Tulossa

Työn murros politiikkaideana

Kirjoittajat

  • Maria Mäkynen Itä-Suomen yliopisto ja Insinööriliitto
  • Mikko Jakonen Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Itä-Suomen yliopisto https://orcid.org/0009-0000-2435-1719

DOI:

https://doi.org/10.51810/pt.177758

Avainsanat:

työn murros, politiikkaideat, diskurssianalyysi, uusliberalismi, työmarkkinapolitiikka

Abstrakti

Tämä artikkeli tarkastelee, miten työn murros -käsitteestä muodostui 2010-luvun Suomessa politiikkaidea, joka jäsentää työpolitiikan tilannekuvaa, ongelmanmäärittelyä ja politiikkaratkaisuja. Artikkeli hyödyntää ideatutkimuksen ja kriittisen diskurssianalyysin yhdistelmää ja tarkastelee erityisesti Sipilän hallituksen tulevaisuusselontekoja, niitä ympäröiviä työmarkkinajärjestöjen kannanottoja, asiantuntijaraportteja sekä eduskunnan lähetekeskusteluja. Artikkeli osoittaa, että työn murros toimii institutionaalisena faktana ja polyseemisenä rajaobjektina, joka esittää työelämän muutoksen väistämättömänä ja siirtää huomion rakenteellisista työmarkkinakonflikteista yksilön sopeutumiskykyyn, jatkuvaan oppimiseen ja joustoihin. Siten työn murros -politiikkaidea tukee uusliberalistista hallinnan rationaliteettia, jossa taloudelliset reunaehdot muuttuvat yksilölliseksi velvollisuudeksi ja kollektiivinen toimijuus heikkenee. Artikkeli argumentoi, että työn murros -idean kriittinen analyysi on välttämätöntä, jotta työelämän tulevaisuudesta voidaan käydä aidosti poliittista ja vaihtoehtoja avaavaa keskustelua.

Lähdeviitteet

Béland, Daniel ja Cox, Robert H. (toim.). 2013. Ideas and politics in social science research. Oxford: Oxford University Press.

Bergholm, Tapio. 2012. Kohti tasa-arvoa: tulopolitiikan aika I. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö 1969-1977. Helsinki: Otava.

Blyth, Mark. 2002. Great transformations: economic ideas and institutional change in the twentieth century. Cambridge: Cambridge University Press.

Brown, Wendy. 2015. Undoing the demos: neoliberalism’s stealth revolution. New York: Zone Books.

Brynjolfsson, Erik ja McAfee, Andrew. 2024. The second machine age. Work, progress, and prosperity in a time of brilliant technologies. New York: W.W. Norton and Company.

Campbell, John L. 2002. Ideas, politics and public policy. Annual Review of Sociology, 28, 21–38. https://doi.org/10.1146/annurev.soc.28.110601.141111

Cino Pagliarello, Marina. 2022. Unpacking ambiguity in ideational change: the polysemy of the ‘Europe of Knowledge’. West European Politics, 45:4, 884–905. https://doi.org/10.1080/01402382.2021.1918429

Eskelinen, Teppo ja Sorsa, Ville-Pekka. 2012. Institutionaalisten faktojen tuotanto talouspuheessa. Politiikka, 54:3, 169–187.

Fraser, Nancy. 2019. The old is dying and the new cannot be born. Lontoo: Verso.

Fraser, Nancy. 2023. Cannibal capitalism. How our system is devouring democracy, care, and the planet – and what we can do about it. Lontoo: Verso.

General Intellect. 2008. Vasemmisto etsii työtä. Helsinki: Tutkijaliitto/Like.

Hall, Peter A. 1993. Policy paradigms, social learning, and the state. Comparative Politics, 25:3, 275–296. https://doi.org/10.2307/422246

Harvey, David. 2005/2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Kääntänyt Kaisa Koskinen. Oxford: Oxford University Press.

