Taloudellisen uudelleenjakamisen mielikuvitukset koronakriisikeskusteluissa

Janne Autto; Keijo Lakkala

doi:10.51810/pt.162476

Taloudellisen uudelleenjakamisen mielikuvitukset koronakriisikeskusteluissa

Kirjoittajat

Janne Autto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto https://orcid.org/0000-0003-2134-9781
Keijo Lakkala Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto

DOI:

https://doi.org/10.51810/pt.162476

Avainsanat:

uudelleenjakaminen, talous, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, koronakriisi

Abstrakti

Yhteiskuntatieteissä on yhä enenevissä määrin oltu kiinnostuneita vaihtoehtoisista, sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävistä taloudellisen ajattelun ja toiminnan muodoista. Artikkelissa tarkastellaan suomalaisissa koronakeskusteluissa rakentuvia taloudellisen uudelleenjakamisen mielikuvituksia kysyen, millaisia toimijuuksia ja toimijasuhteita ne sisältävät ja millaiseksi keskeisimpien toimijoiden odotetaan uudelleenjakamista tekevän. Artikkelissa uudelleenjakaminen hahmottuu kompleksisena suhteiden kenttänä, jossa toisiinsa kytkeytyvät erilaiset toimijat, uudelleenjakamiseen kohdistetut odotukset ja koronakriisin kaltaiset yhteiskunnalliset tapahtumat. Koronakeskusteluissa uudelleenjakamiseen kohdistui erityisesti tehokkuuteen, vastavuoroisuuteen, lainmukaisuuteen ja läpinäkyvyyteen liittyviä odotuksia. Analyysissa tuodaan esiin, miten institutionalisoituneiden toimijoiden lisäksi lain, rahan, markkinoiden ja digitaalisen teknologian kaltaisille tekijöille rakentuu rooli uudelleenjakamisen välittävinä toimijoina, joiden tehtäväksi asettuu uudelleenjakamisen suuntaaminen odotuksia vastaavaksi. Vaikka koronakeskusteluissa korostettiin tarvetta uudenlaisille ajattelutavoille, niissä rakentuvat uudelleenjakamisen mielikuvitukset kuitenkin pikemminkin uusintavat kuin haastavat kulttuurisia käsityksiä julkisten organisaatioiden keskeisestä toimijuudesta.

Lähdeviitteet

Ares, Macarena, Bürgisser, Reto ja Häusermann, Silja. 2021. Attitudinal polarization towards the redistributive role of the state in the wake of the COVID-19 crisis. Journal of Elections, Public Opinion and Parties, 31:1, 41–55. https://doi.org/10.1080/17457289.2021.1924736

Autto, Janne. 2015. Kulttuuriset oikeutukset paikallisissa päivähoitokeskusteluissa. Teoksessa Janne Autto ja Mikael Nygård (toim.), Hyvinvointivaltion kulttuurintutkimus. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 278–308.

Autto, Janne, Lindholm, Christer, Toivanen, Tero ja Ylöstalo, Hanna. 2023. Mitä opimme? Teoksessa Janne Autto (toim.), Talouskuri tuli Suomeen. Tampere: Vastapaino, 193–217.

Autto, Janne ja Törrönen, Jukka. 2023. Poliittinen kiista. Teoksessa Janne Autto (toim.), Talouskuri tuli Suomeen. Tampere: Vastapaino, 87–115.

Alhojärvi, Tuomo, Ryynänen, Sanna, Toivakainen, Niklas ja van der Wekken. Ruby. 2015. Solidaarisuustalous. Teoksessa Mikko Jakonen ja Tiina Silvasti (toim.), Talouden uudet muodot. Helsinki: Into Kustannus, 210–230.

Barry, Christian. 2018. Redistribution. Stanford Encyclopedia of Philosophy. https://plato.stanford.edu/entries/redistribution/ [Luettu 15.12.2025]

Bénatuïl, Thomas. 1999. A tale of two sociologies. The critical and the pragmatic stance in contemporary French sociology. European Journal of Social Theory, 2:3, 379–396. https://doi.org/10.1177/136843199002003011

Björklund Larsen, Lotta. 2018. A fair share of tax. A fiscal anthropology of contemporary Sweden. Lontoo: Palgrave.

Bourdieu, Pierre. 1984. Distinction. A social critique of the judgement of taste. Massachusetts: Harvard University Press.

Bourdieu, Pierre. 2000. Pascalian meditations. Cambridge: Polity Press.

Bramall, Rebecca ja Oliva, Mercè. 2023. Researching redistributive imaginaries: emerging methodological reflections. Redigim working paper 1. https://redigim.arts.ac.uk/publications/researching-redistributive-imaginaries-emerging-methodological-reflections-working-paper-1/ [Luettu 15.12.2025]

Claeys, Gregory. 2017. Dystopia: a natural history. A study of modern despotism, its antecedents, and its literary diffractions. Oxford: Oxford University Press.

Clarke, John. 2020. Why imagined economies? Teoksessa Jessica Fischer (toim.), Imagined economies, real fictions: new perspectives on economic thinking in Great Britain. Bielefeld: transcript Verlag, 17–34.

Cossu, Alberto. 2023. The unexpected consequences of a pandemic: crypto-finance as cultural commons. European Journal of Cultural Studies, 26:4, 598–607. https://doi.org/10.1177/13675494221135660

Eliasoph, Nina. 2013. The politics of volunteering. Cambridge: Polity Press.

Elomäki, Anna ja Marttinen, Anni. 2021. Talouskuri ja byrokraattinen asiantuntijavalta: Eurooppalaisen ohjausjakson toimeenpano ja merkitys Suomessa. Poliittinen talous, 9:1, 41–71. https://doi.org/10.51810/pt.99615

Esping-Andersen, Gøsta. 1990. Three worlds of welfare capitalism. Cambridge: Polity Press.

Fairclough, Norman. 1989. Language and power. Lontoo: Longman.

Fairclough, Norman. 1992. Discourse and text: linguistic and intertextual analysis within discourse analysis. Discourse and Society, 3:2, 193–217. https://doi.org/10.1177/0957926592003002004

Fairclough, Norman. 2013. Critical discourse analysis: the critical study of language. New York: Routledge.

Firth, Rhiannon. 2022. Disaster anarchy. Mutual aid and radical action. Lontoo: Pluto Press.

Flyvbjerg, Bent. 2006. Five misunderstandings about case-study research. Qualitative Inquiry, 12:2, 219–245. https://doi.org/10.1177/1077800405284363

Fraser, Nancy. 1997. Justice Interruptus. Critical reflections on the “postsocialist” condition. New York: Routledge.

Greimas. A. J. 1966/1980. Strukturalistista semantiikkaa. Kääntänyt Eero Tarasti. Helsinki: Gaudeamus.

Hall, Stuart ja Massey, Doreen. 2010. Interpreting the crisis. Soundings, 2010:44, 57–71. https://doi.org/10.3898/136266210791036791

Hall, Stuart, Massey, Doreen ja Rustin, Michael (toim.). 2015. After neoliberalism? The Killburn manifesto. Lontoo: Lawrence and Wishart.

Halonen, Eetu. 2025. Sanna Marinin rahanjaosta uutta tietoa: Koronamenot vain osa potista. Helsingin Sanomat, 19.11. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011636623.html [Luettu 2.12.2025]

Harjuniemi, Timo ja Herkman, Juha. 2013. Eurokriisi suomalaisissa sanomalehdissä 2010–2012. Helsinki: Viestinnän tutkimuskeskus CRC, Helsingin yliopisto.

Helén, Ilpo. 2024. Terveysdatataloudet: Innovaatiopolitiikan mielikuvastot tulevaisuuden terveydenhoitoa tekemässä. Sosiologia, 61:3, 192–2010.

Hills, John. 2016. The distribution of welfare. Teoksessa Pete Alcock, Tina Haux, Margaret May ja Sharon Wright (toim.), The student’s companion to social policy. Chichester: Wiley-Blackwell, 212–217.

Iisakka, Essi ja Alastalo, Marja. 2024. Digitaalisen sosiaali- ja terveydenhuollon lupaukset: Kriittinen luenta hyvinvointialuestrategioiden sosioteknisestä mielikuvastosta. Sosiologia, 61:3, 211–227.

Ingold, Tim. 2011. Being alive. Essays on movement, knowledge and description. Lontoo: Routledge.

Jakonen, Mikko ja Silvasti, Tiina (toim.). 2015. Talouden uudet muodot. Helsinki: Into.

Jasanoff, Sheila. 2015. Imagined and invented worlds. Teoksessa Sheila Jasanoff ja SangHyun Kim (toim.), Dreamscapes of modernity. Chicago: University of Chicago Press, 321–341.

Jessop, Bob. 2010. Cultural political economy and critical policy studies. Critical Policy Studies, 4:3–4, 336–356. https://doi.org/10.1080/19460171003619741

Joutsenvirta, Maria, Hirvilammi, Tuuli, Ulvila, Marko ja Wilén, Kristoffer (toim.). 2016. Talous kasvun jälkeen. Helsinki: Gaudeamus.

Kennedy, Patricia. 2013. Key themes in social policy. Lontoo: Routledge.

Kettunen, Pauli. 2006. Pohjoismainen hyvinvointivaltio yhteiskunnan käsittämisen historiana. Teoksessa Juho Saari (toim.), Historiallinen käänne. Johdatus pitkän aikavälin tutkimiseen. Helsinki: Gaudeamus, 217–256.

Korpi, Walter ja Palme, Joakim. 1998.The paradox of redistribution and strategies of equality: welfare state institutions, inequality and poverty in the western countries. American Sociological Review, 63:5, 661–687. https://doi.org/10.2307/2657333

Lakkala, Keijo. 2021. Utopia as counter-logical social practice. Väitöskirja. Jyväskylä: University of Jyväskylä. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8921-7

Latour, Bruno. 2005. Reassembling the social: an introduction to actor-network-theory. Oxford: Oxford University Press.

Lehtonen, Mikko. 2014. Maa-ilma. Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2013. Epävarmuuden talous. Hyvinvoinnin välityksistä ja infrastruktuureista. Sosiologia, 50:1, 51–60.

Lillqvist, Ella, Kavonius, Ilja Kristian ja Pantzar, Mika. 2020. “Velkakello tikittää”: julkisyhteisöjen velka suomalaisessa mielikuvastossa ja tilastoissa 2000–2020. Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 116:4, 581–607.

Marx, Karl. 1867/2013. Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. I Osa. Pääoman tuotantoprosessi. Kääntäneet O.V. Louhivuori, Mauri Ryömä ja Tuure Lehén. Helsinki: TA-Tieto.

Meedius International. 2024. “Euroopan unioni suomalaisessa mediassa – aihe- ja keskusteluanalyysi”. Sitra, 13.3.2024. https://www.sitra.fi/julkaisut/euroopan-unioni-suomalaisessa-mediassa-aihe-ja-keskusteluanalyysi/ [Luettu 2.12.2025]

Murtoniemi, Kaisa. 2024. Kamppailuja kulttuurista. Kulttuurin arvon artikulaatioita 2010-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-86-0365-8

Newman, Janet ja Clarke, John. 2009. Narrating subversion, assembling citizenship. Teoksessa Marian Barns ja David Prior (toim.), Subversive citizens. Power, agency and resistance in public services. Bristol: Bristol University Press, 67–82.

Pietilä, Kauko. 2022. Yhteiskunta ei ole; se tapahtuu. Sosiologia, 59:2, 126–141.

Pietilä, Kauko ja Sondermann, Klaus. 1994. Sanomalehden yhteiskunta. Vastapaino: Tampere.

Polanyi, Karl. 1944/2020. Suuri murros. Aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret. Kääntänyt Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino.

Rautiainen, Pauli, Heino, Ossi ja Heikkilä, Matias. 2024. Huolen, toimijuuden ja valmistamisen sairaala: Mitä Herttoniemen varasairaala kertoo kansallisesta varautumismielikuvituksesta? Sosiologia, 61:3, 228–245.

