Taloustieteen ja kapitalismin ongelmista ja niiden ylittämisestä

Petri Räsänen: Rikastettu demokratia – Politiikka taloustieteen puristuksessa. Vastapaino: Tampere, 183 sivua. 2024.

Syksyllä 2024 poliittisen talouden kirjamarkkinoille ilmestyi useampikin suomenkielinen tai suomennettu teos, jossa käsitellään talouspuheen ja talouspolitiikan demokratisoimista (Fraser 2024; Marttinen 2024; Ylöstalo ym. 2024). Näiden teoksien joukosta filosofi Petri Räsänen Tampereen yliopistosta on mahduttanut demokratian käsitteen jo kirjansa otsikkoon: Rikastettu demokratia – Politiikka taloustieteen puristuksessa (2024). Räsänen käsittelee teoksessaan taloustieteen roolia kapitalismia oikeuttavana teoriana sekä kapitalismin suhdetta demokratiaan. Kirjassa liikutaan pääsääntöisesti talous- ja demokratiateorioiden sekä poliittisen filosofian teemojen parissa.

Teos on jaettu kahteen osaan, kapitalismiin ja sosialismiin. Ideologioita ei kuitenkaan käsitellä yhdenmukaisesti, eikä se ole kirjan tarkoituskaan. Sen sijaan ensimmäisessä osassa käydään läpi nykyisen kapitalistisen järjestelmän ongelmia, kun taas toisessa osassa pohditaan niiden ylittämistä sosialismin viitekehyksessä. Sosialismi tosin myöhemmin ymmärretään kirjassa järjestelmäksi, joka ”merkittävällä tavalla rikkoo kapitalistisen tuotantotavan rakenteita, kuitenkaan niitä täysin ylittämättä” (Räsänen 2024, 108). Se, onko kirjan viesti lopulta vallankumouksellinen vai merkittävän reformistinen, jääkin veteen piirretyksi viivaksi.

Kapitalismi ja taloustiede

Kapitalismin osalta tuodaan esiin järjestelmän liberalistiset lähtökohdat ja kapitalismin suhde erilaisiin politiikan osa-alueisiin. Lisäksi Räsänen analysoi demokratian pelitilaa kapitalistisessa järjestelmässä. Olennaiseksi osaksi kapitalistisen järjestyksen ylläpitoa kirjan analyysissa muodostuu taloustiede. Taloustieteen ja siihen pohjautuvan talousasiantuntijuuden neutraaliusharhan murskaaminen vaikuttaisikin olevan kirjan tärkein implisiittinen tavoite.

Kapitalismi ja taloustiede ovat yhteydessä erityisesti taloustieteellisen tarkastelunäkökulman kautta, sillä Räsäsen mukaan taloustiede tarkastelee kapitalismia idealisoituna markkinataloutena. Tässä kuvauksessa markkinatalous koostuu egoistisia päämääriä tavoittelevien yksilöiden ja yritysten keskinäisten sopimusten verkostosta, jolla on taipumus tasapainottua ja maksimoida ihmisten hyvinvointi. Tämän näkökulman perusteet taas löytyvät tietynlaisesta liberalismin tulkinnasta, joka korostaa sopimusteoreettista ajattelua. Tällä Räsänen ei viittaa ainoastaan filosofiseen – Thomas Hobbesista lähtöisin olevaan – sopimusteoriaan vaan laajemminkin ajatukseen yhteiskunnallisesta koordinaatiosta, joka rakentuu yksilöiden vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta.

Sopimusteoreettiseen ajatteluun yhdistyy ajatus yksilöiden luonnollisista oikeuksista, joita ovat oikeus vapauteen, elämään ja yksityisomistukseen. Oikeuksia saa toteuttaa parhaaksi katsomallaan tavalla niin kauan, kunhan ei tule rajoittaneeksi muiden vastaavia oikeuksia. Tätä kutsutaan negatiiviseksi vapauskäsitykseksi. Lisäksi Räsänen liittää sopimusteoreettisen ajattelun alle myös utilitarismin, jonka tehtävänä on vastata kysymyksiin siitä, mihin ihmisten toiminta tarkalleen perustuu ja millaisilla instituutioilla edistetään parhaiten yhteiskunnallista kokonaishyvinvointia. Utilitaristien mukaan kaikkea inhimillistä toimintaa määrittää rationaalisen hyödyn tavoittelu. Utilitarismin varhaisvaiheessa hyödyn tavoittelu ymmärrettiin egoistisen mielihyvän tavoitteluksi, mutta myöhemmin sitä on tulkittu yksilöiden preferenssien tyydyttämiseksi. Ihmisten preferenssit voivat tosin olla monenlaisia, eikä tässä liberalismin tulkinnassa niitä tulisi paternalistisesti määritellä esimerkiksi valtion taholta.