Hay, Colin. 2011. Pathology without crisis? The strange demise of the Anglo-liberal growth model. Government and Opposition, 46:1, 1–31. https://doi.org/10.1111/j.1477-7053.2010.01327.x

Jakonen, Mikko, Peltokoski, Jukka ja Virtanen, Akseli (toim.). 2006. Uuden työn sanakirja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Jakonen, Mikko, Kivinen, Nina, Salovaara, Perttu ja Hirkman, Piia. 2017. Towards an economy of encounters? A critical study of affectual assemblages in coworking. Scandinavian Journal of Management, 33:4, 235–242. https://doi.org/10.1016/j.scaman.2017.10.003

Julkunen, Raija. 2001. Suunnanmuutos: 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit: keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere: Vastapaino.

Julkunen, Raija. 2017. Muuttuvat hyvinvointivaltiot: eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kajanoja, Jouko (toim.). 2018. Työllisyyskysymys. Helsinki: Into.

Kantola, Anu Marjaana. 2002. Markkinakuri ja managerivalta: Suomen 1990-luvun talouskriisin poliittinen hallinta. Helsinki: Loki-Kirjat.

Kantola, Anu ja Kuusela, Hanna. 2019. Huipputuloiset: Suomen rikkain promille. Tampere: Vastapaino.

Kinnari, Heikki. 2020. Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä. Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCOn politiikasta. Väitöskirja. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura ry. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-5401-91-2

Kinnunen, Ulla, Feldt, Taru, Korpela, Kalevi, Mauno, Saija ja Sianoja, Marjaana. 2017. Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana: yhteydet työstä palautumiseen vapaa-ajalla. Psykologia, 52:4, 293–306. https://doi.org/10.62443/psykologia.v52i4.144816

Könönen, Jukka. 2014. Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-1661-7

Lynn, Theo, Rosati, Pierangelo, Conway, Edel ja van der Werff, Lisa (toim.). 2023. The future of work. Challenges and prospects for organisations, jobs and workers. Lontoo: Palgrave-MacMillan.

Manyika, James, Lund, Susan, Chui, Michael, Bughin, Jacques, Woetzel, Jonathan, Batra, Parul, Ko, Ryan ja Sanghvi, Saurabh. 2017. Jobs lost, jobs gained: workforce transitions in a time of automation. New York: McKinsey and Company.

Méda, Dominique ja Vendramin, Patricia. 2013. Réinventer le travail. Pariisi: Presses Universitaires de France PUF.

Mehta, Jal. 2010. The varied roles of ideas in politics: from ”whether” to ”how”. Teoksessa Daniel Béland ja Robert Henry Cox, (toim.), Ideas and politics in social science research. Oxford: Oxford University Press, 23–46. https://doi.org/10.1093/acprof:oso/9780199736430.003.0002

Rifkin, Jeremy. 1995. Työn loppu. Helsinki: WSOY.

Mäkikangas, Anne, Mauno, Saija ja Feldt, Taru. 2017. Tykkää työstä. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Mäkiniemi Jaana-Piia, Bordi, Laura, Heikkilä-Tammi, Kirsi, Seppänen, Sanna ja Laine, Nina. 2014. Psykososiaalisiin kuormitus- ja voimavaratekijöihin liittyvä työhyvinvointitutkimus Suomessa 2010–2013. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2014:18. Helsinki: sosiaali- ja terveysministeriö. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3491-7

Oinas, Tomi, Karhinen, Joonas, Tammelin, Mia, Hirvonen, Helena, Hämäläinen, Antti ja Taipale, Sakari. 2021. Teknologisten laitteiden ja sovellusten käyttö vanhustyössä: työn piirteiden ja yksilötekijöiden vaikutusten tarkastelua. Yhteiskuntapolitiikka, 86:2, 166–179. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021041310334

Ojala, Satu ja Pyöriä, Pasi. 2017. Mobile knowledge workers and traditional mobile workers: assessing the prevalence of multi-locational work in Europe. Acta Sociologica, 61:4, 402–418. https://doi.org/10.1177/0001699317722593

Parkatti, Anne ja Tammelin, Mia. 2020. Digitalisoitunut työ – Systemaattinen kirjallisuuskatsaus finanssialan työn digitalisoitumisesta. Työelämän tutkimus, 18:2, 145–178. https://doi.org/10.37455/tt.94888

