Pertti Honkanen, VTT
Adam Tooze: Crashed. How a Decade of Financial Crises Changed the World. Viking, New York, 706 sivua. 2018.
Brittiläisen taloushistorijoitsijan, Columbia-yliopiston professorin Adam Toozen laaja teos vuonna 2008 puhjenneesta globaalista finanssikriisistä auttaa palauttamaan mieleen kriisin eri vaiheet ja käänteet. Samalla se syventää monin tavoin käsitystä siitä, mistä kaikessa oli kysymys.
Kirja kattaa koko kriisikehityksen sen alkuenteistä Trumpin hallinnon ensimmäiseen vuoteen. Kirjan otsikossa puhutaan kriiseistä itse asiassa monikossa. Suurta globaalia finanssikriisiä seurasi eurokriisi, jonka selvittelyyn meni useita vuosia ja jossa oli useita eri kriittisiä vaiheita. Kriisiin sisältyi erilaisia jatkojäristyksiä eri puolella maailmaa.
Tooze kytkee taloudelliset tapahtumat ja ratkaisut tiiviisti poliittiseen kehitykseen, ja niinpä hän käsittelee melko laajasti myös esimerkiksi Ukrainan kriisiä, joka ensi näkemältä ei näytä liittyvän mitenkään asiaan. Hän huomauttaa, että pankki- ja finanssikriisi on asetettava laajempaan yhteyteen ja että finanssikriisistä muotoutui vuosina 2013–2017 myös suuri poliittinen ja geopoliittinen kriisi. Tooze ei rajoitu Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan tapahtumiin, vaan erittelee myös mm. kriisin syviä vaikutuksia Itä-Euroopassa. Suomessa ei paljonkaan kiinnitetty huomiota esimerkiksi siihen, että kriisin aiheuttama pudotus tuotannossa oli erityisen syvä Baltian maissa.
Jo 2000-luvun alkuvuosina spekuloitiin kriisistä, jonka perussyinä olisivat olleet Yhdysvaltojen valtion velkaantuminen ja kauppataseen suuri vajaus. Paljon jännitettä nähtiin uudessa geopoliittisessa asetelmassa: Yhdysvaltain liittovaltion suurin velkoja oli nyt Kiina. Kriisi puhkesi kuitenkin Yhdysvaltojen sydämessä Wall Streetillä. Sen alkusysäyksen antoivat ns. subprime-asuntolainat eli hyvin riskipitoiset lainat, joita oli annettu ilman kunnollisia vakuuksia maksukyvyltään epävarmoille kotitalouksille.
Pankkitoiminnan sääntelyn purkaminen vuosituhannen vaihteessa edesauttoi tätä kehitystä. Yhdysvaltojen finanssisektori paisui niin, että 2000-luvun alkuvuosina noin 35 prosenttia Yhdysvaltojen yritysten voitoista kertyi finanssisektorille. Pankkiirien tulot ja bonukset olivat ennennäkemättömän suuria. Tooze mainitsee, että pelkästään vuonna 2007 kuuden suurimman hedgerahaston (vipurahaston) johtajat ansaitsivat kukin miljardi dollaria henkilökohtaista tuloa.
Monet Toozen havainnot ja huomiot liittyvät vuonna 2008 kärjistyneen globaalin kriisin ja eurokriisin yhteyteen. Aluksi näytti siltä, että kriisi oli vain Yhdysvaltojen kriisi. Eurooppalaiset poliitikot loivat vahingoniloisen silmäyksen Atlantin taakse. Kriisi nähtiin usein myös yhtenä merkkinä Yhdysvaltojen valta-aseman murentumisesta. Tooze pitää tällaisia arvioita harhaanjohtavana. Tosiasiassa suuret eurooppalaiset pankit olivat korviaan myöten osallisina alkuperäisessä kriisissä, muun muassa sen vuoksi, että niiden taseissa oli miljardien dollarien arvosta arvopaperistettuja amerikkalaisia asuntolainoja. Tooze katsoo, että eurokriisi ei ollut mikään erillinen tapahtuma, vaan suora seuraus vuoden 2008 šokista.
Vuoden 2008 tapahtumat olivat todella dramaattisia. Milloinkaan 1930-luvun jälkeen maailmanlaajuiset, keskinäisesti riippuvaiset pankkien väliset luottomarkkinat eivät olleet niin lähellä täydellistä hajoamista. Pahin paniikki koettiin, kun Lehman Brothers -investointipankki päästettiin konkurssiin syyskuussa 2008. Yhdysvaltain valtiovarainministeri varoitti, että ilman pikaisia vastatoimia maailmantalous romahtaisi ”24 tunnin sisällä”. Yhdysvaltain keskuspankin johtaja Bernanke sanoi yksityisesti kongressin johtajille, että ilman välittömiä toimia ”meillä ei ehkä ole taloutta enää maanantaina”. Nyt finanssipiirit vaativat markkinoiden vapauden asemesta valtion kaikkien resurssien mobilisointia yhteiskunnan finanssi-infrastruktuurin pelastamiseksi. Uhkana oli systeeminen hajoaminen, jota he vertasivat sotilaalliseen hätätilaan.
