Markus Kornprobst (toim.), Arguing global governance: Agency, lifeworld, and shared reasoning. London: Routledge, 52–66.

Ojala, Markus. 2017. The making of a global elite: Global economy and the Davos Man in the Financial Times 2001-2011. Helsinki: Unigrafia.

Pigman, Geoffrey A. 2007. The World Economic Forum: A multi-stakeholder approach to global governance. Abingdon: Routledge.

Pries, Ludger. 2013. Ambiguities of global and transnational collective identities. Global Networks, 13:1, 22–40.

Raeymaeckers, Karin, Cosijn, Lieven ja Deprez, Annelore. 2007. Reporting the European Union. Journalism Practice, 1:1, 102–119.

Richardson, Ian N., Kakabadse, Andrew P. ja Kakabadse, Nada K. 2011. Bilderberg people: Elite power and consensus in world affairs. London: Routledge.

Risse, Thomas. 2010. A community of Europeans? Transnational identities and public spheres. Ithaca: Cornell University Press.

Ronkainen, Antti ja Sorsa, Ville-Pekka. 2018. Quantitative easing forever? Financialisation and the institutional legitimacy of the Federal Reserve’s unconventional monetary policy. New Political Economy, 23:6, 711-727.

Rosenberg, Justin. 2005. Globalization theory: A post mortem. International Politics, 42:1, 2–74.

Roth, Abraham S. 2011. Shared agency. Teoksessa Edward N. Zalta (toim.), The Stanford Encyclopedia of Philosophy. http://plato.stanford.edu/archives/spr2011/entries/shared-agency

Rothkopf, David. 2008. Superclass: How the rich ruined our world. London: Little, Brown.

Ruostetsaari, Ilkka. 2014. Vallan sisäpiirissä. Tampere: Vastapaino.

Sassen, Saskia. 2001. How to confront globalization: Challenge the elites. In These Times, 26:8 (March 19). http://inthesetimes.com/issue/25/08/sassen2508.html

Schmidt, Vivien A. 2008. Discursive institutionalism: The explanatory power of ideas and discourse. Annual Review of Political Science, 11:1, 303–26.

Scott, Alan. 1997. Globalization: social process or political rhetoric? Teoksessa Alan Scott (toim.), The limits of globalization: Cases and arguments. London: Routledge, 1–22.

Searle, John R. 2003. Social ontology and political power. Teoksessa Frederick F Schmitt (toim.), Socializing metaphysics: The nature of social reality. Oxford: Rowman & Littlefield, 195–210.

Simola, Anna ja Reunanen, Esa. 2010. Kaikki toistaiseksi hyvin: Kansainvälinen finanssikriisi talousjournalismissa. Tampere: Tampereen yliopisto.

Starr, Martha. 2004. Reading The Economist on globalisation: Knowledge, identity, and power. Global Society, 18:4, 373–394.

Steger, Manfred B. 2005. Ideologies of globalization. Journal of Political Ideologies, 10:1, 11–30.

Steger, Manfred B. 2009. The rise of the global imaginary. Oxford: Oxford University Press.

Streeck, Wolfgang. 2015. Ostettua aikaa: Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Tampere: Vastapaino.

Tajfel, Henri. 1981. Human groups and social categories: studies in social psychology. Cambridge: Cambridge University Press.

Tett, Gillian. 2009. Fool’s gold: How unrestrained greed corrupted a dream, shattered global markets and unleashed a catastrophe. London: Abacus.

Tuomela, Raimo. 2003. The we-mode and the I-mode. Teoksessa Frederick F. Schmitt (toim.), Socializing metaphysics: The nature of social reality. Oxford: Rowman & Littlefield, 93–127.

Ylä-Anttila, Tuomas. 2010. Politiikan paluu: Globalisaatioliike ja julkisuus. Tampere: Vastapaino.