Velvoittava työ

Palkatun uusintavan työn kysyntä kasvaa globaalin pohjoisen kaupungeissa (Sassen 2008) ja muodostaa merkittävän työalan globaalissa etelässä (Jinnah 2020). Myös Suomessa yhä useampi kotitalous ostaa uusintavaa työtä yksityisesti palkattuna hoiva- ja kotitaloustyönä tai yritysten tarjoamina palveluina (Abrantes 2014; Wide ja Näre 2024; Verohallinto 2025a). Uusintavan työn kysyntään vastaavat yhä useammin naissiirtolaistyöntekijät, sekä Suomessa että globaalissa mittakaavassa, jotka muuttavat maailman köyhimmiltä alueilta vauraimpiin työllistyäkseen hoiva- ja kotitaloustyön parissa.

Väitöskirjani Indebted labour: Migrant care and domestic work in the outsourcing of reproductive labour (Velvoittava työ: Siirtolaisten kotitaloustyö uusintavan työn ulkoistamisessa) (Wide 2024a) tarkastelee, miten uusintavaa työtä organisoidaan globalisoituvien luokkasuhteiden ja siirtolaistyövoiman yhä tiukemman oikeudellisen sääntelyn keskellä, sekä analysoi työn merkityksiä tässä yhteydessä. Väitöskirjatutkimukseni yhdistää sosiaalisen uusintamisen ja feministisen globaalin poliittisen talouden näkökulmia siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyötä käsittelevään tutkimukseen. Tutkimus käsittelee myös sitä, kuinka siirtolaistyön hallinta kietoutuu yhteen tuotantosuhteiden ja uusintavan työn järjestämiseen.

Uusintavalla työllä viitataan niihin arkipäiväisiin toimiin, jotka yleensä tehdään palkattomana kotityötä ja joilla täydennetään työvoimaa. Tätä työtä ulkoistetaan yhä useammin ostamalla sitä kaupallisesti tuotettuina palveluina (Eldén ja Anving 2019; Huws 2019), mihin voidaan viitata uusintavan työn uudelleenyksityistämisenä (Bakker ja Gill 2003). Käsite viittaa kaksitahoiseen prosessiin, jossa sosiaalisen uusintamisen vastuu siirretään valtiolta kotitalouksille ja tuotteistetaan palkatuksi työksi.

Sosiaalisen uusintamisen tuotteistamista on edistetty poliittisen talouden menetelmin (Näre ja Wide 2019). Suomen valtio on esimerkiksi tarjonnut korotettua kotitalousvähennystä kotitalouspalveluille. Vähennystä käyttävien osuus on kasvanut yli 50 prosentilla vuosien 2015 ja 2023 välillä siten, että vuonna 2023 vähennystä hyödynsivät yli 200 000 henkilöä (Verohallinto 2025a) [1]. Näin politiikkatoimet ovat osallistuneet uusintavan työn kysynnän luomiseen sekä samanaikaisesti ohjanneet siirtolaistyöntekijöitä alalle (Wide 2024b). Myös nykykapitalismin kriisitendenssit kytkeytyvät ja kietovat rakenteellisesti yhteen sosiaalisen uusintamisen kaksi eri menettelytapaa: siirtolaistyöntekijät, jotka työllistyvät hoiva- ja kotitaloustyön parissa ulkomailla ja lähettävät yhtäaikaisesti rahaa kotimaassa asuville perheilleen (Parreñas 2015), sekä ylempään keskiluokkaan kuuluvat kotitaloudet, jotka lieventävät palkkatyön ajankäytön kasvavan vaatimuksen taakkaa ulkoistamalla uusintavaa työtä siirtolaistyöntekijöille (Wide ja Näre 2024).

Sosiaalisen uusintamisen ja siirtolaisten kotitaloustyön yhdistäminen

Väitöskirjatutkimukseni tarkastelee siirtolaisten kotitaloustyötä sosiaalisen uusintamisen näkökulmasta. Näin tutkimukseni rakentaa sillan sosiaalisen uusintamisen ja siirtolaisten kotitaloustyön tutkimuksen alan välille, yhdistäen nämä kaksi perinteisesti toisistaan erilliset kirjallisuuden alat.