Suurelle yleisölle saattoi jäädä kuva, että eurokriisi johtui muutamien valtioiden ylenmääräisestä velkaantumisesta. Useimmissa kriisimaissa kyse oli kuitenkin ennen muuta yksityisestä velkaantumisesta, joka johti kiinteistö- ja asuntokupliin ja lopulta niiden puhkeamiseen. Esimerkiksi Irlannissa valtion velan valtava kasvu johtui yksinkertaisesti siitä, että valtio pelasti pankit kymmenillä miljardeilla euroilla. Tämän vuoksi julkisen bruttovelan suhde BKT:hen kasvoi Irlannissa muutamassa vuodessa runsaasta 20 prosentista yli 120 prosenttiin. Tooze huomauttaa, että eurojärjestelmän luojat ja johtajat eivät tunnistaneet sitä epävakauden uhkaa, jonka globaalit finanssimarkkinat saivat liikkeelle. Tässä oli yksi päättäjien sokea piste.
Kriisin hallinnassa ja ratkaisemisessa Yhdysvaltain keskuspankilla Fedillä (Federal Reserve) oli suurempi osuus kuin uutisia seuratessa monetkaan ehkä huomasivat. Fedin toimet turvasivat likviditeettiä myös eurooppalaisille pankeille niin sanottujen swap-järjestelyjen avulla. Euroopan unionin ja Euroopan keskuspankin (EKP) toimet olivat kauan riittämättömiä tai puolinaisia. Useimmissa käänteissä Angela Merkelin johtama Saksa oli jarruttava, konservatiivinen taho, joka korosti ensi sijassa tiukkaa budjettipolitiikkaa ja joka kavahti EU-maiden tai euroalueen yhteisvastuuta kriisin ratkaisemisessa. Muutenkin Toozen mukaan Euroopassa reaktiota kriisiin leimasi aloitteettomuus ja koordinaation puute. Toozen muistiinpanot kertovat, että eri yhteyksissä, esimerkiksi G8- ja G20-huippukokouksissa, presidentti Obama ja Yhdysvaltain keskuspankin johto tuuppasivat eurooppalaisia johtajia tehokkaampien ratkaisujen tielle. Ehkäpä Obamaa on kiittäminen siitä, että eurokriisi ei kärjistynyt vielä enemmän ja euroalueen talous vajonnut syvemmälle kuin todellisuudessa tapahtui.
Tooze huomauttaa myös, että Yhdysvaltain keskuspankin mandaatti on laajempi kuin Euroopan keskuspankin. Fed on vastuussa myös työllisyydestä, jota sen pitäisi pyrkiä maksimoimaan, kun taas EKP:n tehtävä on rajattu yksipuolisesti hintavakauden ylläpitämiseen. Tämä ei ole mikään uutinen niille, jotka kritisoivat eurojärjestelmää alusta lähtien. Tooze kuvaa huonosti hoidettua ja hallinnoitua eurokriisiä yhdeksi historian pahimmaksi itse aiheutetuksi taloudelliseksi katastrofiksi. Keskuspankkien mandaattiin Tooze on äskettäin palannut artikkelissaan Social Europe -sivustolla.
Tunnetusti Euroopan rahamarkkinat alkoivat rauhoittua vasta sen jälkeen, kun EKP:n uusi pääjohtaja Mario Draghi heinäkuussa 2012 sanoi EKP:n tekevän ”kaiken voitavansa” (”whatever it takes”) euroalueen pelastamiseksi. Se ei vielä merkinnyt käytännön tasolla paljonkaan. Ratkaisevampi käänne alkoi vasta vuonna 2015, kun EKP aloitti valtioiden joukkovelkakirjojen laajamittaisen ostamisen, niin sanotun määrällisen helpottamisen eli QE:n (quantitative easing), joka yhä jatkuu. Se merkitsee myös ennätyksellisen alhaista korkotasoa. QE:n vaikutus talouskasvuun on melko välillinen ja epävarma. Se suosii pörssikurssien nousua ja velaksi tapahtuvaa sijoitustoimintaa.
Euroalueella ja koko Euroopassa suhtautuminen ns. fiskaalisen elvytykseen eli budjettivarojen käyttämiseen työllisyyden ylläpitämiseksi oli nihkeä. Erityisesti Saksa on koko ajan korostanut tiukkaa budjettipolitiikkaa, joka sittemmin vielä kirjattiin ns. talouskurisopimukseen. Siihen Suomikin liitettiin Kataisen hallituksen aikana.
Toozen kerääminen tietojen mukaan Kiinassa fiskaalinen elvytys oli massiivisinta. Myös muissa Aasian suurissa maissa sekä Yhdysvalloissa finanssipoliittinen elvytys oli suhteellisen voimakasta. Euroopassa elvytys oli vaatimatonta, mikä pitkitti kriisiä ja piti työttömyysluvut kauan suurina. Tiukasta budjettipolitiikasta pidettiin kiinni senkin jälkeen, kun kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ekonomistit vuonna 2012 olivat havahtuneet budjettileikkausten odotettua kielteisempiin seurauksiin talouskehityksessä, teoreettisemmin sanottuna ns. fiskaalisen kertoimen aliarviointiin.