Riipinen, Kirsi. 2018. Valtionosuuksien pieneneminen pakottaa kunnat vimmaiseen sopeuttamiseen - ”arvokeskustelu ennen vaaleja tarpeen”. Kuntalehti, 17.9.2018. https://kuntalehti.fi/uutiset/talous/valtionosuuksien-pieneneminen-pakottaa-kunnat-vimmaiseen-sopeuttamiseen-arvokeskustelu-ennen-vaaleja-tarpeen/ [Luettu 2.12.2025]

Ronkainen, Antti. 2021. Euroopan unionin talouspolitiikka koronakriisin jälkeen. Poliittinen talous, 9:1, 106–117. https://doi.org/10.51810/pt.v9i0.107273

Rosanvallon, Pierre. 2006/2008. Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Kääntänyt Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.

Rosanvallon, Pierre. 2008/2013. Demokraattinen oikeutus. Puolueettomuus, refleksiivisyys, läheisyys. Kääntänyt Vappu Helmisaari. Tampere: Vastapaino.

Rossi, Leena-Maija. 2010. Esityksiä, edustamista ja eroja: Representaatio on politiikkaa. Teoksessa Tarja Knuuttila ja Aki Petteri Lehtinen (toim.), Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Helsinki: Gaudeamus, 261–275.

Saari, Juho. 2020. Auttaminen hyvinvointivaltiossa. Teoksessa Antti O. Tanskanen, Hans Hämäläinen ja Mirkka Danielsbacka (toim.), Suomalainen auttaminen. Tukiverkostot suurten ikäluokkien ja heidän lastensa elämässä. Helsinki: Gaudeamus, 85–106.

Sarmaja, Heikki. 2022. Vastavuoroinen auttaminen. Teoksessa Mirka Danielsbacka, Hans Hämäläinen ja Antti O. Tanskanen (toim.), Suomalainen auttaminen. Tukiverkostot suurten ikäluokkien ja heidän lastensa elämässä. Helsinki: Gaudeamus, 60–84.

Saukko, Emilia. 2015. Kilpailu lahjoituksista. Rahankeräysmarkkinoiden muutos Suomessa 2000-luvun alussa. Janus, 23:1, 3–25.

Sele, Kathrin, Mahringer, Christian A., Danner-Schröder, Anja, Grisold, Thomas ja Renzl, Birgit. 2024. We are all pattern makers! How a flat ontology connects organizational routines and grand challenges. Strategic Organization, 22:3, 530–549. https://doi.org/10.1177/14761270231215685

Simmel, Georg. 1900/1978. The philosophy of money. Lontoo: Routledge and Kegan Paul.

Sum, Ngai-Ling ja Jessop, Bob. 2013. Towards a cultural political economy. Cheltenham: Edward Elgar.

Streinzer, Andreas. 2023. Distributed fiscal relations and their imaginaries: metaphors of redistribution and reciprocity in struggles about distributive justice in Austria. Economic Anthropology, 10:1, 112–121. https://doi.org/10.1002/sea2.12266

Theine, Hendrik. 2023. Economic imaginaries, economics theories and the role of economic journalism. Teoksessa Henry Silke, Fergal Quinn ja Maria Rieder (toim.), How to read economic news: a critical approach to economic journalism. Lontoo: Routledge, 27–51.

Tuomala, Matti. 2019. Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Tampere: Vastapaino.

Tuominen, Tomi. 2019. Eurooppalainen vakauttajavaltio Suomessa. Poliittinen talous, 6–7:1. https://doi.org/10.51810/pt.96121

Törrönen, Jukka ja Menard, Rusten. 2024. Makrokonstuktionismi: representaatioiden, toiminnan ja identifikaatioiden analyysi ideologiana. Teoksessa Miira Niska, Satu Venäläinen, Antero Olakivi ja Jose E. Cañada (toim.), Sosiaalinen konstruktionismi. Miten tarkastella tulkintojen ja todellisuuden sosiaalista rakennetta. Tampere: Vastapaino, 141–160.

Törrönen, Jukka ja Tryggvesson, Kalle. 2015. Alcohol, health, and reproduction. An analysis of Swedish public health campaigns against drinking during pregnancy. Critical Discourse Studies, 12:1, 57–77. https://doi.org/10.1080/17405904.2014.934386

Valaskivi, Katja ja Sumiala, Johanna. 2014. Circulating social imaginaries: theoretical and methodological reflections. The European Journal of Cultural Studies, 17:3, 229–243. https://doi.org/10.1177/1367549413508741

van den Berg, Marquerite. 2025. Welfare ruination, debris and Europeans’ make-shift practices: a research agenda. Economy and Space, 57:1, 77–92. https://doi.org/10.1177/0308518X241278168

Williams, Raymond. 1977/1988. Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus. Kääntänyt Mikko Lehtonen. Vastapaino: Tampere.

Ylöstalo, Hanna, Kinnunen, Heini, Lamberg, Emma ja Perheentupa, Inna. 2024. Feminismiä talouteen. Opas kriittiseen talouslukutaitoon. Helsinki: Gaudeamus.

Tiedostolataukset

Julkaistu

2025-12-19

Numero

Vol 13 Nro 2 (2025)

Osasto

Alkuperäisartikkelit

Lisenssi

Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.

Viittaaminen

Autto, J., & Lakkala, K. (2025). Taloudellisen uudelleenjakamisen mielikuvitukset koronakriisikeskusteluissa. Poliittinen Talous, 13(2), 9–45. https://doi.org/10.51810/pt.162476

Lataa sitaatti

Johdanto

Erityisesti talouden globalisoitumis- ja finansioitumiskehityksen kiihtymisen myötä yhteiskuntatieteissä on yhä enenevissä määrin oltu kiinnostuneita sellaisista taloudellisen ajattelun ja toiminnan muodoista, joissa lähtökohtana on sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kestävyys (ks. esim. Alhojärvi ym. 2015; Jakonen ja Silvasti 2015; Joutsenvirta ym. 2016). Läntisten hyvinvointivaltioiden osalta keskustelut ovat kohdistuneet erityisesti hyvinvointivaltion surkastumiseen ja pysyvään talouskuriin sekä siihen, millaisilla sosiaalisilla toimilla hyvinvointivaltion vetäytymiseen vastataan (ks. van den Berg 2025). 2000-luvun lopun finanssikriisi toisaalta kiihdytti yhteiskuntatieteellistä keskustelua uusliberalismin valtakauden jälkeisestä sosiaalisesta järjestyksestä (Autto ym. 2023, 199–201). Näissä keskusteluissa on peräänkuulutettu vaihtoehtoja sekä uusliberalismin että hyvinvointivaltion tavoille ohjata sosiaalisia ja taloudellisia suhteita (ks. Hall ym. 2015).

Tässä artikkelissa [1] tarkastelemme Suomessa koronakriisistä käydyissä keskusteluissa rakentuvia taloudellisen uudelleenjakamisen mielikuvituksia (redistributive imaginaries, Bramall ja Oliva 2023). Yhteiskunnalliset kriisit ovat usein historiallisten vaiheiden nivelkohtia (Hall ja Massey 2010, 57). Se, millaisia sosiaalisia ja taloudellisia suhteita ohjaavia käytäntöjä kriisit synnyttävät, perustuu vallitseviin käsityksiin talouden toiminnasta. Lisäksi kriisitilanteet usein haastavat taloutta koskevat käsitykset sekä lisäävät tulkintojen ja ratkaisuehdotusten määrää. (Jessop 2010, 246–247.) Näin ollen koronakriisi sisälsi mahdollisuuden muutoksille tavoissa, joilla uudelleenjakamista ajatellaan ja toteutetaan. Analysoimissamme koronakeskusteluissa peräänkuulutettiin tarvetta nimenomaan uudenlaisille ajattelu- ja toimintatavoille.

Lähestymme uudelleenjakamisen mielikuvituksia käsityksinä ja merkityksellistämisen tapoina (ks. Jessop 2010), jotka ohjaavat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän taloudellisen uudelleenjakamisen käytäntöjä ja vastuunjakoa erityisesti valtion, kolmannen sektorin, markkinoiden ja hyväntekeväisyyden toimijoiden välillä. Keskitymme uudelleenjakamisen mielikuvituksissa rakentuviin toimijuuksiin kysyen, millaisiin rooleihin keskeiset toimijat niissä asetetaan ja millaiseksi näiden odotetaan uudelleenjakamista tekevän: tekevätkö ne siitä esimerkiksi tehokkaampaa, oikeudenmukaisempaa tai sosiaalisesti kontrolloidumpaa? Analyysissa sovellamme erityisesti litteän ontologian (flat ontology, ks. esim. Latour 2005) lähtökohtia, jotka auttavat tuomaan esiin uudelleenjakamisen mielikuvituksissa rakentuvien toimijoiden moninaisuutta ja toisiinsa kytkeytymistä (ks. Valaskivi ja Sumiala 2014; Sele ym. 2024; Newman ja Clarke 2009). Vaikka taloutta merkityksellistävät mielikuvat yksinkertaistavat valikoivasti taloudellisen toiminnan kaoottisuutta (Jessop 2010, 344–345), pyrimme tuomaan esiin uudelleenjakamisen mielikuvituksissa rakentuvien toimijuuksien moninaisuutta. Samalla tarkennamme tulokulmamme avulla kuvaa tulkinnoista siitä, miten sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoitteleva uudelleenjakaminen toimii sekä miten sen pitäisi ja ei pitäisi toimia.

Ennen siirtymistä koronakriisistä käydyissä keskusteluissa rakentuviin toimijuuksiin, esittelemme tarkemmin artikkelin teoreettisen lähestymistavan, joka nojaa litteän ontologian lisäksi uudelleenjakamisen ja talouden kuvittelemisen käsitteellistämisiin. Lisäksi kuvaamme analysoimamme sanomalehtiaineiston sekä toimijaverkkoanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin ajatuksiin perustuvan analyysimenetelmämme. Artikkelin tulososioissa tarkastelemme ensinnäkin, millaisina uudelleenjakamisen toimijoina valtio, kunnat ja Euroopan unioni (EU) keskusteluissa näyttäytyvät. Toiseksi kiinnitämme huomion siihen, millainen rooli tuettaville yrityksille ja taiteilijoille sekä hyväntekeväisyyskampanjoille ja laille aineistossamme rakentuu. Kolmanneksi analysoimme, miten raha, markkinat ja digitaalinen teknologia asettuvat välittävään rooliin uudelleenjakamisen mielikuvituksissa. Artikkelin päättävässä osiossa teemme johtopäätökset analyysimme keskeisistä havainnoista.

Uudelleenjakamisen mielikuvitusten toimijuudet

Erityisesti hyvinvointivaltiosta käytävissä keskusteluissa käytetty uudelleenjakamisen käsite (redistribution) tarkoittaa tapaa, jolla resursseja (nyky-yhteiskunnassa varsinkin rahaa) siirretään yhteiskunnassa yksilöltä tai ryhmältä toiselle materiaalisten resurssien tasaisempaa jakautumista tavoitellen (Barry 2018; Kennedy 2013, 121–122) – esimerkiksi tulonjakona rikkailta köyhille. Toisaalta uudelleenjakaminen voi tapahtua myös erilaisten palvelujen muodossa ihmisten tarpeiden perusteella: esimerkiksi julkisessa terveydenhuollossa yhteiskunnan resursseja kerätään ja ohjataan uudelleen valtion välityksellä terveyspalveluita tarvitseville (Hills 2016).

Uudelleenjakaminen käsitetään yleensä valtion kautta tapahtuvana taloudellisten resurssien tasaamisena ja erityisesti verotuksen kautta toteutettuna tulonjakona (ks. esim. Tuomala 2019). Esimerkiksi taloushistorioitsija Karl Polanyi (1944/2020, 100–111) erottelee varsinaisen “uudelleenjakamisen” ja “vastavuoroisuuden” ilmiöt toisistaan. Polanyin mukaan uudelleenjakaminen on keskitettyä jakamista, jossa suvereeni keskusvalta kerää ja jakaa resursseja tietyllä maantieteellisellä alueella. Vastavuoroisuudella hän puolestaan tarkoittaa ennen kaikkea resurssien liikettä tiettyjen symmetrisiksi katsottujen ryhmien välillä (ks. myös Streinzer 2023). Tässä tulkinnassa vastavuoroisuuden periaate ja siihen perustuva resurssien jakaminen sivuuttaa sekä keskusvallan että markkinoilla tapahtuvan vaihdon. Jaottelua seuraten keskitetyn uudelleenjakamisen keskeinen toimija nyky-yhteiskunnassa on hyvinvointivaltio, joka käyttää erityisesti verotuksella kerättyjä varoja sosiaalisia ongelmia ratkaiseviin politiikkatoimiin, kuten erilaisiin rahallisiin tukiin ja sosiaali- ja terveyspalveluihin (esim. Korpi ja Palme 1998). Vastavuoroisuuteen perustuvan resurssien jakamisen kannalta keskeisessä asemassa ovat puolestaan paitsi erilaiset kansalaisjärjestöt ja kolmannen sektorin organisaatiot myös tavalliset ihmiset keskinäisen avunannon spontaaneine, informaaleine verkostoineen (ks. Firth 2022).

