Miten taloustiedettä kannattaisi kritisoida?

Petri Räsänen: Rikastettu demokratia – Politiikka taloustieteen puristuksessa. Vastapaino: Tampere, 183 sivua. 2024.

Taloutta koskevaa tietoa tarvitaan ja siihen vedotaan usein poliittisessa päätöksenteossa. Siksi taloustieteilijöillä on paljon yhteiskunnallista valtaa ja vastuuta. Petri Räsäsen teos Rikastettu demokratia – Politiikka taloustieteen puristuksessa (2024) purkaa auki taloustieteen ja demokratian keskinäistä yhteyttä. Lisäksi se analysoi, millaisista filosofisista lähtökohdista taloustiede kumpuaa.Tampereen yliopistossa filosofian tutkijana työskentelevä Räsänen kritisoi taloustiedettä siitä, että taloustieteellinen tutkimus on usein sisällöltään ja lähtökohdiltaan läpinäkymätöntä eikä se käy riittävästi vuoropuhelua ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Siksi taloustieteelliseen tutkimukseen vetoaminen siirtää monet keskeisistä poliittisista kysymyksistä demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Kirja tarkastelee taloustieteen juuria poliittisessa filosofiassa kuvaten erityisesti tieteenalan yhtäläisyyksiä angloamerikkalaisen liberalismin kanssa.

Kirjan keskiössä on väite siitä, että taloustiede ja kapitalismi ovat vahvasti yhteen kietoutuneita. Räsäsen mukaan kapitalismiin pohjaava yhteiskuntajärjestys vaikuttaa tieteenalan metodologisiin valintoihin ja ohjaa sen tieteellisiä kiinnostuksen kohteita. Taloustiede on korostanut yksilökeskeistä lähestymistapaa, talouskasvua sekä julkisen valinnan teoriaa jättäen samalla vähemmälle huomiolle kollektiivista toimintaa ja kestävyyttä korostavat lähestymistavat.

Kirja pohjaa ajatukselle siitä, että yhteiskuntajärjestykset voidaan jakaa kapitalistisiin ja sosialistisiin. Kirjan pääosuudet jäsentyvät näiden kattokäsitteiden alle. Sen ensimmäinen, kapitalismia käsittelevä osuus pureutuu näkemyksiin, joita esitetään valtavirtaan kuuluvan taloustieteellisen tutkimuksen parissa. Kirja tarkastelee, millaisia samankaltaisuuksia näiden näkemysten taustaoletuksilla on angloamerikkalaisen liberalistisen filosofian kanssa. Toisessa, sosialismia käsittelevässä osuudessa, esitellään taloustiedettä kohtaan osoitettua kritiikkiä. Tämä osuus esittelee taloustieteen valtavirran ulkopuolisia tapoja lähestyä taloutta, kuten esimerkiksi Dani Rodrikin ja Thomas Pikettyn ajattelua.

Kirjan lähtökohdat on maalattu hyvin lavealla siveltimellä. Se pyrkii kuvaamaan niin kapitalismin, sosialismin, liberalismin kuin taloustieteenkin ajatuksellisista perustaa. Tässä on tiiviille kirjalle paljon tavoitteita. Laajan tarkastelutavan vuoksi monet kirjan keskeisistä väitteistä jäävät kuitenkin vaille seikkaperäisiä perusteita. Monet keskeisistä argumenteista olisivat hyötyneet sekä tarkemmasta taustoituksesta että perusteluista. Tämä näkyy sekä taloustieteen, liberalismin, kapitalismin että sosialisminkin analyysin kohdalla. Kaikkein selvimmin nämä heikkoudet ovat näkyvillä tavassa, jolla Räsänen kuvaa taloustiedettä.

Ismejä joka lähtöön

Rikastettu demokratia – Politiikka taloustieteen puristuksessa (2024) kritisoi vahvasti tämänhetkistä valtavirtaista taloustiedettä. Jotta kritiikki tavoittaisi kohteensa, olisi tärkeää, että kirjoittaja aloittaisi tarkastelunsa avaamalla, millaista mainitunlainen taloustiede tarkalleen ottaen on. Ketkä sitä harjoittavat tai missä sitä harjoitetaan? Miten tutkimusaiheet valikoituvat ja millainen kulttuuri tieteenalan sisällä vallitsee? Jos kritiikin kohteena on nimenomaan uusklassinen taloustiede, kuinka suuri osa taloutta koskevasta tutkimuksesta lukeutuu siihen ja mikä sen suhde on muuhun tutkimukseen?