Valtavirtaisen taloustieteen paljastettujen preferenssien teoriassa oletetaankin yksilöiden valintojen paljastavan heidän todelliset preferenssinsä. Tämä teoria ei kuitenkaan paljasta olosuhteita, joissa nämä valinnat on tehty. Näin yksilöiden tavoittelemat päämäärät ovat irrallaan heitä ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta. Keskeiseksi ongelmaksi teorialle muodostuukin Räsäsen mukaan se, että teoria ei kerro siitä, johtuvatko yksilöiden valinnat esimerkiksi taloudellisten tai muiden resurssien puutteesta. Lisäksi kansalaiset nähdään superyksilöinä, jotka pystyvät itse arvioimaan, mitä he tarvitsevat ja millä tavalla nämä tarpeet tulevat tyydytetyksi optimaalisella tavalla. Tästä seuraava politiikkasuositus on arvoiltaan neutraali valtio, joka ei häiritse kansalaistensa omaehtoista hyödyntavoittelua.

Tästä yksilöllisen hyödyn maksimoinnista, jota toisaalla on kutsuttu myös preferenssiutilitarismiksi, on tullut liberalistisen ajattelun ydintä. Yksilökeskeisen tulkinnan dilemmaksi muodostuu kuitenkin yksilöiden suoja enemmistön tyranniaa vastaan. Toisinaan enemmistön hyöty edellyttäisi joidenkin kansalaisten sortamista, mikä taas olisi ristiriidassa luonnonoikeuksien kunnioittamisen kanssa. Taloustieteellisen Pareto-tehokkuuden kriteerin mukaisesti yhteiskunnan kokonaishyötyä voidaankin maksimoida vain, jos yhdenkään yksittäisen ihmisen hyöty ei niiden seurauksena laske.

Todellisessa maailmassa tämänkaltaista talouspolitiikkaa on tietenkin mahdotonta harjoittaa. Lisäksi todellista maailmaa riivaavat toimijoiden epärationaalisuus sekä markkinahäiriöt, jolloin valtion väliintulo on perusteltua hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Tämän vuoksi taloustieteessä ja talouspoliittisessa päätöksenteossa on usein tukeuduttava epätäydellisten markkinoiden teoriaan. Räsänen ei väitäkään taloustieteellisen tutkimuksen olevan ainoastaan idealisoidun markkinatalouden perusmallien mukaista, eikä kyse olekaan siitä, millaista tutkimusta taloustieteen parissa päivittäin tehdään. Pikemminkin kyse on siitä, millainen taloustieteellisen asiantuntemuksen välittämä maailmankuva ja politiikkasuositusten sisältö on – pitkää aikaväliä koskien. Esimerkiksi suhdannepolitiikassa pitkän aikavälin suositukset täydellisten ja epätäydellisten markkinoiden teorioiden välillä eivät eroa toisistaan, jolloin rakennepolitiikan on keskityttävä talouden tarjontapuoleen. Käytännössä tämä Räsäsen mukaan tarkoittaa liike-elämän toimintaedellytyksien parantamista esimerkiksi kannustavan verojärjestelmän, voitontavoittelun mahdollistamisen, hintavakauden, sääntelyn purkamisen ja joustavan työmarkkinapolitiikan muodossa. Tarjontapuolen edellytysten parantamiseenkin sisältyy toki koulutukseen panostamista ja muita itsessään ei-kapitalistisia teemoja, mutta niiden edistäminen on kuitenkin alisteista kapitalistisille päämäärille. Esimerkiksi koulutukseen ei panosteta sivistyksen vaan osaavan työvoiman vuoksi.

Lähtökohtien esittelyn jälkeen Räsänen siirtyy kuvaamaan politiikan osa-alueita, kuten veropolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa ja koulutuspolitiikkaa kapitalistisessa järjestelmässä sekä tehokkuuden ja talouskasvun merkitystä taloustieteessä. Tarkastelun kohteena on erityisesti se, millaisia rajoituksia tehokkuuden ja talouskasvun vaatimukset asettavat näille politiikan osa-alueille ja tätä kautta demokratialle kokonaisuudessaan. Tämä osuus on kirjan yleistajuisinta antia ja esimerkiksi uusliberalismin kritiikkiin tutustuneille varsin tuttua. Kirjan varsinaisen argumentin kannalta osuus on joka tapauksessa tarpeellinen sen havainnollistaessa keskeistä ongelmaa eli demokratian rajattua tilaa kapitalismissa.