Kyseinen erottelu on kuitenkin tarkastelumme näkökulmasta ongelmallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin muutokset valtion kautta tapahtuvassa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävässä resurssien jakamisessa vaikuttavat muiden toimijoiden rooleihin. Erityisesti sosiologi Gøsta Esping-Andersenin The Three Worlds of Welfare Capitalism -teoksen (1990) inspiroimat vertailevat hyvinvointivaltiotutkimukset sisällyttävätkin uudelleenjakamiseen sekä sen formaalit että vastavuoroiset muodot tarkastellessaan, millainen rooli myös kirkolla, kolmannella sektorilla ja perheellä on kansalaisten hyvinvoinnin turvaamisessa ja markkinariippuvuuden vähentämisessä. Ne eivät myöskään sulje ulos markkinoiden – tai markkinoilla tapahtuvan vaihdon – roolia ihmisten perustarpeiden sosiaalisessa turvaamisessa. Toiseksi katsomme vastavuoroisuuden kaltaisten, yleisten ja toimintaa ohjaavien periaatteiden kohdistuvan potentiaalisesti kaikkiin uudelleenjakamisen toimijoihin. Esimerkiksi antropologi Lotta Björklund Larsenin (2018; vrt. Polanyi 1944/2020) mukaan vastavuoroisuus on keskeinen valtiollista verojärjestelmää määrittelevä tekijä: verotuksen legitimiteetti nojaa siihen, että kansalaiset tuntevat saavansa rahoilleen vastinetta. Sovellamme kuitenkin Polanyin tekemää jaottelua toimijoiden välille rakentuvien suhteiden tulkinnassa, eli tarkastelemme, rakentuvatko toimijasuhteet keskitetyn jakamisen, vastavuoroisuuden vai markkinoiden logiikan mukaisesti.

Käyttämämme uudelleenjakamisen mielikuvituksen käsite puolestaan kytkeytyy yhteiskuntatieteellisessä talouden tutkimuksessa käytettyihin kuviteltujen talouksien (imagined economies, esim. Clarke 2020), taloudellisen mielikuvituksen (economic imaginaries, esim. Theine 2023) ja erityisesti ei-inhimillisten toimijoiden osalta sosioteknisten mielikuvastojen (sociotechnical imaginaries, ks. Helén 2024, 195; Jasanoff 2015) käsitteisiin. Lisäksi se tulee lähelle uhkien ja kriisien tutkimuksessa käytettyä varautumismielikuvituksen käsitettä (ks. Rautiainen ym. 2024, 229).

Uudelleenjakamisen mielikuvituksilla tarkoitamme Bob Jessopin (2010, 344; ks. myös Sum ja Jessop 2013, 165; Bramall ja Oliva 2023) ajatusta mukaillen uudelleenjakamisen käytäntöjen merkityksellistämisen tapoja, jotka myös ohjaavat ihmisten käsityksiä talouden kaltaisista monimutkaisista ja vaikeasti hahmotettavista asioista. Teknologiatutkimuksessa imaginaries on käännetty myös mielikuvastoksi (Helén 2024; Iisakka ja Alastalo 2024), mutta olemme päätyneet käyttämään mielikuvitus-sanaa painottaaksemme käsitteeseen sisältyvää kuvittelemisen ulottuvuutta. Tarkastelemissamme uudelleenjakamisen mielikuvituksissa ei kuitenkaan ole kyse todellisuudesta irrallaan olevasta kuvittelusta, mikä arkikielessä helposti yhdistetään mielikuvitus-sanaan. Sen sijaan hahmotamme sen avulla vallitsevien käytäntöjen merkityksellistämisen tapoja ja tulkintoja toisenlaisten käytäntöjen mahdollisuuksista. Näin ollen uudelleenjakamisen mielikuvitukset eivät rajaa tarkastelumme huomiota esimerkiksi utopian ja dystopian käsitteiden (ks. Claeys 2017; Lakkala 2021) tapaan nykyistä paremman tai huonomman uudelleenjakamisen kuvauksiin. Käsite kohdistaa katseen laajemmin analysoimiemme tekstien rakentamiin käsityksiin siitä, miten uudelleenjakaminen toimii sekä miten sen pitäisi ja ei pitäisi toimia.

Jaamme sosioteknisten mielikuvastojen käsitteen lähtökohtana olevan ajatuksen, että mielikuvilla ja kyvyllä kuvitella on keskeinen rooli tulevaisuutta koskevien odotusten ohjautumisessa ja institutionalisoitumisessa ja että mielikuvitus toimii käytäntöjä ohjaavana resurssina (ks. Helén 2024, 195; Iisakka ja Alastalo 2024, 213). Emme kuitenkaan rajoita tarkasteluamme institutionaalisesti vakautettuihin (ks. Iisakka ja Alastalo 2024, 213) uudelleenjakamisen mielikuvituksiin, vaan tarkastelemme myös tällaisia haastavia mielikuvituksia ja kykyä kuvitella toisin.

Keskeinen näkökulma analyysissamme onkin filosofi Nancy Fraserin (1997) tekemä erottelu affirmatiivisen ja transformatiivisen uudelleenjakamisen välillä. Affirmatiivinen uudelleenjakaminen on vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen tuottamien ongelmien ratkaisemista ja lieventämistä, joka hyväksyy kuitenkin vallitsevat olosuhteet. Transformatiivinen uudelleenjakaminen sen sijaan tavoittelee radikaalimpaa muutosta tähtäämällä sosiaalisia ongelmia tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamiseen. Vastaavaa jaottelua on käytetty myös hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön luonteen ymmärtämisessä (ks. Eliasoph 2013).

Lähestymme uudelleenjakamisen mielikuvituksia ennen kaikkea niissä rakentuvien toimijuuksien ja toimijasuhteiden kautta litteän ontologian ajatuksia soveltaen. Tässä näkökulmassa esimerkiksi horisontaalisen ja vertikaalisen erottelu sekä mielikuvitusten ymmärtäminen toimijoiden kategorisoinnin kautta on toissijaista (ks. Sele ym. 2024). Keskeistä tarkastelussamme on ensinnäkin seurata paitsi toimijoita myös uudelleenjakamisen kuvauksissa tapahtuvaa liikkeettä – sitä, miten uudelleenjakaminen niissä tapahtuu (ks. Ingold 2011; Valaskivi ja Sumiala 2014, 232). Toiseksi huomioimme, miten toiminta ja toimijat kytkeytyvät toisiinsa tuottaen yhdessä tietynlaista uudelleenjakamista (ks. Valaskivi ja Sumiala 2014, 232–233; Sele ym. 2024, 535–536). Kolmanneksi litteän ontologian lähtökohtien soveltaminen johdattaa huomioimaan ei-inhimillisten toimijoiden merkityksen sosiaalisessa toiminnassa ja kulttuuristen merkitysten tuottamisessa. Näin ollen jäljitämme sitä, miten uudelleenjakaminen hahmottuu esimerkiksi organisaatioiden, teknologian, ajatusten ja toiminnan kohteen yhteentulemina. (Ks. esim. Valaskivi ja Sumiala 2014, 230–233; Lehtonen 2014.) Nämä lähtökohdat auttavat tarkastelemaan, miten tällaiset yhteentulemat uusintavat tai haastavat vallitsevia uudelleenjakamisen käytäntöjä.

Sanomalehtiaineiston analyysi

Analysoimme uudelleenjakamisen mielikuvituksia sanomalehtiaineiston kautta. Sanomalehdet tarjoavat yhden julkisuuden keskeisimmistä väylistä hallitsevien näkemysten ja tulkintojen uusintamiseen ja haastamiseen – myös muille kuin politiikan kentän ammattilaisille, kuten poliitikoille ja toimittajille (vrt. Bourdieu 1984, 430, 460–462). Lisäksi sanomalehtiaineiston etuna on, että se on suhteellisen helppo kerätä ja muokata analysoitavaan muotoon.

Analyysin alkuvaiheessa pyrimme saamaan käsityksen siitä, millaisissa yhteyksissä uudelleenjakamisesta käydään tavallista vilkkaampaa julkista keskustelua. Kartoitimme julkisia keskusteluja näiltä osin viidestä suomalaisesta sanomalehdestä aineistonkeruuhetkestä vajaat kolme vuotta taaksepäin eli helmikuusta 2020 vuoden 2022 loppuun asti. Tarkasteltavaksi sanomalehdiksi valitsimme keskustaoikeistolaisen, liberaaliksi mielletyn Helsingin Sanomat (HS), vasemmistolaisen Kansan Uutiset (KU), sosialidemokraattisen Demokraatin (D), liberaalikonservatiivisen Aamulehden (A) sekä populistista oikeistoa useissa yhteyksissä myötäilevän Ilta-Sanomat (IS). Valikoidut lehdet edustavat käytännössä koko suomalaisen julkisen keskustelun poliittista spektriä. Laajalevikkisinä ja heterogeeniselle yleisölle kommunikoivina lehtinä katsomme näiden heijastavan hyvin kyseisenä ajanjaksona käytyä julkista uudelleenjakamiskeskustelua (ks. esim. Pietilä ja Sondermann 1994).

Aloitimme keskustelujen kartoituksen tekemällä sanahakuja kyseisten sanomalehtien verkkosivuilla. Koska uudelleenjakaminen-sana ei ole Suomessa julkisissa keskusteluissa yhtä vakiintunut kuin angloamerikkalaisissa maissa, käytimme myös muita uudellenjakamiseen liittyviä hakusanoja, kuten hyväntekeväisyys, vero, lahjoitus ja hyvinvointivaltio. Sanahakujen heikon osumatarkkuuden vuoksi päädyimme käymään läpi otsikkotasolla tarkastelujakson näköislehtinumerojen uutisosastoilla sekä pääkirjoitussivulla ja mielipideosastolla julkaistut kirjoitukset. Havaitsimme, että artikkeleiden mahdollinen yhteys uudelleenjakamisen teemoihin kävi ilmi jo otsikkotasolla. Tutkimusekonomisesti tätä vaihtoehtoa puolsi se, että osa sanomalehdistä ei ilmesty päivittäin: Demokraatti ilmestyy paperilla joka toinen viikko ja Kansan Uutiset vain kerran kuukaudessa, vaikka verkossa artikkeleiden julkaisutahti onkin kaikissa lehdissä tiheämpää. Haimme otsikoiden perusteella tekstejä, jotka käsittelevät sosiaalisen päämäärän sisältävää varallisuuden keräämistä ja uudelleenjakamista, jossa liikkuu raha. Sisällytimme kriteereihin niin hyväntekeväisyyden, kolmannen sektorin kuin julkisen sektorinkin harjoittaman uudelleenjakamisen. Nämä kriteerit laajensivat tarkastelua suhteessa kapeasti käsitettyyn hyvinvointivaltiolliseen uudelleenjakamiseen, jossa päämääränä on ihmisten perustarpeiden tyydyttäminen. Toisaalta rahan liikkumisen kriteeri sulki ulos tekstit, jotka käsittelevät materiaalisten hyödykkeiden keräämistä ja jakamista. Tässä vaiheessa merkitsimme ylös artikkelin ilmestymisajankohdan ja temaattisen kontekstin.

Kartoituksemme perusteella uudelleenjakamista koskevan julkisen keskustelun kiihtyminen kytkeytyy ensinnäkin yhteiskunnallisiin kriiseihin, jotka paitsi synnyttävät akuutteja tarpeita myös nostavat esiin sosiaalisia jännitteitä. Tarkastelemallamme ajanjaksolla uudelleenjakamisesta keskusteltiin eniten vuosien 2020–2022 koronapandemian ja Venäjän helmikuussa 2022 Ukrainaa vastaan aloittaman hyökkäyssodan yhteyksissä. Toiseksi vilkkaimmin keskustelua käytiin verotuksesta. Verotuskeskusteluista näkyvimmät olivat lokakuussa 2021 herännyt keskustelu veroparatiiseista ja veronkierrosta sekä vuotuisen veropäivän aikoihin verotietojen läpinäkyvyydestä käydyt keskustelut. Kolmanneksi vihreästä siirtymästä käytiin monin tavoin uudelleenjakamiseen kytkeytyvää keskustelua erityisesti vuoden 2021 Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonmuutoskonferenssin yhteydessä mutta myös koko tarkastelujakson aikana.