Sosiaalisen uusintamisen ja feministisen globaalin poliittisen talouden tutkijat ovat käsitelleet aliarvostetun uusintamisen merkitystä pääoman jatkuvan kasautumisen mahdollistamisessa sekä analysoineet uusintamisen järjestämisen käytäntöjä eri aikakausina (Dalla Costa ja James 1975; Bakker 2007, Fraser 2017). Siinä missä sosiaalisella uusintamisella voidaan ymmärtää kapitalismin toiminnan sekä pääoman ja työn välisen suhteen uusintavaa kehikkoa (Marx 1876/1990), uusintava työ -käsite syventyy nähdäkseni tarkastelemaan työvoiman täydentämisen ja ehdyttämisen ehtoja. Kirjallisuudessa viitataan tavanomaisesti naisten palkattomana työnä suoritettavaan hoiva- ja kotityöhön, johon voi liittyä voimavarojen ehdyttämistä (Rai ym. 2014). Alan tutkimus myös tulkitsee ulkoistetun ja kaupallisen uusintavan työn kysynnän kytkeytyvät siihen, että vaikka naiset yhä useammin osallistuvat palkkatyöhön, kotitöiden työnjako on edelleen sukupuolittunutta (Anderson 2007; Lutz 2011; Triandafyllidou ja Marchetti 2015). Palkkatyötä tekevät naiset lievittävät uusintavan työn taakkoja ulkoistamalla sitä. Näin he toteuttavat näennäisen tasa-arvoisemman asetelman heteroparisuhteissaan kuitenkaan horjuttamatta sukupuolittuneita valtasuhteita (Isaksen 2010).

Siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyötä koskeva kirjallisuus on puolestaan tarkastellut työn järjestämisen sukupuolittuneita ja rodullistavia dynamiikkoja ja paperittomien siirtolaistyöntekijöiden kasautunutta pekarisuutta (esim. Anderson 2000; Parreñas 2015). Alan tutkimus on lisäksi valottanut hoivatyöhön liittyvien siirtotyöläisten ja työnantajien välisiä henkilökohtaisten suhteiden ristiriitaisuuksia, erityisesti epävarmassa asemassa työskenteleville siirtolaisille (Hondagneu-Sotelo 2007). Hoivatyön affektiivista relationaalisuutta painottaen Arlie Hochschild (2000) on kehittänyt käsitteen globaaleista hoivaketjuista, jotka ovat hoivatyöhön perustuvia ihmisten välisiä yhteyksiä eri puolille maailmaa.

Sosiaalisen uusintamisen ja siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyön tutkimuksen alat ovat näin haarautuneet kahteen toisistaan erilliseen alaan omine tutkimustraditioineen ja ”episteemisine tapoineen” (Aldrin Salskov 2022). Siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyön tutkimuksen ala on usein käsitteellistänyt palkallisen kotitaloustyön erillään laajemmista tuotantosuhteista, jolloin sen kytkös kapitalismiin jää huomioimatta. Samanaikaisesti sosiaalisen uusintamisen kirjallisuudella on ollut taipumus jättää huomioimatta se, miten uusintavan työn järjestäminen on linkittynyt globaaliin liikkuvuuden oikeudelliseen sääntelyyn.