Nämä kysymykset ovat hyvin keskeisiä, sillä kaikkea taloustiedettä ei ole valettu vain yhdestä muotista. Uusklassista taloustiedettä on kritisoitu jo vuosikymmenten ajan (ks. esim. Fullbrook 2004), joten tuntuisi tärkeältä ymmärtää, missä määrin tämä kritiikki on kyennyt vaikuttamaan taloustieteeseen ja sen kehitykseen.

Kun kritiikin kohteeksi asetetaan kokonainen tieteenala, on tärkeä huomioida, että yliopistoissa tehty akateeminen tutkimus ei aina ole linjassa sen kanssa, miten muissa instituuteissa työskentelevät ihmiset toimivat. Myös maiden välillä on eroa. Marion Fourcade (2009) on purkanut ansiokkaasti auki, kuinka taloustieteelle asetetut päämäärät ja tieteen saama rooli julkisessa päätöksenteossa poikkeaa paljon toisistaan eri maissa. Tämä tieteenalan sisäinen kirjo jää Räsäsen käsittelyssä hyvin vähälle huomiolle. Koulukuntaerojakin käsitellään vain hyvin lyhyesti.

Kun Räsänen esittelee valtavirtaisia näkemyksiä kohtaan osoitettua kritiikkiä, hän esittää sen kumpuavan usein sosialistisista lähtökohdista. Valtavirtataloustieteen kritiikin leimaaminen sosialistiseksi ei kenties ole kaikkein hedelmällisin lähestymistapa 2020-luvulla. En olisi yhtä varma kuin Räsänen siitä, että monet valtavirtataloustieteen ulkopuolelle jäävien koulukuntien edustajat, kuten vaikkapa ekologiset taloustieteilijät, tahtoisivat asemoida itsensä sosialistisen ajatteluperinteen edustajiksi. Taloustieteilijät voivat myös tuottaa tietoa erilaisia poliittisia päätöksiä koskien. Esimerkiksi uusklassisen taloustieteen kriitikko Ha-Joon Chang (2014) on korostanut, että tieteenala ei tarjoa yksiselitteisiä politiikkasuosituksia vaan ennemminkin keinoja, joiden avulla jäsentää syy- ja seuraussuhteita aiempaa selkeämmin.

Räsäsen kirja haastaa lukijan pohtimaan poliittista taloutta sekä poliittisen toiminnan ja filosofian välistä yhteyttä. Olisi kuitenkin hyvä tunnistaa, että kapitalismin ja sosialismin kattokäsitteet ovat moniulotteisia ja sotkuisia. Ne voivat viitata sekä ideologioihin että mahdollisiin tai todellisiin yhteiskuntajärjestyksiin, jotka edellyttävät sekä instituutioita että lainkäyttöä. Siten esimerkiksi ”uusliberalististen” ajatusten saama poliittinen vastaanotto ei kummunnut filosofisten tai talousteoreettisten periaatteiden vastaansanomattomuudesta vaan oli myös pragmaattisten intressien ohjaamaa. Esimerkiksi Quinn Slobodian (2020) on kuvannut intressien roolia hyvin analyysissään uusliberalismin synnystä osoittaen, kuinka konkreettinen tavoite omistusoikeuksien suojelusta ohjasi uusliberalistisen poliittisen ajattelun kehittymistä. Räsänen keskittyy kirjassaan pääosin ideoihin, ja siksi käytäntöjen rooli jää hänen analyysissään vähemmälle huomiolle. Hänen luennassaan periaatteet ja ideat siirtyvät poliittisesta filosofiasta taloustieteellisiksi taustaoletuksiksi ja sitä kautta poliittisen talouden käytännöiksi yllättävän kitkattomasti.

Talouskeskustelun värikäs historia

Räsäsen analyysi liberalistisen poliittisen filosofian ja taloustieteen samankaltaisuuksista valottaa hyvin monia angloamerikkalaisen poliittisen filosofian keskeisiä ajatuksia. Hänen argumenttinsa on, että poliittinen filosofia on vaikuttanut hyvin vahvasti taloustieteen muotoutumiseen. Tämä on yksi kirjan keskeisimmistä väitteistä. Siksi on yllättävää, miten nopeasti hän sivuuttaa Adam Smithin ajattelun, vaikka Smith tarkastelikin tuotannossaan sekä moraalijärjestelmän että talousjärjestelmän rakentumista. Myös muu skotlantilainen valistusajattelu, kuten David Humen talousfilosofia, jää analyysin katveeseen.