Kerätäksemme aineiston toimijasuhteisiin keskittyvää analyysia varten valitsimme lähempään tarkasteluun uudelleenjakamiskeskusteluja kyseisenä ajanjaksona hallinneet koronakriisikeskustelut. Koronakeskustelut toimivat tarkastelussamme ääritapauksena (Flyvbjerg 2006), jossa uudelleenjakaminen on noussut poikkeuksellisen ajankohtaiseksi ja kiihkeänkin keskustelun kohteeksi ja jossa uudelleenjakamisen toimijuudet tulevat laajasti esiin. Näin se tarjoaa tiheän aineiston uudelleenjakamisen toimijuuksien tarkastelemiselle. Poikkeuksellisena tapahtumana pandemia myös haastoi vakiintuneita uudelleenjakamisen mielikuvituksia, minkä vuoksi katsomme koronakeskustelujen toimivan hyvin myös orastavien (ks. Williams 1977/1988, 140) mielikuvitusten hahmottamisessa. Koronariisin poikkeuksellisuutta korostettiin myös aineistossamme esimerkiksi kutsumalla sitä ”todelliseksi kriisiksi” (HS 10.4.2020), joka ”sekä pakottaa että antaa luvan tarkastella asioita uusiksi” (HS 23.4.2020), rinnastamalla se 2000-luvun talouskriisiin ja jopa Yhdysvaltojen 1930-luvun suureen lamaan (HS 23.4.2020) sekä kuvaamalla sitä kokonaan uudenlaisena kriisinä, jota ei voida ratkaista perinteisin menetelmin (HS 8.4.2020).

Koronakriisiä eri tavoin uudelleenjakamisen näkökulmasta käsitteleviä artikkeleita kertyi kaikkiaan 123. Ensin laskimme, mitkä toimijat artikkeleissa nousivat useimmin esille. Toimijoiden määrällisen kartoittamisen jälkeen valikoimme tarkempaa analyysia varten yhteensä 25 artikkelia Helsingin Sanomista (14 artikkelia), Kansan Uutisista (4), Ilta-Sanomista (6) ja Aamulehdestä (1). Tässä vaiheessa keskityimme koronakeskustelujen vilkkaimpaan jaksoon, joka sijoittui maalis- ja toukokuun 2020 välille. Katsoimme kyseisen ajanjakson myös uudelleenjakamisen näkökulmasta hedelmällisimmäksi, sillä alkuvuoden 2020 jälkeen keskustelujen painopiste oli aineistossamme siirtynyt koronan terveysuhkien ja leviämisen ehkäisemisestä pandemian sosiaalisten seurausten hallintaan ja vahvemmin sen taloudellisiin haasteisiin.

Tarkemmin analysoitavien artikkeleiden valinnassa pyrimme siihen, että aineistossa ovat edustettuina kokonaisaineiston yleisimmät sisällölliset teemat ja yleisimmin esille nostetut toimijat. Koska emme pyrkineet sanomalehtien väliseen vertailuun, emme myöskään tavoitelleet niiden osalta tasaista edustusta. Valtaosa valikoituneista artikkeleista käsittelee valtion ja EU:n toimesta tapahtuvaa uudelleenjakamista. Vaikka ruohonjuuritason uudelleenjakamista käsittelevien artikkeleiden osuus koko aineistosta oli edellä mainittuja pienempi, valitsimme aineistoon myös niitä sisällyttääksemme analyysiin hyväntekeväisyyden ja kolmannen sektorin keskeisiä toimijasuhteita. Emme halunneet pidättäytyä esimerkiksi kriittisen diskurssianalyysin yleisessä tavassa analysoida yksityiskohtaisesti hyvin pientä, tutkittavan ilmiön osalta erityisen paljastavaa aineistonäytettä (ks. esim. Fairclough 2013; Törrönen ja Tryggvesson 2015). Halusimme kuitenkin myös välttää aineiston määrän kasvamisen liiaksi analyysin tarkkuuden kustannuksella. Tämän vuoksi sovelsimme laadullisen saturaation periaatetta, eli analyysin aikana arvioimme, missä määrin uudet tekstit eivät enää tuottaneet merkittäviä lisähavaintoja.

Toteutimme aineiston tarkemman analyysin yhdistäen toimijaverkkoteorian ja kriittisen diskurssianalyysin lähtökohtia. Toimijaverkkoteorian soveltaminen tarkoitti analyysissamme aineistossa rakentuvien uudelleenjakamisen mielikuvitusten tarkastelemista sosiaalisena ilmiönä, jossa ihmistoimijoiden ohella myös materiaaliset toimijat ovat osa uudelleenjakamista tuottavaa ja kannattelevaa toimijaverkkoa. Lisäksi analyysissa erotimme toisistaan toimijaroolit eli aktantit ja toimijarooleihin asetetut aktorit. (Ks. Latour 2005, 1–4, 54–55, 128; Bénatuïl 1999, 284; ks. myös Greimas 1966/1980.) Aktantilla viittaamme uudelleenjakamisen mielikuvituksissa hahmottuviin funktionaalisiin toimijarooleihin. Tällainen voi olla esimerkiksi päämäärän saavuttamista palveleva auttajan rooli. Aktorin käsite puolestaan ohjaa huomion siihen, mikä konkreettinen toimija tuohon rooliin asetetaan uudelleenjakamisen mielikuvituksissa. Yleensä tällaisiksi mielletään erityisesti valtio, kolmannen sektorin organisaatiot ja hyväntekeväisyysjärjestöt, mutta aktoreita voivat olla myös esimerkiksi materiaaliset toimijat, kuten digitaalinen teknologia. Näin analyysi kohdistuu siihen, mitä toimija tekee uudelleenjakamiselle ja millä tavoin kyseinen toimija asettuu palvelemaan uudelleenjakamisen uusintavaa tai muutoshakuista luonnetta (ks. Fraser 1997).

Täydensimme analyysia Norman Fairclough’n (1989; 1992) kehittämillä kriittisen diskurssianalyysin välineillä tarkentaaksemme havaintoja siitä, millaisina aktorit ja näiden väliset kytkökset aineistossa esitetään. Analyysimme kohdistui teksteissä rakentuviin toimijuuksiin. Näin ollen keskityimme siihen, millaisia aineiston sisältämät uudelleenjakamisen representaatiot ovat jättäen kriittisen diskurssianalyysin tekstin interaktiivisuutta painottavan ulottuvuuden analyysin ulkopuolelle. Representaation ulottuvuuteen keskittyminen tarkoittaa tekstien analysoimista todellisuuden representaatioina, joiden kautta uudelleenjakaminen hahmotetaan tietynlaisena ja jostakin näkökulmasta. Jo todellisuuden kuvaaminen tietynlaisena on siinä mielessä vuorovaikutteista, että sen pyrkimyksenä voi olla käytäntöjen muuttaminen tai pitäminen ennallaan (Bourdieu 2000, 189) ja että todellisuuden kuvaukset edustavat tiettyjä arvoja (Rossi 2010, 263–265). Kriittisen diskurssianalyysin interaktiivisuutta painottava ulottuvuus kuitenkin kohdistaisi katseen vielä tarkemmin strategioihin ja tekniikoihin, joilla teksti pyrkii taivuttelemaan ja ohjaamaan lukijaansa (Törrönen ja Tryggvesson 2015, 60–61). Koska kiinnostuksemme kohdistuu teksteissä rakentuviin uudelleenjakamisen mielikuvituksiin ja niissä hahmottuviin toimijuuksiin ja toimijasuhteisiin, emme myöskään pyri ymmärtämään teksteissä hahmottuvia todellisuuksia sen kautta, kuka on tekstin kirjoittaja tai tekstissä puhuva toimija tai missä lehdessä teksti on julkaistu.

Kriittistä diskurssianalyysia soveltaen haimme analyysissa vastauksia ensisijaisesti seuraaviin kysymyksiin: Mitä aktoreita teksteissä nostetaan esiin ja mitä ei? Asemoidaanko aktorit aktiivisiksi vai passiivisiksi tai positiivisesti tai negatiivisesti? Millaisia keskinäisiä kytköksiä aktoreille rakentuu ja millaisiin tapahtumiin aktorit representaatioissa kytkeytyvät? Lisäksi sovelsimme kriittistä diskurssianalyysia ulottamalla analyysin tekstin tasolta myös diskursiivisten ja sosiaalisten käytäntöjen tasoille. Tämän myötä analysoimme myös, miten aineiston representaatiot tukeutuvat yleisempiin poliittisiin diskursseihin sekä miten ne suhteutuvat tekstien ulkopuolisiin institutionaalisiin ja sosiaalisiin uudelleenjakamisen käytäntöihin. (Ks. Törrönen ja Menard 2024; Fairclough 1989; 1992.) Näiden ulottuvuuksien avulla pyrimme hahmottamaan, miten uudelleenjakamisen mielikuvituksissa tulevat yhteen konkreettisten toimijoiden lisäksi hallitsevat ajatukset ja vakiintuneet toimintatavat (ks. Valaskivi ja Sumiala 2014, 230) sekä miten nämä yhteentulemat uusintavat tai haastavat vallitsevia uudelleenjakamisen käytäntöjä.

Käytännössä korona-aineiston analyysi eteni siten, että aluksi Keijo Lakkala teemoitteli kaikki vuoden 2020 maalis- ja toukokuun välisenä aikana julkaistut, lehtien verkkosivuilta kopioidut korona-artikkelit NVivo-analyysiohjelmalla. Teemoittelu perustui siihen, millaista taloudellisen uudelleenjakamisen muotoa kussakin tekstikohdassa käsitellään. Käytimme kolmea pääkoodia: julkisten instituutioiden tasolla tapahtuva uudelleenjakaminen (valtio, kunnat ja EU), ruohonjuuritasolla tapahtuva ihmisten keskinäinen uudelleenjakaminen sekä yksityisten toimijoiden tekemät lahjoitukset (esimerkiksi säätiöiden kulttuurille ja tieteelle tekemät lahjoitukset sekä erilaiset kansainväliset rahankeräykset).

Yksityiskohtaisemman analysoidun aineiston osalta analysoimme lehtiartikkelit kokonaisina hahmottaaksemme tarkemmin aineistossa rakentuvat toimijuudet ja niiden kontekstit. Luimme aineistoa hakien vastauksia edellä kuvaamiimme, toimijaverkkoteoriasta ja kriittisestä diskurssianalyysista johdateltuihin analyysikysymyksiin. Kirjoitimme analyysiä tehdessämme havaintomme kahteen erilliseen tiedostoon. Ensinnäkin kirjoitimme jokaisesta artikkelista vain kyseistä artikkelia koskevat havaintomuistiinpanot, joihin sisällytimme myös suoria aineistolainauksia. Toiseksi kirjoitimme analyysin aikana erilliseen tiedostoon yleisempiä aineistohavaintoja, jotka yleensä koskivat useampaa artikkelia. Tämän tiedoston muistiinpanoissa siirryimme aineistohavaintojen tulkinnassa abstraktimmalle tasolle. Nämä muistiinpanot sisälsivät myös tarkentavia kysymyksiä, joihin haimme vastauksia analyysin edetessä. Käytimme näitä molempia muistiinpanoja tulosten lopullisessa jäsentämisessä ja tulkinnassa.