Kapitalismin ylittämisen filosofiset lähtökohdat

Kirjan toisessa osassa Räsänen käsittelee kapitalismin ylittämisen filosofisia lähtökohtia, kokonaisvaltaista taloudellista ja sosiaalista tehokkuutta sekä sosialistista rikastettua demokratiaa. Filosofisiksi lähtökohdiksi Räsänen näkee sopimusteoreettisen ajattelun hylkäämisen, luonnonoikeuksien uudelleenarvioinnin sekä utilitaristisen hyötyajattelun laajentamisen.

Luonnonoikeuksien suhteen keskusteluun olisi Räsäsen mukaan tuotava negatiivisen vapauden lisäksi myös positiivisen ja republikanistisen vapauden käsitteet. Tämä tarkoittaisi erilaisten rajoitusten purkamisen lisäksi myös kansalaisten tosiasiallisiin toimintamahdollisuuksiin keskittymistä. Esimerkiksi korkeiden tuloerojen valtioissa kouluttautuminen ei kaikille ole mahdollista, vaikka koulutusta ei varsinaisesti olisikaan miltään ihmisryhmältä kielletty.Sopimusteoreettisesta ajattelusta taas on Räsäsen mukaan siirryttävä kommunikatiiviseen järjenkäyttöön, joka on peräisin Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationaalisuuden teoriasta. Keskeistä tässä muutoksessa on egoistisen utilitarismin korostamisen sijaan yhteisymmärrykseen perustuva politiikka. Politiikan filosofisena lähtökohtana tulisi olla se, että inhimillinen toiminta tapahtuu sosiaalisten käytäntöjen ja sääntöjärjestelmien puitteissa. Tällöin toimintaamme ohjaavien normien sekä julkisten instituutioiden oikeutuksen tulisi nojata rationaalisen keskustelun kautta saavutettuun yhteisymmärrykseen, jonka käytäntöjä Räsänen kuvaa myöhemmin rikastetun demokratian idean yhteydessä.

Lisäksi hyötykäsitystä itsessäänkin tulisi Räsäsen mukaan laajentaa kokonaisvaltaisempaan taloudellisen ja sosiaalisen tehokkuuden suuntaan. Altruististen ja itseisarvoisten tavoitteiden etenemisen merkitystä hyvinvoinnille tulisi huomioida vahvemmin samalla, kun tehokkuuskysymykset ja arvovalinnat käsiteltäisiin yhdessä eikä valtavirtaisen taloustieteen tapaan toisistaan erillään. Tämä tarkoittaisi sitä, että päämäärien ja arvojen lisäksi demokraattisen keskustelun piirissä tulisi vahvemmin olla myös se, millä tavoilla tavoiteltuihin päämääriin pyritään.

Kokonaisvaltainen tehokkuus ja rikastettu demokratia

Filosofisten lähtökohtien esittelyn jälkeen Räsänen etenee kapitalismin ylittämisen tarkempaan kuvaukseen. Siihen kuuluvaa kokonaisvaltaisen taloudellisen ja sosiaalisen tehokkuuden ajatusta tarkastellaan kahdesta näkökulmasta, egoistisesta ja hegeliläisestä. Egoistinen näkökulma keskittyy edellä mainittuun hyödyn käsitteen syventämiseen, joka korostaa esimerkiksi vapaa-ajan ja hyvinvointipalveluiden itseisarvoisuutta. Samalla työelämän puolella nousee esiin muidenkin tekijöiden kuin työstä saatavien taloudellisten korvausten, kuten työsuhteen pysyvyyden ja työn sisällön, merkitys. Hegeliläinen näkökulma taas korostaa tunnustussuhteiden merkitystä. Tunnustussuhteessa toinen ihminen hyväksytään itseisarvoiseksi toimijaksi, mikä edellyttää arvon antamista hänen päämäärilleen ja tavoitteilleen. Muiden ihmisten arvot ja tavoitteet liittyvät heidän omiin tavoitteisiinsa samalla, kun muut ihmiset tunnustuvat omat tavoitteeni. Hegeliläisen tunnustussuhteen kautta yksilölliset intressit muokkautuvat kohti yhteistä intressiä.

Tästä Räsänen etenee lopulta teoksen loppuhuipennukseen, rikastetun demokratian kuvaukseen. Rikastetun demokratian roolina on määritellä yhteinen intressi sekä tavat intressin tai intressien saavuttamiseksi. Rikastettu demokratia ei kuitenkaan ole teoksessa erityisen rajattu ajatus tai strukturoitu malli vaan pikemminkin kokoelma erilaisia keinoja tai näkökulmia, joilla taloudellista demokratiaa voitaisiin lisätä osallistamisen ja deliberaation keinoin.