Väitöskirjassani yhdistän näitä erillisiä tutkimustraditioita tukeutumalla luokan käsitteeseen: yhdistämällä Marxilaista feminististä sekä Bourdieulaista otetta käsitän luokan suhteena kapitalistiseen tuotantoon ja sosiaaliseen uusintamiseen sekä näihin linkittyneenä subjektiivisena kokemuksena (Skeggs 2002; Benston 1969/2019). Yhteen sosiologian luokkateorian pääolettamukseen kuuluu ajatus siitä, että nykykapitalismissa ihmiset ovat lain mukaan vapaita myymään työvoimaansa markkinoilla, jolloin luokkasuhteet muodostuvat sosioekonomisen statuksen, koulutuksen, varallisuuden ja omaisuuden perusteella. Vaikka työn ja taloustieteiden historian tutkijat ovat korostaneet erilaisia juridisesti pakotettuja työn muotoja, joita on esiintynyt kapitalismissa vapaan palkkatyön rinnalla (Steinfeld 2001; Steinberg 2003), tätä näkökulmaa on harvoin sovellettu nykyajan luokka-analyyseissä. Vastaavasti kriittisen siirtolaistutkimuksen ala on painottanut sitä, että juridiset ja poliittiset prosessit tuottavat eriarvoisuutta työmarkkinoiden sisällä (Mezzadra ja Neilson 2013) – kuitenkin yhdistelemättä havaintoja luokkatutkimukseen. Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena onkin ymmärtää siirtolaistyöntekijöiden yhä tiukemman oikeudellisen sääntelyn luokkaa rakenteistavia vaikutuksia sekä uusintavan työn ulkoistamiseen liittyviä globalisoituvia luokkarakenteita. Luokkanäkökulma auttaa ymmärtämään vapaan/epävapaan työn rakenteellisia ja subjektiivisia, liikkuvia rajanvetoja, joita määritellään uudelleen suhteessa poliittiseen talouteen ja maahanmuuton sääntelyn kanssa.

Sosiaalisen uusintamisen ulkoistaminen osana globalisoituvia luokkasuhteita

Väitöskirjani on tapaustutkimus sosiaalisen uusintamisen uudelleenyksityistämisestä (Bakker ja Gill 2003), joka perustuu monitahoiseen empiiriseen aineistoon siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyöstä suomalaisissa kotitalouksissa. Jotta sain kontekstisidonnaista tietoa työntekijöiden jokapäiväisestä työstä, heidän motiiveistaan, merkityksenantokäytännöistään ja kohtaamistaan rakenteellisista rajoituksista sekä työnantajien motiiveista ja arvottavista käytännöistä uusintavan työn ulkoistamisessa, keräsin aineiston tekemällä puolistrukturoituja syvähaastatteluita. Haastattelin 31 hoiva- ja kotitalousalan siirtolaistyöntekijää, 26 au pairia ja 31:tä kotitaloustyöntekijöiden ja au pairien suomalaista työnantajaa. Olen täydentänyt aineistoa analysoimalla lainsäädäntöä, poliittisia asiakirjoja ja muuttoliikkeen hallintaa koskevia säännöksiä ja tilastoja. Haastattelut analysoitiin abduktiivisella laadullisella sisällönanalyysillä (Krippendorff 2019), jossa painotetaan empirian, teorian ja aiemman tutkimuksen välistä jatkuvaa dialogia. Tulkitsin uusintavan työn uudelleenyksityistämistä paradigmaattisena tapauksena (Flyvbjerg 2006), joka korostaa kyseisessä tutkittavassa yhteiskunnassa muodostuneita yleispiirteitä. Uusintavan työn uudelleenyksityistämistä ei ole aiemmin tutkittu Suomessa, ja väitöskirjani tarjoaa näin ollen ensimmäisen selvityksen ilmiön muodostumisesta ja käytänteistä.

Suomessa siivous- ja kotitaloustyö on perinteisesti määritelty työläisnaisten ammatiksi (Rahikainen 2006; Käyhkö 2008). Tällä hetkellä siivous- ja kotitaloustyö kuuluvat aloihin, joissa siirtolaistyöntekijöiden määrä kasvaa Suomessa eniten. Siirtymä on havaittavissa erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa siirtolaistyöntekijät muodostavat yli 60 prosenttia siivous- ja kotitaloustyön nykyisestä työvoimasta (Saukkonen 2022). Siivous- [2] ja kotitaloustyö on myös vapautettu saatavuusharkinnasta (ELY-keskus 2025; 2023), mikä tarkoittaa sitä, että siirtolaisia kannustetaan hakemaan kyseisten alojen työhön perustuvaa oleskelulupaa, sillä niitä myönnetään helpommin (Wide 2024b). Väitöskirjassani tutkin tätä muuttuvaa ja tuotettua hierarkkista asetelmaa tarkastelemalla, mitä uusintavan ja tuotantosuhteisiin liittyvän työn organisointi vaatii sekä tekee ihmisille, ja kiinnittämällä huomiota siihen, millaisia merkityksiä työ saa tällaisessa kontekstissa.