Pärnänen, Anna ja Sutela, Hanna. 2014. Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus. https://urn.fi/URN:ISBN:978–952–244–514–8

Rikala, Sanna. 2018. Masennus, työkyvyttömyys ja sosiaalinen eriarvoisuus nuorten aikuisten elämänkuluissa. Yhteiskuntapolitiikka, 83:2, 159–170. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201804196720

Schmidt, Vivien A. 2008. Discursive institutionalism: the explanatory power of ideas and discourse. Annual Review of Political Science, 11, 303–326. https://doi.org/10.1146/annurev.polisci.11.060606.135342

Scully-Russ, Ellen ja Torraco, Richard. 2020. The changing nature and organization of work: an integrative review of the literature. Human Resource Development Review, 19:1, 66–93. https://doi.org/10.1177/1534484319886394

Siltala, Juha. 2004. Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki: Otava.

Sennett, Richard. 2000/2002. Työn uusi järjestys. Kääntänyt David Kivinen ja Eine Kivinen. Tampere: Vastapaino.

Sennett, Richard. 2006/2007. Uuden kapitalismin kulttuuri. Kääntänyt Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino.

Sorsa, Ville-Pekka. 2014. Kestävyysvajeen politiikkaidean kritiikki. Politiikka, 56:2, 132–142.

Sorsa, Ville-Pekka, Alaja, Antti ja Kaitila, Joel. 2025. Ideat yhteiskuntapolitiikassa. Tampere: Vastapaino. https://doi.org/10.58181/VP9789523972469

Standing, Guy. 2010. The precariat. New dangerous class. Lontoo: Bloomsbury.

Star, Susan Leigh ja Griesemer, James R. 1989. Institutional ecology, ‘translations’ and boundary objects: amateurs and professionals in Berkeley’s Museum of Vertebrate Zoology, 1907–39. Social Studies of Science, 19:3, 387–420. https://doi.org/10.1177/030631289019003001

Suoranta, Anu. 2009. Halvennettu työ – pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä. Vastapaino: Tampere.

Suoranta, Anu ja Leinikki, Sikke (toim.). 2018. Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Tampere: Vastapaino.

Susskind, Richard ja Susskind, Daniel. 2015. The future of the professions: how technology will transform the work of human experts. Oxford: Oxford Academic.

Tiedostolataukset

Julkaistu

2026-08-28

Numero

Vol 14 (2026)

Osasto

Alkuperäisartikkelit

Lisenssi

Copyright (c) 2026 Maria Mäkynen, Mikko Jakonen

Creative Commons License

Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.

Viittaaminen

Mäkynen, M., & Jakonen, M. (2026). Työn murros politiikkaideana. Poliittinen Talous, 14. https://doi.org/10.51810/pt.177758

Johdanto

”Muutos on väistämätön, ja Suomen on varauduttava siihen ennakoivasti” (valtioneuvoston kanslia [VNK] 2017, 5).

Työn, tuotantovälineiden ja talouden merkittävät muutokset olivat akateemisen työelämäntutkimuksen keskeisiä kysymyksiä 2000-luvun alkupuolella. Kansainvälisessä tutkimuksessa ilmiötä käsiteltiin pitkään työn muutokseen liittyvän kirjallisuuden (esim. Rifkin 1995; Sennett 2000/2002, 2006/2007; Standing 2010; Méda ja Vendramin 2013) ja keskustelun pohjalta uusimpana murrosvaiheena korostaen ennen kaikkea tietotekniseen vallankumoukseen liittyvää työn teknologista, organisatorista ja kulttuurista muutosta (mm. Brynjolfsson ja McAfee 2024; Jakonen ym. 2017; Lynn ym. 2023; Susskind ja Susskind 2016; Scully-Russ ja Torraco 2020). 2010-luvun tietoteknisen työn murroksen nähtiin koskevan läpileikkaavasti kaikkia erilaisia työn muotoja, ammatteja ja professioita. Esimerkiksi McKinsey Global Institute (Manyika ym. 2017) arvioi automaation ja digitalisaation muuttavan jopa kolmasosaa teollisuusmaiden työtehtävistä vuoteen 2030 mennessä. Kansainvälisessä tutkimuksessa ja keskustelussa ilmiö sai monia erilaisia analyysejä ja käsitteitä, joita yhdisti ymmärrys muutoksen läpileikkaavuudesta ja perustavanlaatuisesta luonteesta.