Finanssikriisin rinnalla kulkevassa poliittisessa kertomuksessa törmätään muun muassa demokraattisen päätöksenteon karkeaan rajoittamiseen. EKP:n, IMF:n ja Euroopan komission muodostama ”troika” saneli tahtonsa Kreikalle ja muillekin kriisimaille. Saksan valtiovarainministeri Schäuble sanoi kreikkalaisille, että vaalit eivät saa vaikuttaa harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Vuonna 2011 EKP:n johto kehotti Italian hallitusta päättämään budjettileikkauksista, yksityistämisestä ja ammattiliittojen oikeuksien rajoittamista soveltamalla perustuslain poikkeustilavaltuuksia parlamentin ohittamiseksi. Kriisihistoria ei ole vain rahan ja talouden historiaa vaan myös vallan historiaa. Kun Kreikan valtiovarainministeri Yanis Varoufakis yritti hakea Kreikalle tukea Yhdysvalloista, Venäjältä ja Kiinasta, yritykset kariutuivat siihen, että Kreikka katsottiin Saksan valtapiiriin kuuluvaksi maaksi.
Kriisi ruokki nationalismia erilaisissa vivahteissa, yleensä oikeistolaisessa myös toisinaan myös vasemmistolaisessa muodossa. Kriisimaissa kavahdettiin ulkoa tullutta sanelua. Kreikassa troikan sanelu toi mieleen saksalaismiehityksen ja diktatuurin ajat. Saksassa ja muissa rikkaammissa maissa taasen kuiskittiin, miksi ”meidän veronmaksajien” on autettava ”holtittomasti velkaantuneita” Etelä-Euroopan maita, ellei peräti ”laiskoja” kreikkalaisia. Oikeistopopulismi ja äärioikeisto hyödynsivät tyytymättömyyttä menestyen jo vuoden 2014 eurovaaleissa, ennen suurta pakolaiskriisiä.
Toki myös vasemmistolainen kritiikki voimistui joissakin maissa. Siitä olivat esimerkkinä Kreikan Syrizan menestyminen vuonna 2015, Espanjan Podemos ja Yhdysvalloissa syntynyt Occupy Wall Street -liike sekä Bernie Sandersin kampanja demokraattien presidentinvaaliehdokkuudesta. Toisaalta Yhdysvalloissa kriisi hajotti myös republikaanipuoluetta ja toi pinnalle äärikonservatiivisen teekutsuliikkeen. Siitä on melko lyhyt matka Trumpin voittoon presidentinvaaleissa. Hillary Clintonin asemaa vaaleissa vaikeuttivat häneen liittyvät mielikuvat ”establishmentin” ehdokkuudesta ja läheisistä suhteista Wall Streetiin. Bernie Sanders otti omassa kampanjassaan esille sen, että Clinton oli saanut 600 000 dollaria pitämällä esitelmiä Goldman Sachs -pankkiiriliikkeen väelle.
Tooze ei käsittele erikseen eurooppalaisen sosialidemokratiaa, mutta oma tulkintani on, että eurokriisillä on ollut suuri osuus eurooppalaisen sosialidemokratian alamäessä useissa maissa. Loppuluvussa Tooze kylläkin sivuaa aihetta viitaten Ranskan, Kreikan ja Saksan sosialidemokraattien suuriin vaalitappioihin.
Toozen teos ei ole talousteoreettinen tutkimus, eikä se sisällä erityistä teoriaa finanssikriisien syistä ja seurauksista, mutta kirjoittaja on toki perillä talousteoriasta ja sen eri virtauksista. Hän huomauttaa, että finanssikriisejä arvioitaessa standardi makrotaloudellinen lähestyminen ei toimi. Kansallisten talouksien keskinäiset suhteet eivät ole enää määrääviä, vaan ylikansallisten yhtiöiden koordinoimat, monelle taholle yltävät arvoketjut. Kansallisia taloudellisia aggregaattilukuja tärkeämpiä ovat nykyisin suuryhtiöiden taseet ja niiden keskinäiset yhteydet.
Kirjassa on runsaasti suuria lukuja pankkien ja valtioiden taseista, valtioiden rajat ylittävistä sijoitus- ja valuuttavirroista, pankkien pelastamiseen käytetyistä budjettivaroista ynnä muusta. Sitä kaikkea on vaikea suhteuttaa, mutta Toozen laatimat selkeät taulukot ja kuviot auttavat ymmärtämään näiden lukujen merkityksen. Ymmärrystä auttavat myös Toozen dokumentoimat lausunnot pankkiireilta ja poliitikoilta. Eräs amerikkalainen pankkiiri kirjoitti: ”[S]uuri raha organisoi itsensä jotenkin villisikojen tapaan. Jos ne huomaavat heikkoutta tai pahaa hajua, ne lähtevät sen perään.” (käännös PH)
Toozen kirjaa voi suositella kaikille, joita tämän vuosituhannen ensimmäinen suuri talouskriisi edelleen askarruttaa.