Kansainväliset hoiva- ja kotitaloustyön parissa työllistyvät siirtolaistyöntekijät on kuvailtu ilmiöksi, joka ilmentää 2000-luvun yhteiskunnallista muutosta (Williams 2012). Nykyään taloudellisten tuotantosuhteiden lisäksi myös sosiaalinen uusintaminen järjestetään globaalissa mittakaavassa. Hoiva- ja kotitaloustyö on näin ollen osa kansainvälistä työnjakoa (Sassen 2008). Samaan aikaan tämä työ ylläpitää ja luo edellytykset kapitalistisen toiminnan jatkuvuudelle.

Suhtaudun kuitenkin kriittisesti aiemmassa kirjallisuudessa esitettyyn käsitykseen yhteiskunnallisesta muutoksesta. Historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna voimme sen sijaan nähdä jatkumon, jossa naiset ovat muuttaneet kotitaloustöiden perässä jo vuosisatojen ajan sekä ylittäen että liikkuen kansallisten rajamuodostelmien sisällä. Euroopassa naiset muuttivat maaseudulta esiteollisiin kaupunkeihin kotitaloustyön perässä 1700-luvulla (Sarti 2008). Ruotsin valtakunnassa, johon Suomen alue kuului vuoteen 1809 asti, erityisesti tilattomaan väestöön kuuluvat naiset muuttivat kaupunkeihin kotitaloustyöntekijöiksi jo 1500-luvulla (Pylkkänen 2006; Rahikainen 2006; Miettinen 2015). 1900-luvun alussa suomalaiset työväenluokan naiset muuttivat esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan työskennellen tyypillisesti kotitaloustyöntekijöinä.

Tutkimukseni esittää, että aikaisempia kotitaloustyöntekijöitä ja nykyisiä siirtolaistyöntekijöitä yhdistävät merkittävät rakenteelliset yhtäläisyydet. Kotitaloustyötä määritteli 1600-luvusta 1800-luvun loppuun saakka järjestelmä nimeltä palveluspakko, joka lain mukaan edellytti tilattomaan väestöön kuuluvia ihmisiä tekemään työtä maataomistavalle yläluokalle, mikä tarjosi jälkimmäiselle merkittävän taloudellisen edun (Pylkkänen 2006). Palveluspakko merkitsi tavanomaisesti kotitaloustyötä naisille, joiden oli säännöksien mukaan sitouduttava työskentelemään työnantajalle vuodeksi kerrallaan (Pylkkänen 2006). Vastaavasti Euroopan unionin (EU) ulkopuolisista maista tulevat siirtolaiset on sidottu työperusteisen oleskeluluvan nojalla työskentelemään tietyllä alalla vähintään neljän vuoden ajan (Wide 2024b). Käytännössä tämä tarkoittaa usein siivous- tai kotitaloustyötä. Monet haastattelemistani siirtolaistyöntekijöistä kritisoivat tätä rajausta, joka eväsi heiltä mahdollisuuden vastaanottaa työtä muiden ammattien parissa ilman uuden oleskeluluvan hakemista. He vertasivat tilannettaan EU:n ja Suomen kansalaisiin, jotka voivat toiveidensa mukaisesti siirtyä alalta toiselle.