Räsänen esittää, että useimmat taloustieteen ajatuksellisista alkujuurista voidaan paikantaa angloamerikkalaiseen poliittiseen filosofiaan. Vanhemmista filosofeista hän sisällyttää mukaan Thomas Hobbesin, John Locken ja John Stuart Millin. Tuoreemmista ajattelijoista hän käsittelee etenkin John Rawlsia ja Robert Nozickia. Taloustieteen ja poliittisen filosofian yhtymäkohtia etsittäessä olisi hyvä tunnistaa, että taloutta koskevista aiheista on keskusteltu laajasti eri puolilla maailmaa. Erityisesti kuvamme mannereurooppalaisesta ja pohjoismaisesta valistusfilosofiasta ja sen sisään lukeutuvasta talousajattelusta on tarkentunut merkittävästi viime vuosien aikana. Toisaalta myös monet marginalismin keskushahmoista tulivat muualta kuin Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista, kuten esimerkiksi Carl Menger Itävallasta, Léon Walras Ranskasta ja Knut Wicksell Ruotsista. Jos yksi kirjan keskeisimmistä väitteistä on, ettei taloustiede käy riittävästi vuoropuhelua ympäröivän yhteiskunnan kanssa, olisi ollut paikallaan huomioida, että taloudesta ja sen toiminnasta on käyty historiallisesti paljon keskustelua monessa eri maassa.

Yksi historiallisesti orientoituneen tutkimuskirjallisuuden keskeisistä huomioista on myös se, etteivät taloutta koskevat ajatukset kehittyneet ja levinneet vain filosofisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Emily Erikson (2021) purkaa tätä aihetta hyvin auki englantilaista talouspamflettikirjallisuutta koskevassa tutkimuksessaan. Talouden toimintaperiaatteista keskusteltiin valistusaikana paljon erilaisissa pamfleteissa, salongeissa ja kapakoissa valistusajasta eteenpäin (Luna-Fabritius ym. 2023). Tämän keskustelun rikkaus osoittaa, että taloutta koskeva ajattelu ei ole syntynyt vain filosofisia näkökulmia taloustieteeseen tai käytäntöön soveltamalla vaan myös monimuotoisemmassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa. Rikas vuorovaikutus ei toki tarkoita sitä, että kaikki kukat olisivat aina saaneet kukkia yhtä lailla oppiaineen historiassa. Esimerkiksi marxilaisen talousanalyysin poissulkeminen taloustieteestä 1900-luvun taitteessa osoittaa, että tieteenala on kehittynyt paljon myös erilaisten tieteellisten portinvartiointien ja ulossulkemisten seurauksena. Se, mikä nostetaan tieteenalan keskiöön ja mikä jää ulkopuolelle, on seurausta monista käytännöllisistä ja poliittisista seikoista – ja joskus myös sattumastakin.

Rikastettu demokratia -nimellä (2024) kulkevan kirjan argumentti olisi vahvempi, jos se huomioisi paremmin talousajattelun historian monenlaiset tulokulmat myös demokratian kehitykseen. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä Suomea kauempaa: esimerkiksi Anders Chydeniuksen liberalistisen ajattelun keskiössä oli ajatus siitä, että talouden toiminnasta oli voitava keskustella julkisesti. Ajatus taloutta koskevan keskustelun avaamisesta kaikille lukeneille oli niin tärkeä, että se toimi yhtenä motiivina myös Ruotsin valtakunnan vuonna 1766 julistamalle sananvapauslaille. Suomen esimerkki muistuttaa siitä, että toiveet demokraattisemmasta taloutta koskevan tiedon tuotannosta ja tiedonsaannista kietoutuvat usein yhteen autonomiavaatimusten ja muiden poliittisten pyrkimysten kanssa.

Rikastettu demokratia – Politiikka taloustieteen puristuksessa (2024) on tervetullut puheenvuoro yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta. Se esittelee taloustiedettä kohtaan osoitettua kritiikkiä ja puhuu demokraattisemman tiedontuotannon puolesta. Jotta kirja kykenisi aidosti edistämään keskustelua, olisi hyödyllistä, jos sen käsitys kohteestaan olisi värikkäämpi.