Myös Suomessa työelämän muutoksesta keskusteltiin niin akateemisessa kuin populaarimmassa keskustelussa monipuolisesti ja kriittisesti 2000-luvun alkuvuosikymmenet. Suomalaisessa keskustelussa heijastuivat kansainväliset teemat, mutta siinä oli myös omia erityispiirteitä, jotka liittyivät työmarkkinoiden, suomalaisen hyvinvointivaltion ja kolmikantaisen sopimusjärjestelmän muutoksiin. Uusliberalismiin liittyvä argumentointi rantautui Suomeen 2000-luvun alussa ja tuotti esimerkiksi työelämän huonontumisen diskurssin, joka oli yksi kantava työn muutokseen liittyvä teema (Siltala 2004; Suoranta ja Leinikki 2018). Tämä diskurssi korosti työn projektiluonteistumista sekä työehtojen ja myös työelämän laadun heikentymistä (low quality jobs). Toisaalta myös työn prekarisaatioon eli työntekijöiden työmarkkina-aseman epävarmistumiseen liittyvät tutkimukset ja argumentit olivat keskeisiä 2000-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä (esim. Jakonen ym. 2006; Julkunen 2008; General Intellect 2008; Ojala ja Pyöriä 2017; Pärnänen ja Sutela 2014). Ne korostivat teknologisesta ja tuotantorakenteen muutoksesta seuraavaa joustotyön roolin vahvistumista työmarkkinoilla. Myös työvoimapolitiikasta, ammattiliittojen asemasta, työn segmentaatiosta, sukupuolen ja työn suhteesta sekä maahanmuuttajatyövoiman asemasta suomalaisilla työmarkkinoilla kirjoitettiin ja keskusteltiin runsaasti (esim. Kajanoja 2018; Ojala ja Pyöriä 2017; Könönen 2014; Suoranta 2009). Toisaalta tutkimusta tehtiin myös paljon työssä jaksamisesta, työelämän laadusta ja esimerkiksi tietotyön mahdollisuuksista ja kuormittavuudesta (Kinnunen ym. 2017; Oinas ym. 2021; Parkatti ja Tammelin 2020; Mäkikangas ym. 2017; Rikala 2018).

Työn murroksesta Suomessa käyty poliittinen keskustelu heijasteli näitä kansainvälisiä ja kotimaisia työn muutoksiin liittyviä akateemisia debatteja, mutta kytkeytyi niihin vain väljästi ja monin osin yksinkertaistavasti. Tästä huolimatta – tai juuri siitä syystä – työn murroksen ideasta muodostui läpileikkaava diskurssi 2010-luvun loppupuolen suomalaisessa politiikassa. Diskurssi sai erityisen vahvan muodon Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) työmarkkinapolitiikassa, jossa se yhdistyi talouskriisin jälkeiseen kilpailukykypolitiikkaan. Sipilän hallituksen laatima tulevaisuusselonteko Jaettu ymmärrys työn murroksesta (valtioneuvoston tulevaisuusselonteko 13a/2017) määrittelikin työn murroksen selväsanaisesti ”Suomen suurimmaksi haasteeksi”.

Tässä artikkelissa tutkimme, millä tavoin työn murroksen idealla jäsennettiin ja muokattiin suomalaista työpolitiikkaa 2010-luvulla. Ymmärrämme ja tutkimme työn murroksen idean käyttöä politiikkaideana eli käsitteellisenä kehikkona, joka tuottaa tietyn poliittisesti koherentin tavan ymmärtää työhön liittyviä yhteiskunnallisia ilmiöitä rajaten samalla vaihtoehtoisia tulkintoja. Politiikkaideoilla myös muotoillaan, perustellaan ja oikeutetaan politiikkatoimenpiteitä. Ne eivät ainoastaan kuvaa todellisuutta vaan osallistuvat aktiivisesti politiikkavaihtoehtojen suuntaamiseen ja legitimointiin. Politiikkaidea on ajatusrakennelma, joka sisältää poliittisia valintoja ja arvolähtökohtia (Campbell 2002; Hay 2011; Sorsa ym. 2025).