Siirtolaiskotitaloustyöntekijöille maksetaan myös huomattavasti alhaisempaa palkkaa kuin suomalaisille hoiva- tai siivousalalla toimiville henkilöille, sillä yksityisesti palkattu kotitaloustyö ei kuulu työehtosopimuksen piiriin. Sen sijaan heidän palkkansa perustuu Maahanmuuttoviraston (Migri) määrittelemään kuukausittaiseen vähimmäisansioon (Maahanmuuttovirasto 2025a). Aineistoni osoittaa, että valtaosalle siirtolaiskotitaloustyöntekijöistä maksettiin haastattelujen aikana palkkaa 1100–1300 euroa kuussa. Keräsin aineistoa useamman vuoden ajan, jolloin havaitsin, että haastateltavien palkkaa nostettiin vastaamaan Migrin vähimmäisansiovaatimusta [3]. Migrin mukaan vähimmäisansiovaatimus vastaa pienintä tuloa, jolla voi tulla toimeen Suomessa (Maahanmuuttovirasto 2025b). Jotkut haastattelemistani työnantajista maksoivat palkkaamilleen kotitaloustyöntekijöille yli vähimmäisansiovaatimuksen. Suurin osa siirtolaistyöntekijöistä sai kuitenkin vähimmäisansiovaatimuksen mukaisen palkan, ja haastatteluissa jotkut työnantajat viittasivat tähän vakiintuneena ”minimipalkkana”. Vaikka Migrin tavoite ei oletettavasti ole ollut, että siirtolaistyöntekijät saavat vain halpuutetun minimipalkan (mikään ei estä työnantajia maksamasta palkkaa yli ansiovaatimuksen), näin on käytännössä kuitenkin tapahtunut. Tällä hetkellä Migrin vähimmäisansiovaatimus toimii laillisena oikeutuksena siirtolaistyöntekijöiden alipalkkaukselle.

Väitöskirjassani tarkastelen täten sosiaalisen luokan ja lainsäädännön välistä suhdetta. Korostan siirtolaistyöntekijöiden kohtaamaa laillisesti rajoitettua oikeutta oman työvoimansa käyttöön, joka juontuu työperäisen oleskeluluvan asettamista rajoituksista: työperäisen oleskeluluvan nojalla olevat siirtolaistyöntekijät eivät voi vapaasti valita, missä työskentelevät. Väitän, että tämä käytäntö asettaa siirtolaistyöntekijät erilliseen luokkasuhteeseen, jonka puitteissa heiltä on evätty oman työvoimansa omistusoikeus – ainut resurssi, joka ”vapailla” työntekijöillä oletettavasti pitäisi olla käytettävänään.

Yhtäaikaisesti monet siirtolaistyöntekijät pitivät työpaikan ja työperusteisen oleskeluluvan saamista ”onnekkaana mahdollisuutena”, samaan aikaan kun he tunnistivat työnsä yhteiskunnallisen aliarvostuksen. Tämä näennäinen ristiriita oli aineistossani tyypillinen narratiivi. Toisaalta narratiivi kuvaa siirtolaistyöntekijälle osoitettua rajoitettua sosiaalisesti hyväksyttyä työnteon diskurssia. Toisaalta narratiivi myös kuvastaa sitä, miten maahanmuuttolainsäädäntö asettaa työn ja laillisen oleskeluoikeuden Suomessa vastavuoroiseen vaihtosuhteeseen, joka muistuttaa lahjojen vastikkeellista logiikkaa (Mauss 1999). Sekä haastatteluissa että hallinnon tasolla työ rakennetaan korvaukseksi oleskeluluvan ”lahjasta”, jota työntekijä, työnantaja ja kansallisvaltio vaihtavat keskenään.

Toinen asiaan liittyvä tutkimustulos on, että monet siirtolaistyöntekijät tunsivat olevansa velkaa työnantajille, jotka mahdollistivat oleskeluluvan hakemisen. Monille kotitaloustyöntekijöille tämä merkitsi sitä, että he tekivät työnantajille ylimääräistä, usein palkatonta työtä tapana hyvittää oleskeluluvan ”lahja”. Yksi haastateltava kuvaili minulle asetelmaa seuraavasti:

”Olen kiitollinen siitä, että he toivat minut tänne. En voi maksaa heille takaisin, joten ainoa keino on, että voin auttaa heitä silloin, kun he tarvitsevat sitä”.