Näitä politiikkasuosituksia esiteltäessä kirjassa liikutaan usean poliittisen yhteisön, polityn, tasolla. Taloudellista demokratiaa voidaan laajentaa yritysten, valtioiden ja maailmanpolitiikan kontekstissa. Polityjen sekoittuminen ei sinänsä haittaa talouden demokratisoinnin ollessa kokonaisvaltainen prosessi kytkeytyen usealle tasolle. Ehdotuksia kirjassa kuitenkin käsitellään hieman epätasaisesti eri tasoilla. Maailmantalouteen ja yritystalouteen esitetään varsin konkreettisia muutosehdotuksia, joilla voitaisiin puuttua omistussuhteiden ja taloudellisen vallan epätasa-arvoiseen jakaantumiseen. Sen sijaan paikallista tasoa Räsänen käsittelee melko ympäripyöreästi mainiten yhteisötalouden ja paikallisdemokratian syventämisen. Pohtimatta jäävät konkreettiset esitykset siitä, mitä esimerkiksi Suomessa voitaisiin tehdä kuntataloudessa tai hyvinvointialueilla. Vaikka aiheesta on niukasti tutkimusta poliittisen talouden piirissä, olisi syvällisemmälle pohdinnalle ollut juuri nyt varsin otollinen hetki, kun hyvinvointialueet ovat talouskriisissä ja kuntatalous murroksessa. Ammennettavaa löytyisi myös kuntatalouden nykyinstituutioista ja kuntien itsehallintoperiaatteesta, joista voisi löytyä esimerkkejä ja työkaluja taloudellisen demokratian laajentamiseksi.

Teoksen taloustieteelliset näkökulmat

Räsänen analysoi taloustiedettä tutkimuskohteena nimenomaan ortodoksian näkökulmasta. Tämä on aiheen kuvauksen kannalta perusteltua, kun ottaa huomioon taloustieteen koulukuntien voimasuhteet. Ei ole syytä antaa kuvaa, että heterodoksiset koulukunnat ovat samalla viivalla ortodoksian kanssa. Räsänen toki tiedostaa myös muiden koulukuntien olemassaolon, ja heterodoksisista näkökulmista mainituiksi tulevat marxilaisuus, jälkikeynesiläiset sekä institutionaalinen taloustiede.

Näkökulman ollessa sosialistinen juuri marxilaisuus tulee analyysissa usein luontevasti esiin kriittisiä huomioita esitettäessä. Jälkikeynesiläisiä näkökulmia taas ei hystereesiä lukuun ottamatta juurikaan käytetä. Analyysi olisi kuitenkin voinut hyötyä erityisesti jälkikeynesiläisestä säästämis- ja investointiasteen kuvauksesta, jossa säästäminen ei toimi investointien lähteenä, vaan investoinnit luovat säästöjä. Näin taloudellista epätasa-arvoa luovaa politiikkaa, jota perustellaan säästämisen edistämisellä, kuten rahoitusmarkkinoiden vallan kasvattamista ja maltillista veropolitiikkaa, olisi ollut mahdollista haastaa vielä vahvemmin. Lisäksi makrotalouden historian kuvauksessa keynesiläisten jakaantuminen olisi ollut hyödyllistä käydä edes lyhyesti läpi. Teos olisi voinut myös hyötyä feministisen taloustieteen näkökulmista erityisesti ekonokratiaa eli taloustieteen ylivaltaa käsitellessään.

Lopuksi

Rikastettu demokratia tarttuu kohtuullisen vaativaan tehtävään, demokratian pelitilan laajentamiseen talouspoliittisen teknokratian ajassa. Räsänen käsittelee nykyisen järjestelmän ongelmia ja niiden ylittämistä selkeästi, ydinargumentin pysyessä kirkkaana. Rajauksen ollessa kohtuullisen laaja, yksityiskohdat jäävät toisinaan vähemmälle huomiolle tai niiden käsittely on vähintäänkin epätasaista. Tämä ei sinänsä heikennä argumentteja, mutta kiivaimmat ekonokraatit tuskin ovat valmiita mielipiteidensä tarkastamiseen vedoten eksaktiuden puutteeseen, vaikka he kirjan lukisivatkin.

Liberalistisia lähtökohtia ja niiden yhteyttä taloustieteeseen peratessaan Räsänen on vahvimmillaan. Mitä syvemmälle kapitalismin ja taloustieteen filosofiaan Räsänen uppoaa, sitä kiinnostavammaksi kirja käy. Erityisen ansiokkaana voidaan pitää sitä, että Räsänen ei ainoastaan tyydy osoittamaan taloustieteen poliittisuutta, vaan hän myöhemmin käy myös läpi filosofisten lähtökohtien kritiikkiä ymmärrettävällä tavalla. Näin kirjan viesti ei jää latteaksi toteamukseksi siitä, että taloustiede on poliittista tai että taloustieteen perusmallit perustuvat epärealistisille oletuksille ja ihmiskuvalle.