Valtio, kunnat ja EU

Koronakriisin aikana käydyt, taloudellista uudelleenjakamista koskevat keskustelut keskittyivät ennen muuta valtion, EU ja kuntien kaltaisiin julkisiin toimijoihin. Laajemmassa korona-aineistossamme julkisten instituutioiden toimesta tapahtuva uudelleenjakaminen nostettiin esiin 130 kertaa: artikkeleissa 87 kohdassa käsiteltiin valtiota uudelleenjakamisen toimijana, 35:ssä EU:ta ja 7:ssä kuntia.Artikkelit nostavat valtion uudelleenjakamisen keskeisimmäksi aktoriksi erityisesti, kun keskustelujen konteksti on kansallinen. Näissä yhteyksissä valtio kuvataan aktorina, jonka tulisi kantaa päävastuu uudelleenjakamisesta kriisin aikana. Tämä vastuu sisältää uudelleenjakamisen organisoinnin ja erityisesti resurssien ohjaamisen. Teksteissä rakentuvat uudelleenjakamisen mielikuvitukset uusintavat ajatusta valtiosta keskeisimpänä toimijana, joka muuntaa yksityisen rahan julkiseksi tai sosiaaliseksi rahaksi. Valtio on uudelleenjakamisen luotettavin toimija, koska sillä on mahdollisuus asettaa kansalaisille veronmaksupakko (ks. Pietilä 2022, 136) ja koska sen kautta kollektiivinen velkaraha on parhaiten saatavissa.

Valtion toimia arvioidaan aineistossamme ensisijaisesti kysymyksinä siitä, kuinka tehokkaasti valtio tai hallitus kykenee ratkaisemaan pandemian aiheuttamia ongelmia ja omaako valtio riittävää osaamista reagoidakseen tilanteeseen oikealla tavalla. Kirjoitukset kritisoivat valtiota ensisijaisesti siitä, ettei se suuntaa avustustaan niille, jotka kärsivät tilanteesta kaikkein eniten. Etenkin yritysten, työelämän ja kulttuurisektorin tukeminen nähdään vajavaiseksi.

Aineiston yksi keskeisimmistä keskusteluista koskee Business Finlandin pandemian alkuvaiheessa yrityksille jakamia avustuksia. Business Finland on Suomen valtion organisaatio, jonka tarkoitus oli auttaa yrityksiä kehittämään ja uudistamaan toimintaansa kansainvälisyyden ja innovatiivisuuden hengessä. Vuonna 2020 se tarjosi pandemiasta kärsiville yrityksille taloudellista tukea. Analysoimamme tekstit kuitenkin kritisoivat sitä, ettei tuki mennyt niille, jotka olisivat tarvinneet ja ansainneet sitä eniten. Aineistossa yritysten toiminnan rahoittamisen kiireellisyyttä ja paremman kohdentamisen tärkeyttä korostetaan esimerkiksi kuvaamalla tilannetta ”hätätilaksi” (KU 17.4.2020).

Koska Business Finlandin tuen kriteereissä korostui innovatiivisuus, ohjautui taloudellinen tuki niille yrityksille, jotka kykenivät esittämään omissa hakemuksissaan ”innovatiivisia ratkaisuja”. Esimerkiksi työpaikkojen tai välttämättömien palvelujen säilyttäminen ei ollut Business Finlandin rahanjaossa keskeinen kriteeri. Osa aineistomme teksteistä esittää ongelman olevan muualla kuin Business Finlandissa, joka toimii sille laadittujen sääntöjen ja tavoitteiden mukaisesti. Sen sijaan hallitus on valtiollinen toimija, joka epäonnistuu toimimaan kollektiivisten resurssien kohdentajan roolissa. Kritiikissä hallitus hahmottuu kyvyttömänä löytämään sopivia taloudellisen tuen kanavia pandemiasta kaikkein pahiten kärsineille yrityksille.

Lehtikirjoituksissa Business Finlandin kautta kanavoidun rahallisen tuen keskeisenä ongelmana näyttäytyvät sen innovaatiokeskeiset toimintaperiaatteet: ”Ei Suomea markkinoida selviämisen, vuokranmaksun tai terveydenhoidon vaan innovaatioiden luvattuna maana” (IS 24.4.2020). Esimerkiksi Ruotsi ja Tanska esitetään valtioina, jotka toimivat Suomea paremmin yritysten tukemisessa vaikeassa tilanteessa. Ne esimerkiksi tulkitsevat EU:n uudelleenjakamista sääteleviä sääntöjä joustavammin kuin Suomi, jonka toimintavapauksia ylikansalliset säännöt rajoittavat enemmän kuin olisi tarpeellista (KU 17.4.2020). Lisäksi Business Finlandin ongelmana näyttäytyy läpinäkyvyyden puute: sen rahallisen tuen jakamisen periaatteet jäävät liian hämäriksi. Sekä tuen jakamisen reiluuden että läpinäkyvyyden vaatimukset kytkeytyvät käsitykseen julkisen rahan tai verotulojen käytön velvoittavasta etiikasta, joka korostaa julkisen rahan kohdentamisen harkintaa, hyväksyttävyyttä ja vastavuoroisuutta (ks. Björklund Larsen 2018). Samalla kirjoitukset kohdistavat valtioon velvollisuuden toimia demokratian periaatteiden mukaisesti. Poliittisten päätöksentekijöiden asemaan sisältyy vaaleilla annettu mandaatti toimia yhteisen edun hyväksi mutta myös kansalaisten mahdollisuus valvoa heidän toimintaansa (Rosanvallon 2006/2008). Julkiseen hallintoon puolestaan on perinteisesti kohdistunut odotus, että viranhaltijoiden toiminta perustuu arvoihin ja normeihin sekä erityisten intressien sijaan ”yhteiskunnalliseen yleisyyteen” (Rosanvallon 2008/2013, 15).

Kirjoitukset arvioivat valtion kyvykkyyttä kriittisesti myös koronarajoitusten vuoksi ongelmiin ajautuneen kulttuurisektorin tukemisen osalta ja kuvaavat valtion aktorina, joka on laiminlyönyt sen velvollisuuksiin kuuluvan kulttuurin tukemisen. Kulttuurialan tukeminen on samalla esimerkki siitä, miten valtionkin kautta tapahtuva uudelleenjakaminen sisältää moninaisia toimijasuhteita ja rooliodotuksia.

Kulttuuritukea käsittelevä artikkeli (KU 8.5.2020) esittelee ajatuksen kaikille kansalaisille kulttuurin kuluttamiseen tarkoitetusta ”kulttuurisetelistä”, jonka on tarkoitus kasvattaa kulttuurisektorin tuloja. Ehdotus kytkee toisiinsa valtion, rahan, kansalaiset, markkinat ja kulttuurialan ammattilaiset. Valtio ensinnäkin siirtää tai palauttaa kansalaisille rahaa, jota se on suvereenin keskusvallan aseman (Polanyi 1944/2020) mahdollistamana kerännyt. Raha on kuitenkin muutettu muotoon, joka ohjaa sen kulttuurialalle. Kansalaiset puolestaan tekevät kuluttajayksilöinä ja kulttuurimarkkinoiden välityksellä lopullisen päätöksen siitä, mille kulttuurialan toimijalle tuki päätyy – tai päätyykö lopulta laisinkaan. Kulttuurisetelin hyväksyttävyys rakentuu ainakin osittain vastavuoroisuuden ajatuksen varaan: siihen, että se tarjoaa kansalaisille vastiketta heidän maksamistaan veroista (ks. myös Björklund Larsen 2018). Lisäksi siihen kytkeytyy markkinoilla tapahtuva vaihto (ks. Polanyi 1944/2020). Kulttuuriseteli turvaisi kansalaisten mahdollisuutta kulttuuripalvelujen kuluttamiseen, mikä suomalaisissa poliittisissa keskusteluissa sisällytetään hyvinvointivaltion tehtäviin (ks. Murtoniemi 2024).

Myös kunnilla on oma, joskin vähäinen ja rajallinen valtioon kytkeytyvä roolinsa aineistossa rakentuvissa uudelleenjakamisen mielikuvituksissa. Vaikka kunnilla on keskeinen merkitys esimerkiksi julkisten palveluiden tuottamisessa, uudelleenjakamisen aktoreina niiden toimintamahdollisuuksiin tai -kykyyn ei kohdistu suuria odotuksia. Aineistossa kunnat ovat toimijoita, joiden toimintakyvyn puute kytkeytyy resurssien – erityisesti rahan – puutteeseen.

Artikkeli ”Kuntien ongelmat eivät ole kriisin aikana hävinneet mihinkään” (HS 10.4.2020) kertoo, että kunnilla oli jo ennen pandemiaa vaikeuksia rahoittaa sosiaali- ja terveyspalveluja. Se esittää ikääntyvän väestön kuntien toimintakykyongelman taustalla vaikuttavana aktorina. Artikkeli toteaa myös, että valtion on tehtävä ”vaikeita” päätöksiä ongelman ratkaisemiseksi: “Sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksen turvaaminen vaatii vaikeita päätöksiä palveluverkoista ja hoitoon pääsyn kriteereistä. [– –] Vanhustenhoidossa on edessä eettinen keskustelu siitä, mitä kansalaiset voisivat itse rahoittaa ja mikä on yhteiskunnan vastuu” (HS 10.4.2020). Artikkeli ei tuo ongelman aiheuttajan roolissa esiin edellisten hallitusten vuosina 2010–2019 kuntiin kohdistamia 2 405 miljoonan euron leikkauksia (ks. Riipinen 2018). Näin se esittää kuntien ongelmat nykyisyyden ja tulevaisuuden haasteiden näkökulmasta mutta sulkee representaation ulkopuolelle kuntien toimintaongelmien historiallisen kehityksen. Valtion vetäytymisen väistämättömänä esittävä kehystämistapa uusintaa länsimaisissa demokratioissa yleistä narratiivia, jossa hyvinvointivaltio näyttäytyy enemmän tai vähemmän menetettynä ja nykyisyys hyvinvointivaltion jälkeisenä (post-welfare state) aikana (ks. van den Berg 2025).

Kun aineiston uudelleenjakamisen representaatiot kontekstualisoituvat ylikansallisesti, keskeisimmiksi aktoreiksi nousevat EU ja Euroopan keskuspankki (EKP). Näiden roolina on ennen kaikkea lieventää pandemian taloudellisia seurauksia raha- ja finanssipolitiikan keinoin. Aineiston uudelleenjakamisen mielikuvituksissa EU:n ja EKP:n toimijarooli rakentuu niiden kahden yleisemmän merkityksellistämistavan varaan (ks. esim. Harjuniemi ja Herkman 2013). Näistä ensimmäinen noudattelee EU:n talouspoliittista linjaa, jossa keskeisenä päämääränä on markkinoiden vakauttaminen ja jota on kritisoitu muun muassa siitä, että se taloudellistaa poliittista päätöksentekoa ja siirtää valtaa demokraattisilta instituutioilta asiantuntijoille (näistä keskusteluista tarkemmin tässä lehdessä esim. Elomäki ja Marttinen 2021; Ronkainen 2021; Tuominen 2019).

Aineistossamme tämä merkityksellistämisen tapa korostaa EU:n ja EKP:n roolia jäsenvaltioiden kollektiivista etua ajavana aktorina sekä jäsenmaiden välistä solidaarisuutta näiden toimintaa ohjaavana periaatteena. Näistä lähtökohdista EU:iin kohdistuu odotus, että se antaisi hätärahoitusta jäsenmaille, joiden taloutta pandemia on kaikkein eniten heikentänyt. Jäsenmaiden pyrkimykset edistää kansallista etua sen sijaan näyttäytyvät uhkana EU-maiden yhteisen tavoitteen saavuttamiselle eli koronakriisin selättämiselle. Tätä merkityksellistämisen tapaa noudattaa esimerkiksi artikkeli ”Elinkelpoisten yritysten kaatuminen ja työttömyyden lisääntyminen pitää estää” (HS 8.4.2020). Se korostaa EU:n solidaarisen uudelleenjakamisen merkitystä pandemian vastaisessa taistelussa sekä jäsenmaiden talouksien toisiinsa kytkeytymistä:

"Kun finanssi- ja rahapolitiikka toimivat rinnakkain ja rintama virusta vastaan on yhtä vahva kaikkialla euroalueella, pystymme suojaamaan tuotantokapasiteettia ja työllisyyttä. Silloin kestävä kasvu voi taas jatkua ja inflaatiovauhti normalisoitua koronaviruspandemian väistyessä. Mutta jos kaikilla mailla ei ole mahdollisuutta tervehtyä, kaikki kärsivät." (HS 8.4.2020.)