Työperusteiseen oleskelulupaan liittyvät velkaantumisen ja kiitollisuuden affektit olivat toinen tyypillinen narratiivi aineistossani. Analyysissa tulkitsen affekteihin liittyviä monitulkintaisia jännitteitä, jotka eivät niinkään nivoudu yhteen rahallisen velan vaan pikemminkin sosiaalisten velvoitteiden kanssa.

Tutkimukseni tuo esiin, miten siirtolaisten tekemään palkattuun kotitaloustyöhön liittyvät ristiriitaiset yhteiskunnalliset ja globaalit rakenteet saavat velan ja kiitollisuuden kokemukset korostumaan työssä sekä työntekijöiden ja työnantajien välisissä suhteissa. Väitöskirjassani kutsun ilmiötä velvoittavaksi työksi (indebted labour). Käsite osoittaa, kuinka työhön liittyvät velvoitteet kietoutuvat yhteen poliittisen talouden ja maahanmuuton sääntelyn kanssa. Käsite kuvastaa myös siirtolaistyövoiman sääntelyn rakentamia työhön liittyviä oikeudellisia velvoitteita. Näin ollen tutkimukseni laajentaa moraalitalouden teoreettista kehikkoa, joka korostaa työsuhteiden juurtuneisuutta moraalisiin normeihin ja eettisiin käsityksiin ja jota on aiemmin sovellettu siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyön tutkimuksessa. Teen näin tarkastellakseni sitä, miten globaali poliittinen talous ja maahanmuuton sääntely muokkaavat työehtoja koskevia neuvotteluja.

Uusintavan ja produktiivisen työn limittäisyys

Uusintavan työn ja siirtolaisten kotitaloustyön tutkimukset tulkitsevat uusintavan työn ulkoistamisen liittyvän pääosin sukupuolittuneisiin valtarakenteisiin, jotka jakavat sosiaalisen uusintamisen taakkaa epätasa-arvoisesti. Aineistossani kuitenkin kotitaloustyöntekijöiden suomalaiset työnantajat korostivat ennen kaikkea palkkatyön kasvavia vaatimuksia, jotka vaikeuttivat työn ja perhe-elämän yhteensovittamista. Selvitäkseen kasvavista vaatimuksesta, jotka niin ikään pääoma asettaa työlle, he ulkoistivat osan uusintavasta työstään siirtolaistyöntekijöille (Wide ja Näre 2024). Tutkimukseni tuo myös esiin uusintavan työn ulkoistamiseen liittyvän ajan arvottamisen ja arvostuksen. Ulkoistamalla uusintavaa työtä ostetaan tuotteistettua aikaa, jota voidaan muuntaa tuottavaksi työajaksi, ja näin ollen subventoidaan omaa työvoimaa pääoman taloudellisen arvon kartuttamiseksi. Tulokset korostavat palkkatyön kasvavien vaatimusten vaikutuksia erityisesti ylempään keskiluokkaan kuuluville, asiantuntija- tai johtotehtävissä työskenteleville perheellisille palkansaajille.