Koronavirus on koko aineistoamme yhdistävä aktori, jonka synnyttämä yhteiskunnallinen kriisi merkityksellistetään lähes poikkeuksetta uudelleenjakamisen keinoin ratkaistavana ongelmana. Joissakin tapauksissa koronakriisi kuitenkin merkityksellistyy mahdollisuutena muuttaa yhteiskuntaa, jolloin myös aineiston uudelleenjakamisen mielikuvitukset sisältävät transformatiivisia piirteitä (ks. Fraser 1997). EU:n osalta tämä ilmenee tulkintana, jossa EU itse asettuu toiminnan kohteeksi (ks. Valaskivi ja Sumiala 2014, 230). Kriisin aikainen uudelleenjakaminen esitetään mahdollisuutena kehittää ja selkeyttää EU:n käytäntöjä sekä yhdentää EU:a pitkän tähtäimen poliittisia intressejä palvelevilla, ylikansallisilla uudelleenjakamisen käytänteillä (esim. IS 31.5.2020). Toisin sanoen keskitetty ja ylikansallisen keskusvallan toimeenpanema uudelleenjakaminen (ks. Polanyi 1944/2020) tekisi EU:sta yhtenäisemmän ja näin myös poliittisesti vahvemman toimijan.

Toinen EU:n merkityksellistämisen tapa sen sijaan korostaa kansallisia intressejä ja uusintaa yleisemminkin julkisuudessa esitettyä EU-kritiikkiä, joka tyypillisesti kohdistuu EU:n yksityiskohtaisiksi koettuihin sääntelypyrkimyksiin ja EU-jäsenyyden korkeiksi katsottuihin kustannuksiin (esim. Meedius International 2024). Joissakin artikkeleissa lähtökohtana on, että Suomen ei tulisi joutua EU:ssa nettomaksajan rooliin. Esimerkiksi artikkeli ”EU:n uusi jättirahasto muuttaisi unionin luonnetta rajulla kädellä – Suomi olisi mylläyksessä maksaja” (IS 27.5.2020) kuvaa EU:n elpymisrahaston Suomen kannalta kielteiseksi ja vaikeasti hyväksyttäväksi juuri tästä syystä. Nettomaksajan rooliin joutumisesta varoittelevissa kuvauksissa uudelleenjakamisen vastavuoroisuus saa muodon, jossa EU:n keräämien resurssien tulisi palautua Suomelle vähintäänkin täysimääräisinä. Näin EU asettuu toiminnan kohteen sijasta kansallisen politiikan instrumentiksi.

Aineistomme ylikansallisesti kontekstualisoidut mutta kansallisesti orientoituneet tulkinnat usein sisältävät kansallisissa julkisissa ja poliittisissa keskusteluissa vahvan aseman saaneen näkemyksen, jonka mukaan valtionvelka on yksi suurimmista uhista kansakunnalle (ks. myös Lillqvist ym. 2020). Jotkin artikkeleista erottelevat valtiot kahteen ryhmään: EU:n taloudellisesti vastuullisiin ja vastuuttomiin jäsenmaihin. Tässä yhteydessä ne esittävät keskeisenä uhkana sen, että valtiot, joilla on jo valmiiksi suuri julkinen velka, velkaantuisivat entisestään. EU-kriittisen, nettomaksajan roolista varoittelevan tulkinnan lisäksi artikkeleissa uudelleenjakamisen mielikuvituksiin kytkeytyy institutionaalista politiikkaa pitkään kehystänyt uhkakuva Suomen lipumisesta vastuuttomasti velkaantuvien valtioiden joukkoon (ks. Autto ja Törrönen 2015, 100–106).

Lisäksi analysoimamme tekstit jakavat valtiot pohjoisiin ja eteläisiin jäsenmaihin. Tämä vastakkainasettelu tulee esille erityisesti EU:n elvytysrahastoa koskevissa keskusteluissa. Elvytysrahaston tarkoituksena oli tarjota taloudellista tukea jäsenmaille pahentamatta niiden velkaongelmia. Pohjoisten jäsenmaiden tiukkaa talouspolitiikkaa kannattavat maat, Suomi mukaan lukien, puhuivat budjettisuvereniteetista, kun taas Välimeren alueen maat yhdessä Ranskan kanssa vaativat EU:lta järeämpiä toimia (KU 17.4.2020). Kriittisimmät tekstit vastustavat EU:n elvytysrahastoa esittämällä Suomen yhtenäisenä aktorina, jolla ei ole sisäisesti ristiriitaisia intressejä. Tämä valtion toimijuuden esittämistapa ei erittele, miten Suomen nettomaksajan roolin vaikutukset eri kansallisiin toimijaryhmiin mahdollisesti eriytyisivät.

Yritykset, taiteilijat, hyväntekeväisyysorganisaatiot ja laki

Aineistossa rakentuvissa uudelleenjakamisen mielikuvituksissa yritykset ja yrittäjät ovat ensisijaisesti – vaikkakaan eivät pelkästään – passiivisia uudelleenjakamisen kohteita. Näihin ei kohdistu suoraa vastavuoroisuuden odotusta esimerkiksi siten, että yritysten tulisi osallistua koronan vastaisiin ponnisteluihin valtion rinnalla ja valtiota tukien. Sen sijaan niiden tulee voida toimia poikkeusoloissa mahdollisimman normaalisti, ja valtion kautta ohjautuvan rahallisen tuen tarkoituksena on mahdollistaa tämä.

Kirjoitukset oikeuttavat valtionavun pandemiasulkujen yrityksille aiheuttamilla taloudellisilla vaikeuksilla sekä työpaikkojen turvaamisen tarpeella. Tekstit kiinnittävät paljon huomiota työnantajien kohtaamiin vaikeuksiin. Tulkitsemme yrityksille kohdennetun rahallisen tuen laajan hyväksynnän kytkeytyvän pohjoismaiseen hyvinvointivaltioajatteluun. Pohjoismaissa hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyi ajatus yhteiskunnasta, jossa palkkatyö on sekä kansalaisten oikeus että velvollisuus (Kettunen 2006, 242–245). Aineistomme teksteissä yritykset ovatkin uudelleenjakamisen välittäviä toimijoita ja auttajia, joita rahallisesti tukemalla ylläpidetään (affirmatiivisesti, Fraser 1997) palkkatyön yhteiskuntaa. Myös esiintyvien taiteilijoiden koronakriisin aiheuttamia taloudellisia ongelmia käsittelevä kirjoitus (HS 18.3.2020) keskittyy ensisijaisesti taiteilijoiden työnteon ja tulojen ansainnan mahdollisuuksien varmistamiseen. Taiteilijoiden koronasulun takia menettämien tulojen korvaaminen suoraan valtion kautta tapahtuvalla rahallisella uudelleenjakamisella on toissijainen vaihtoehto.

Koronatukia käsittelevät kirjoitukset painottavat aktoreiden välisten suhteiden kuvauksissa vastavuoroisuuden ja ansaitsemisen kriteerejä sekä moraalisia rajanvetoja. Yritysten ollessa tuen vastaanottajan roolissa kirjoitukset sisältävät määrittelyjä siitä, millaiset yritykset ja yrittäjät ansaitsevat valtion taloudellista tukea ja miksi. Avun ansaitsemisen kriteeriksi ne asettavat ensinnäkin avun tarpeen aitouden. Kuten edellä totesimme, aineistossamme valtionapu tuomitaan moraalisesti silloin, kun raha on mennyt pandemian takia vaikeuksissa olevien yritysten sijasta yrityksille, joita koronakriisi ei ole ajanut taloudellisiin vaikeuksiin. Toiseksi kirjoitukset sisällyttävät valtionavun kriteereihin vastavuoroisuuden, jolloin yritykset ovat samanaikaisesti uudelleenjakamisen kohteita ja resursoijia. Tällöin yrityksille annetun koronatuen oikeutus perustuu siihen, että yritykset maksavat tuen takaisin verotuloina: ”On hyvä muistaa, että valtionkin verotulot tulevat hyvin pitkälti yrityksiltä ja ihmisiltä, jotka ovat yrityksissä töissä” (HS 29.4.2020).

Lisäksi jotkin analysoimistamme kirjoituksista kohdistavat erityisesti yrityksiin velvollisuuden toimia moraalisesti vastavuoroisella, ”yhteiskuntavastuuta” noudattavalla tavalla. Tulkitsemme väärinkäytösten moraalisen tuomitsemisen uudelleenjakamisen vastavuoroisuuden suojelemiseksi (ks. Sarmaja 2022, 64). Keskusteluissa tarjotaankin toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi se, että valtion ei antaisi taloudellista tukea yrityksille, jotka eivät ole poikkeustilanteessa toimineet sosiaalisesti vastuullisella tavalla: ”Jos halutaan, että kamppaillaan yhdessä, niin ei voi olla, että yhtä aikaa jaetaan osinkoja ja lomautetaan tai irtisanotaan ihmisiä [– –] Tämä on yleisen moraalin ja hyväksynnän kannalta tärkeä asia” (KU 30.3.2020). Tuen ei myöskään tarvitse merkitä yksistään rahan antamista yrityksille. Valtion lisäksi esimerkiksi vuokranantajat voisivat auttaa yrityksiä tarjoamalla näille vuokrahelpotuksia, eli tuki perustuisi yrityksiin suuntautuvan rahaliikenteen lisäämisen sijasta yrityksestä pois suuntautuvan rahaliikenteen vähentämiseen. Muussa tapauksessa valtion ”yrittäjille antama tuki valuu suoraan vuokranantajille” (KU 30.3.2020).

Kun yrityksille suunnattu taloudellinen tuki tulee valtion välityksellä tapahtuvan – eli keskitetyn uudelleenjakamisen (Polanyi 1944/2020) – sijaan yksityisiltä ihmisiltä, vastavuoroisuus saa konkreettisemman muodon: avun kohteen odotetaan maksavan saamansa tuki takaisin konkreettisina tuotteina ja palveluina. Näin tapahtuu esimerkiksi artikkelissa, joka kertoo yritysten kääntyneen joukkorahoituksen puoleen valtion ja kuntien avun ollessa riittämätöntä (A 5.5.2020). Artikkeli kertoo, että joukkorahoittajat ovat saaneet vastineeksi muiden muassa t-paitoja ja baareissa nimettyjä tuoleja. Keskusteluissa yksityishenkilöiltä yrityksille suuntautuvista lahjoituksista tulee esiin, miten laki institutionaalisena käytäntönä toisinaan vahvistaa uudelleenjakamisen suhdetta taloudellisen vaihdon periaatteeseen. Yritysten joukkorahoitus ei ole rahankeräyslain tarkoittamassa mielessä yleishyödyllistä, jolloin yrityksen on annettava rahan antajalle rahanarvoiseksi tulkittavaa vastiketta. Näin laki ohjaa yksityisten lahjoittajien ja yritysten välistä suhdetta uudelleenjaon ja vastavuoroisuuden sijaan markkinoiden logiikan mukaiseksi (vrt. Polanyi 1944/2020).

Laki on myös aktori, joka kytkee toisiinsa hyväntekeväisyysorganisaatiot ja viranhaltijoiden edustaman ja valvoman ”yhteiskunnalliseen yleisyyden” (Rosanvallon 2008/2013). Aineistossamme laki asettuu uudelleenjakamisen julkista hallintaa palvelevaksi linkiksi, kun artikkelit kuvaavat esiintyvien taiteilijoiden roolia uudelleenjakamista resursoivina toimijoina. Suomessa vastikkeettomia lahjoituksia vastaanottaville hyväntekeväisyyskeräyksille täytyy hankkia rahankeruulupa, johon sisältyy vaatimus raportoida viranomaisille esimerkiksi hyväntekeväisyyskeräysten tavoitteista ja kuluista (ks. esim. Saari 2020, 99). Aineistomme rahankeräystä käsittelevät artikkelit painottavatkin toistuvasti, että niissä kuvattujen keräysten käytännöt ovat lainmukaisia.

Lakiin ja valvontaan kytkeytyvä piirre on myös läpinäkyvyyden korostaminen. Läpinäkyvyyden vaatimus rakentuu esimerkiksi hyväntekeväisyyttä varten tehdystä musiikkikappaleesta kertovassa artikkelissa (HS 8.5.2020). Kappaleellaan suomalaiset artistit keräsivät rahaa koronavirusepidemiasta kärsiville ihmisille. Artikkelin sisältämä puheenvuoro, jossa ääneen pääsee keräystä varten perustetun yhdistyksen vastaava henkilö, tuo esiin, että ”läpinäkyvyys on yhdistykselle erittäin tärkeää” ja että ”yhdistys kertoo tarkat lukemat kappaleen tuotoista julkisuuteen heti, kun ne ovat saatavilla” (HS 8.5.2020). Lain keskeisyydestä uudelleenjakamista ohjaavana aktorina kertonee sekin, että Suomessa hyväntekeväisyys nostetaan näkyvimmin julkisuuteen silloin, kun sitä harjoittavan toimijan epäillään toimineen lainvastaisesti. Usein nämä uutisoinnit liittyvät kavalluksiin mutta myös rahankeräyslupaan liittyviin epäselvyyksiin, kuten ympäristövaikutusten hillitsemisen puolesta toimivaan Compensate-säätiöön liittyneessä kohussa vuonna 2018. Myös vuoden 2025 Ukraina-apuun liittyvässä kohussa oli ainakin osittain kyse lääkinnällistä ja humanitaarista apua toimittavan Nordic Combat Medics -vapaaehtoisryhmän rahankeruun laillisuuteen kohdistuvasta tutkinnasta.

Kyseinen artikkeli (HS 8.5.2020) toimii esimerkkinä myös uudelleenjakamisen aktoreihin kohdistetusta tehokkuuden vaatimuksesta, mikä on keskeinen lähtökohta myös hyvinvointivaltiosta käytävissä julkisissa ja poliittisissa keskusteluissa (ks. Autto 2015). Artikkelissa keräyksen vaikuttavuutta tehostavana aktorina toimii Suomen Punainen Risti (SPR), jolle yhdistys tilittää keräämänsä rahat. Aineistossamme rakentuvissa uudelleenjakamisen mielikuvituksissa SPR:n kaltaisten vakiintuneiden hyväntekeväisyysjärjestöjen roolina onkin toimia uudelleenjakamisprosessin loppupäässä osaavana ja luotettavana toimijana, joka maksimoi kerättyjen resurssien optimaalisen käytön. Artikkeli korostaa keräyksen tehokkuutta myös sillä, että yhdistyksen perustaminen mahdollistaa rahojen tilittämisen SPR:lle lyhentämättömänä.

Artikkeli (HS 8.5.2020) kuitenkin tuo esiin, että kampanjan rahankeruuta on pidetty tehottomana. Kritiikin mukaan suoratoistopalvelun kautta rahan keräämisen sijaan tehokkaampaa olisi ollut jopa, ”jos kaikki biisintekoon osallistuneet olisivat lahjoittaneet könttäsumman suoraan SPR:lle”. Artikkelissa haastatellut kampanjan organisoijat puolestaan puolustavat kampanjan tehokkuutta sillä, että kappaleella ”on toiveena saada aikaiseksi rahavirtaa hyväntekeväisyyteen pitkään, ehkä jopa vuosien ajaksi”. Organisoijat esittävät kampanjan tehokkuuden perustuvan myös siihen, että se voi synnyttää ”lisää vastaavanlaista hyväntekeväisyyttä” (HS 8.5.2020). Rakentamalla käytännön, toimintamallin, kampanja on mahdollistava toimija suhteessa muihin hyväntekeväisyyskentän toimijoihin.

Läpinäkyvyyden ja tehokkuuden vaatimukset eivät kuitenkaan aina ole osa uudelleenjakamisen mielikuvituksia. Muslimiyhteisön toteuttamasta, lounasrahaa ”koronavirussairaaloissa” työskenteleville hoitajille keräävästä kampanjasta kertova artikkeli (HS 7.5.2020) ei sisällä näitä vaatimuksia. Kyseinen artikkeli on muusta aineistosta poikkeava kahdella tavalla. Sen kuvaamassa kampanjassa uudelleenjaon kohde on määritelty varsin tarkasti. Yleensä artikkelit nostavat esille, että rahankeräyksen ohjaamisen kohteeseen suorittaa jokin luotettavaksi katsottu, institutionaalisen asemansa vakiinnuttanut kolmannen sektorin organisaatio, kuten SPR.

Toisekseen artikkeli ei pyri vakuuttamaan, että kampanja on järjestetty asianmukaisesti ja laillisella tavalla. Sen sijaan se asemoi myös rahaa lahjoittavan yhteisön keräyksestä hyötyväksi aktoriksi. Artikkeli nimeää yhdeksi kampanjan keskeiseksi tarkoitukseksi vahvistaa muslimiyhteisön yhteisöllisyyttä aikana, jolloin monien uskonnollisten rituaalien suorittamisesta on tullut vaikeaa. Kampanja järjestettiin muslimien paastokuukauden aikaan: ”normaalisti yhteisöllisyys ja yhteisrukoukset ovat ramadanin aikaan keskiössä, mutta nyt kuukautta on vietetty kotona ja omassa perhepiirissä” (HS 7.5.2020). Koska kyseessä on uskonnollinen vähemmistö, siihen ei ehkä kohdistu samanlaisia kulttuurisia odotuksia ja vaateita kuin muihin uudelleenjakamisen toimijoihin. Samalla artikkeli kuitenkin myös marginalisoi uskonnollisen yhteisön uudelleenjakamisen verkostoissa.

Raha, markkinat ja digitaalinen teknologia

Edellä toimme esiin, miten laki asettuu uudelleenjakamisen välittäväksi aktoriksi. Välittävillä aktoreilla tarkoitamme toimijoita, jotka säätelevät uudelleenjakamisen keskeisimpien toimijoiden välisiä suhteita sekä lisäävät tai rajoittavat niiden toimintamahdollisuuksia. Analyysin lopuksi tarkastelemme vielä muita tämänkaltaisia materiaalisia aktoreita.

Aineistossamme keskeisin materiaalinen aktori on raha. Aineistossamme sen keskeisyyttä korostaa sekin, että olemme rajanneet tarkastelun ulkopuolelle toiminnan, jossa jaetaan esimerkiksi materiaalisia hyödykkeitä tai vaikkapa aikaa ja työsuoritteita. Hyvinvointiin tähtäävässä uudelleenjakamisessa rahalla on yleensä ollut välineellinen rooli: ”Raha on superhyödyke hyvinvoinnin palveluksessa, ohittamaton yleistyökalu, kun halutaan edistää hyvinvointia myös muilla kuin puhtaasti rahallisilla ulottuvuuksilla” (Lehtonen 2013, 56). Vaikka kapitalistisen talousjärjestelmän päämääräksi yleensä on klassisesti katsottu rahassa mitatun taloudellisen voiton itseisarvoisuus (ks. Marx 1867/2013, 97–140; Simmel 1900/1978), on raha sosiologi Turo-Kimmo Lehtosen (2013, 53–56) mukaan muuttunut aiempaakin selvemmin välineestä päämääräksi uusliberalismin ja siitä kehittyneen uuden julkisjohtamisen opin (New Public Management, NPM) hegemonian aikakaudella. Aineistossamme raha ei kuitenkaan näyttäydy pelkästään päämääränä. NPM:n ja yleisemminkin yritysmaailmalle ominaisten, taloudellista tehokkuutta tavoittelevien ajatusten ja toimintamallien leviäminen näkyy myös siinä, miten muidenkin kuin yksityisten markkinoiden toimijoiden päämääräksi asetetaan se, että samalla rahamäärällä tehdään entistä enemmän tai vähemmällä rahamäärällä vähintään saman verran (ks. Joutsenvirta ym. 2016, 102–103; Ylöstalo ym. 2024, 64).

Analysoimamme artikkelit kehystävät rahan sen rajallisuuden kautta erityisesti silloin, kun kyse on valtion toimijuudesta. Artikkelit käsittelevät paljon sitä, kuinka paljon valtion tulisi uudelleenjakaa rahaa, johon viitataan esimerkiksi ilmauksilla ”yhteinen kassa” (KU 8.5.2020) tai ”yhteiskunnan rahat” (IS 24.4.2020). Ne kytkevät rahan rajallisuuden erityisesti kasvavaan julkiseen velkaan ja ”hyvinvointivaltion” ylläpitämiseen tarvittavien rahojen riittävyyteen. Teksteissä toistuu ajatus, että pandemian jälkeen jaettuja (laina)rahoja on alettava maksaa takaisin, jolloin raha merkityksellistyy myös uhkana: ”Kun maksun aika väistämättä tulee, myös se kirpaisee nyt kriisin kourissa eläviä kansalaisia mutta toivottavasti vain vähän suomalaista hyvinvointivaltiota” (HS. 10.4.2020). Näin ne uusintavat poliittisissa ja julkisissa keskusteluissa jo 2010-luvulla hegemonisen aseman saanutta ajatusta, että erityisesti takaisin maksettava raha on uhka hyvinvointivaltion olemassaololle. Lisäksi tässä ajattelussa hyvinvointivaltion säilyttämisen päämäärä oikeuttaa sen, että jatkossa valtio tuottaa pienemmällä rahamäärällä vähemmän hyvinvointia. (Ks. myös Autto ja Törrönen 2023.)

Artikkelit merkityksellistävät rahan myös kysymyksenä sen käytön oikeasta kohdentamisesta. Ne esimerkiksi esittävät valtion keräämiä tai lainaamia rahoja kohdennettavaksi paitsi sosiaalisesti vastuullisesti myös rahaa tuottavasti. Ajatuksena on, että talouden elpymistä nopeutetaan parhaiten ”tulevaisuusinvestoinneilla, jotka luovat työtä ja hyvinvointia, ei leikkaamalla kaikista haavoittuvammassa asemassa olevilta” (KU 9.4.2020). Edellä mainitsemamme Suomen ja EU:n välisen suhteen tulkinnat usein painottavat, että uudelleenjaetun rahan tulisi palautua alkuperäiselle omistajalleen. Suomen nettomaksajan roolista varoittavien tulkintojen mukaan tämän tulisi tapahtua suoraan Suomeen kohdistettujen EU:n tukien muodossa. EU-alueen jaettuja intressejä korostavassa tulkinnassa rahan palautuminen sen sijaan tapahtuu epäsuoremmin talousalueen vakautumisesta seuraavina hyötyinä, investointien ja kaupankäynnin lisääntymisen seurauksena kiihtyvän rahaliikenteen myötä. Myös yksityisten rahankeräysten kohdalla rahojen ”yhteisyys” – tai se, että lahjoittajan ja tämän lahjoittaman rahan omistussuhteen katsotaan purkautuvan uudelleenjakamisessa vain osittain – tuo mukanaan vaatimuksen rahan erityisen vastuullisesta ja läpinäkyvästä käyttämisestä, mikä painottaa samalla uudelleenjakamisen vastavuoroista luonnetta.

Toisinaan artikkelit merkityksellistävät rahan suhteessa markkinoihin. Ne arvioivat etenkin EU:n hätärahoitustoimia sen pohjalta, miten markkinat tähän rahoitukseen mahdollisesti suhtautuvat: jos toimet heikentävät markkinoiden luottamusta talousaluetta kohtaan, markkinat vaikeuttavat uudelleenjakamisen tavoitteiden saavuttamista. Toisaalta aineistomme sisältää myös näkemyksiä siitä, että markkinoiden roolia tulisi pienentää ylikansallisessa uudelleenjakamisessa. Tämä toteutettaisiin siten, että EKP tarjoaisi valtioille suoria lainoja kierrättämättä rahaa markkinoiden kautta. Tällä tavoin toimittaessa valtiot olisivat velkaa markkinoiden sijaan omille keskuspankeilleen.

Pankeilla sen sijaan ei ole suurta roolia analysoimissamme keskusteluissa huolimatta niiden keskeisestä merkitysestä rahataloudessa. Pankkien pieneksi rooliksi jää toimia yritysten myötämielisenä ja mahdollistavana lainoittajana. Edellä mainitsemamme artikkeli (HS 8.4.2020) ehdottaakin, että valtio ja keskuspankki toimisivat pankkien ja yritysten yhteyttä vahvistavana toimijana helpottamalla rahan lainaamista ja siten motivoimalla pankkeja tarjoamaan rahaa pandemian vuoksi vaikeuksissa oleville yrityksille. Kirjoitus oikeuttaa kyseiset toimet vetoamalla erityisesti kriisin poikkeuksellisuuteen ja väliaikaisuuteen: ”meidän on voitava estää elinkelpoisten yritysten kaatuminen ja työttömyyden lisääntyminen väliaikaisen kriisin vuoksi – kriisin, johon kukaan ei ole syyllinen” (HS 8.4.2020).