Kuvitelma kotitaloudesta politiikan ja talouden rakenteista eroteltuna ja eristäytyneenä turvapiirinä elää sitkeästi – ottaen uusia muotoja. Kuten tutkimukseni osoittaa, ja kuten feministisessä tutkimuskirjallisuudessa on korostettu jo vuosikymmeniä, kotitalous on myös työn ja työnteon paikka (Mies 1986/2014). Kotitaloustyön monista muista työnteon muodoista erottaa sen sijainti yksityisessä kotitaloudessa, jolloin kodin ja perheen tunnerekisterit yhdistyvät kapitalistisen järjestelmän työpaikkaan ja -sopimuksen rekistereihin (Ray ja Qayum 2009). Lisäksi siirtolaiskotitaloustyöntekijän palkkaaminen liittää kotitalouden sukupuolen, rodun ja luokan ympärille muodostuviin dynamiikkoihin, jotka rakentuvat globaalin poliittisen talouden ja siirtolaisuuden hallinnan rajapinnassa. Lainsäädäntö, joka sitoo siirtolaistyöntekijän kotitaloustyön alaan (Maahanmuuttovirasto 2025a), sekä hallinnolliset politiikkatoimet, jotka vapauttavat kotitaloustyön saatavuusharkinnasta (ELY-keskus 2025), uudelleentoistavat rodullistettua ja luokkasidonnaista ajatusta siitä, että siirtolaiset sopisivat erityisen hyvin matalapalkkaiseen uusintavaan työhön.

Kotitalouksien uusintava työ käsittää myös perheiden hierarkkisen organisaation (Ray ja Qayum 2009). Tutkimukseni käsittelee tätä erityisesti au pair -haastateltavien kautta. Monet heistä kuvailivat tuntevansa olevansa ”isäntäperheen vallan alla” sekä kertoivat vaikeuksista kieltäytyä isäntäperheen lisätyöpyynnöistä. Isäntäperheittensä kanssa asuvien au pairien ja heidän työnantajiensa välistä riippuvuussuhdetta pahensi se, että au pair -toimintaa ei ole sisällytetty Suomen työlainsäädäntöön, mikä tarkoittaa, että au pairien kokemassa työperäisessä hyväksikäytössä ei rikota lakia. Tutkimukseni analysoi isäntäperheiden luona asuvien au pairien epävakaan työ affektiivisia ja materiaalisia ulottuvuuksia. Painotan erityisesti fiktiivisen perheenjäsenyyden ja emotionaalisen väkivallan roolia epävapaan työn asetelmassa (Wide 2025).

Luokan ja uusintavan työn uudet muodostelmat

Lähestymällä luokanmuodostusta globaalista näkökulmasta väitöskirjani laajentaa sosiologista keskustelua luokasta ja lisää tieteellistä tietoa siitä, miten siirtolaistyövoiman yhä tiukempi oikeudellinen sääntely vaikuttaa luokkasuhteisiin ja vapaan/epävapaan työn problematiikkaan. Siirtolaiskotitaloustyöntekijöiden oikeutta omaan työvoimaansa rajoitetaan oikeudellisilla ja poliittisilla toimenpiteillä, jotka puolestaan eriarvoistavat työsuhdetta korostamalla työhön liittyviä velvoitteita.

Väitöskirjani tulokset ovat yhteiskunnallisesti ajankohtaisia Petteri Orpon hallituksen suunnitellessa siirtolaistyöntekijöiden rajoitusten ja sääntelyn lisäämistä entisestään: Orpon hallitus on suunnitellut työperäisen oleskeluluvan alasidonnaisuuden pidentämistä neljästä vuodesta kuuteen vuoteen (valtioneuvosto 2023, 202). Väitöskirjatutkimukseni on osoittanut, että siirtolaistyöntekijöiden oikeudelliset rajoitukset, erityisesti laillinen alasidonnaisuus, lisäävät työperäisen hyväksikäytön mahdollisuuksia, samanaikaisesti kun ne tuottavat luokkasidonnaisia rakenteita työmarkkinoille. Työperäistä oleskelulupakäytäntöä tulisi täten uudistaa irrottamalla oleskeluluvat tietyistä ammateista.

Väitöskirjani käsittelee uusintavan työn ulkoistamista nykyaikaisessa kapitalismissa sekä niitä velkasuhteita, joita muodostuu siirtolaisten hoiva- ja kotitaloustyön rakenteiden kautta. Työhön perustuva oleskelulupa luo erityisen suhteen työhön, edistää siirtolaistyöntekijöiden ja heidän työnantajiensa välisiä riippuvuussuhteita sekä määrittää siirtolaistyöntekijöiden mahdollisuuksia työskennellä ja toimia yhteiskunnassa.