Markkinat vaikuttavat uudelleenjakamiseen entistä vahvemmin myös rahankeräystoiminnan markkinoistumisen myötä. Tämä on ohjannut esimerkiksi kansalaisjärjestöjen rahankeräystä ammatillisempaan suuntaan (Saukko 2015). Lisäksi rahankeräyksen markkinoistuminen kytkeytyy digitaalisen teknologian rooliin uudelleenjakamista eri tavoin palvelevana aktorina.

Analysoimamme lehtiartikkelit asettavat digitaalisen teknologian ainakin neljään aktanttiasemaan. Ensinnäkin se on uudelleenjaettavan rahan keräämisen väline, joka yhdistää rahan kerääjät ja sen antajat. Esimerkiksi digitaaliset suoratoistopalvelut toimivat erityisesti poikkeusoloissa kulttuurialan työntekijöiden vastavuoroisen tukemisen välineenä. Keskusteluissa todetaankin, että koronapandemian aikana erilaisia maksullisia suoratoistopalveluja on noussut “kuin sieniä sateella” korvaamaan muusikkojen peruuntuneita keikkoja (HS 18.3.2020). Resurssien keräämisen välineenä digitaalinen asettuu teksteissä yleensä myönteisesti arvotettuun suhteeseen erityisesti toiminnan tehokkuuden vaatimuksen kanssa. Edellä mainitsemamme muusikoiden hyväntekeväisyyskampanjan kohdalla esitetty kritiikki kuitenkin kohdistuu siihen, että valittu digitaalinen varainkeruutapa – kaupallinen suoratoistoalusta – ei ole riittävän tuottava (HS 8.5.2020). Lisäksi sosiaalisen median alustat antavat rahankeräykselle paremman näkyvyyden ja tämän myötä suuremman tuoton (HS 7.5.2020).

Toiseksi digitaalisen teknologian toimijuus voi tarkoittaa rahan syrjäyttämistä jaettavana ja uudelleenjakamista resurssina. Esimerkiksi bitcoinit voivat toimia kerättävänä ja lahjoitettavana resurssina, mikä sujuvoittaa uudelleenjakamisen prosessia. Vaikka kryptovaluutan rooli kansanvälisessä taloudessa kasvoi pandemian aikana (Cossu 2023), se tulee esiin koronakeskusteluja selvemmin Ukraina-kriisiin liittyvissä artikkeleissa, jotka käsittelevät esimerkiksi tullin takavarikoimien bitcoinien lahjoittamista Ukrainalle mutta jotka olemme rajanneet tarkastelun ulkopuolelle.

Kolmanneksi artikkelit esittävät digitalisoitumisen uudelleenjakamisen päämääränä. Tällöin digitaalinen teknologia osaltaan tekee uudelleenjakamisesta transformatiivista eli yhteiskunnan muuttamiseen tähtäävää (ks. Fraser 1997). Jotkin artikkeleista kuvaavat koronakriisin mahdollisuutena ”digiloikalle”, joka vahvistaa kansallista kilpailukykyä ja uudelleenjakamisen mahdollisuuksia tulevaisuudessakin. Toisaalta osa artikkeleista kritisoi voimakkaasti erityisesti digitalisoitumisen ja innovatiivisuuden käyttämistä valtion Business Finlandin kautta kanavoimien, yrityksille suunnattujen koronatukien jakamiskriteerinä. Niiden esittämän kritiikin lähtökohtana on jaettavien resurssien vaikutusten tehokkuus, jolloin kritiikin kohteena on myös uudelleenjakamisen transformatiivisuus. Kritiikin mukaan digitalisoitumisen päämääräksi asettava ”digikehityshöpinä” ohjaa toimintaa pois hetkellisten ongelmien ratkaisemiseen tähtäävästä, affirmatiivisesta (Fraser 1997) uudelleenjakamisesta, joka vastaisi paremmin pandemian vuoksi ongelmiin ajautuneiden yritysten ”akuuttiin hätään” (IS 21.4.2020; myös IS 24.4.2020).

Neljänneksi digitaalinen teknologia on teksteissä aktori, joka vahvistaa uudelleenjakamisen käytäntöjen sidosta lakiin ja demokraattiseen valvontaan. Tästä selkein esimerkki on otsikolla ”Yhteisten rahojen jakaminen on jatkossa aiempaa läpinäkyvämpää” (HS 25.4.2020) julkaistun artikkelin esitys valtionavustusprosessien digitalisoimisesta. Artikkeli ehdottaa läpinäkyvyyden lisäämistä digitaalisella “Tutki avustuksia” -palvelulla, jonka kautta voisi nähdä, “mistä organisaatiosta, kenelle, millä perusteilla, kuinka paljon ja mihin tarkoituksiin valtionavustusta on myönnetty” (HS 25.4.2020). Tekstissä digitaalinen teknologia on myös aktori, joka ohjaa uudelleenjakamista vastaamaan paremmin tehokkuuden vaatimukseen: sen mukaan palvelun avulla valtionavustuksia ja toiminta-avustuksia voidaan kohdentaa tehokkaammin yhdistyksille, järjestöille, yrityksille, kunnille ja korkeakouluille.

Johtopäätökset

Olemme edellä tarkastelleet koronakeskusteluissa rakentuvia uudelleenjakamisen mielikuvituksia, jotka tarjoavat vaihtoehtoja sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoitteleville käytännöille ja näiden institutionalisoitumiselle. Taloudellisia suhteita merkityksellistävät mielikuvat yhdistävät erilaisia aineksia, mutta ne ovat aina myös valikoivia: ne sulkevat jotain ulkopuolelleen ja tuottavat pelkistetyn kuvan monimutkaisesta todellisuudesta (Jessop 2010, 344–345).

Tarkastelussamme keskityimme uudelleenjakamisen mielikuvituksiin suhteiden kenttinä (Newman ja Clarke 2009), tuoden esiin erityisesti toimijuuksien moninaisuutta ja yhteenkietoutuneisuutta (ks. Valaskivi ja Sumiala 2014). Koronakriisikeskusteluissa esitetyissä tulkinnoissa kytkeytyivät toisiinsa eri tavoin ensinnäkin julkisen sektorin, yksityisten markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan toimijat. Toimme esiin myös, miten lain, rahan, markkinoiden ja digitaalisen teknologian kaltaiset ei-inhimilliset toimijat näyttäytyivät uudelleenjakamisen välittävinä toimijoina, joiden tehtäväksi asettui uudelleenjakamisen ohjaaminen kohti toiminnan tehokkuutta, lainmukaisuutta, vastavuoroisuutta ja demokraattista valvontaa. Toisin sanoen ne vahvistivat paitsi toimijoiden välisiä suhteita myös toimijoiden kytköksiä uudelleenjakamisen keskeisiin periaatteisiin ja toimintalogiikoihin. Lisäksi erittelimme, miten taloudelliset mielikuvitukset tukeutuvat poliittisiin diskursseihin koskien erityisesti valtiontaloutta ja hyvinvointivaltion tehtäviä.

Kriisitilanteet usein stimuloivat taloutta merkityksellistäviä tulkintoja ja taloudellisiin suhteisiin sisältyvien ongelmien ratkaisuehdotuksia (Jessop 2010, 346), joiden tarvetta on korostettu keskusteluissa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävistä taloudellisen ajattelun ja toiminnan muodoista (esim. Alhojärvi ym. 2015) sekä uusliberalismille ja hyvinvointivaltiolle vaihtoehtoisista sosiaalisista ja taloudellisista suhteista (esim. Hall ym. 2015). Kriisit ovat kuitenkin myös talouden kuvittelemisen kamppailutilanteita, joiden käytäntöjä muovaavan vaikutuksen suunta ei ole itsestään selvä (Jessop 2010, 246–247).

Vaikka jotkin aineistomme lehtiartikkeleista peräänkuuluttivatkin uudenlaista talousajattelua, niissä rakentuvat uudelleenjakamisen mielikuvitukset olivat pikemminkin affirmatiivisia kuin transformatiivisia (ks. Fraser 1997), eli ne keskittyivät enemmän akuuttien ongelmien ratkaisemiseen kuin radikaaliin sosiaalisten suhteiden muutokseen. Analyysissa toimme esiin, miten transformatiivisissa ratkaisuehdotuksissa toiminnan kohde voi etääntyä akuutin ongelman ratkaisemisesta tavalla, joka herättää vastustusta. Näin ollen koronakriisin synnyttämät ongelmat olivat affirmatiiviseen uudelleenjakamiseen ohjaavia.

Koronakriisi kuitenkin merkitsi uudelleenjakamisen mielikuvitusten osalta ainakin hetkellistä askelta taaksepäin kohti järjestystä, jossa julkiset instituutiot asettuvat kyseenalaistamattomasti keskeisimpään asemaan resurssien kerääjinä ja uudelleenjakajina. Koronakriisi vahvisti useissa maissa erityisesti ajatusta valtiollisen uudelleenjakamisen ensisijaisuudesta – joskin se myös polarisoi käsityksiä verotuksesta ja valtionvelasta (Ares ym. 2021; Autto ym. 2023, 205–206). Lisäksi koronakriisissä äkillisesti syntyneet uudelleenjakamisen tarpeet haastoivat ajatuksen, että julkisen sektorin toimintaa tulee tehostaa yritysmaailman oppien avulla (Autto ym. 2023, 209). Kaikesta huolimatta valtion uudelleenjakavaa roolia on heikennetty institutionaalisten politiikkatoimien tasolla vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen. Vuoden 2025 lopulla julkisuudessa käytiin keskustelua siitä, kuinka suuri osa edellisen hallituksen menolisäyksistä käytettiin – affirmatiivisesti – itse kriisin hoitoon ja kuinka merkittävä osa puolestaan oli valtion alijäämää kasvattavia pysyviä menoja (esim. Halonen 2025).

Tarkastelumme perusteella uudelleenjakamisen mielikuvitukset vaikuttavat olevan pikemminkin sitkeitä kuin muutoskykyisiä. Näemme ainakin kolme institutionalisoituneita käytäntöjä vakauttavaa tekijää. Ensinnäkin koronakriisistä käytyjen keskustelujen perusteella uudelleenjakamisen käytäntöjen kuvitteleminen on haastavaa. Vaikka tarkastelemamme uudelleenjakamisen mielikuvitukset ovatkin sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden valikoivia pelkistyksiä, ne ovat silti moninaisten ja monimutkaistenkin suhteiden yhteentulemia. Toiseksi koronakriisiä seurasivat uudet kriisit, jotka suuntasivat uudelleenjakamiskeskusteluja toisenlaisten akuuttien ongelmien pariin. Näistä kriiseistä näkyvin, Venäjän sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022, johdatti keskustelujen huomion siihen, miten valtiolliset, kolmannen ja yksityisen sektorin sekä kansalaisyhteiskunnan toimijat voivat tukea rahallisesti ja materiaalisesti Ukrainaa ja ukrainalaisia. Se myös nosti valtion lisääntyvien puolustusmenojen rahoittamisen prioriteettilistan kärkeen. Kolmanneksi uudelleenjakamisen mielikuvitusten on oltava vetovoimaisia saadakseen poliittista kannatusta ja vaikuttaakseen institutionalisoituneisiin käytäntöihin. Epävarmoiksi koetuissa olosuhteissa tunnistettavat ja tutut tavat kuvitella taloudellisia suhteita tarjoavat turvalliselta vaikuttavan perustan uudelleenjakamisen käytännöille. Näin ollen kriisit voivat tehdä näkyväksi hallitsevien ajattelutapojen ja käytäntöjen ongelmia mutta myös uusintaa niiden hallitsevuutta.

Taloudellisen uudelleenjakamisen mielikuvitukset koronakriisikeskusteluissa

Kirjoittajat

DOI:

Avainsanat:

Abstrakti

Lähdeviitteet

Tiedostolataukset

Julkaistu

Numero

Osasto

Lisenssi

Viittaaminen

Johdanto

Uudelleenjakamisen mielikuvitusten toimijuudet

Sanomalehtiaineiston analyysi

Valtio, kunnat ja EU

Yritykset, taiteilijat, hyväntekeväisyysorganisaatiot ja laki

Raha, markkinat ja digitaalinen teknologia

Johtopäätökset

Lähetä käsikirjoitus

Uusimmat artikkelit