Artikkelin tutkimuskohteena on käsitys työn murroksesta sellaisena kuin se määritellään Sipilän hallituksen (2015–2019) politiikkadokumenteissa, erityisesti valtioneuvoston tulevaisuusselonteoissa Jaettu ymmärrys työn murroksesta (2017) ja Ratkaisuja työn murrokseen (2018). Käytämme aineistoinamme myös selontekoja käsitteleviä valiokuntien mietintöjä, eduskunnan salikeskusteluaineistoja sekä puolueiden ja edunvalvontajärjestöjen julkisia kannanottoja.

Tutkimusasetelmassa artikkeli hyödyntää ideatutkimuksen (Sorsa ym. 2025) ja kriittisen diskurssianalyysin yhdistävää lähestymistapaa ja kysyy: miten työn murroksen ideaa käytettiin politiikkaideana Sipilän hallituksen aikana työmarkkinapolitiikassa ja laajemmassa poliittisessa keskustelussa? Artikkelissa analysoimme työn murroksen käyttöä politiikkaideana ensiksi koordinaatiodiskurssina Sipilän hallituksen politiikkadokumenteissa kolmen teeman kautta. Nämä teemat ovat työn murros (1) tilannekuvana, (2) ongelmanmäärittelynä sekä (3) politiikkaratkaisuna. Tämän jälkeen analysoimme työn murroksen politiikkaidean käyttöä laajemmassa poliittisessa keskustelussa erilaisia poliittisia toimijoita yhdistävänä kommunikaatiodiskurssina.

Artikkelissa esitämme, että työn murroksen politiikkaidea muutti työelämän muutokseen liittyvän monipuolisen ja kriittisen keskustelun yksinkertaisemmaksi ja suoraviivaisemmaksi luoden samalla yhteisen poliittisen ymmärryksen ja kielen globaaliin työn muutokseen sopeutumisen välttämättömyydestä. Esitämme, että työn murros toimi hallinnan rationaliteettina, joka määritti millaista työn ja työelämän tulevaisuutta suomalaisessa poliittisessa kentässä pidettiin mahdollisena ja esitettiin poliittisesti välttämättömänä. Tämä vaikutti ja vaikuttaa siihen, millaisia argumentteja ja politiikkatoimenpiteitä suhteessa työn ja työelämän muutokseen pidetään relevantteina.

Aloitamme artikkelin esittelemällä tutkimuksessa käytettävät tärkeimmät käsitteet. Tämän jälkeen esittelemme tutkimusasetelman, aineistot ja menetelmät. Analyysi koostuu neljästä alaluvusta, joissa käsittelemme systemaattisesti työn murroksen politiikkaideaa aineistoissamme tutkimusasetelmamme mukaisesti. Lopuksi palaamme tutkimuksen peruskysymyksiin ja kiteytämme analyysin keskeiset löydökset ja niistä tehtävät johtopäätökset.

Uusliberaali hallinnan rationaliteetti ja politiikkaideat

Ideat ovat keskeinen osa poliittista toimintaa, sillä ne tarjoavat kognitiivisia ja moraalisia kehyksiä, joiden avulla monimutkaisia ilmiöitä tehdään ymmärrettäviksi ja poliittisesti hallittaviksi. Ideat rakentavat poliittisen ajattelun käsitteelliset rajat: sen, mitä voidaan pitää ongelmana, ratkaisuna tai ylipäänsä ajattelun arvoisena (Hall 1993; Blyth 2002; Sorsa ym. 2025). Politiikkaideat ovat yhtä aikaa kognitiivisia ja normatiivisia rakenteita (Béland ja Cox 2013), jotka ohjaavat sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään luonnollisena tai välttämättömänä.

2000-luvun suomalaisessa politiikassa käytettyjä politiikkaideoita voidaan tulkita uusliberaalin hallinnan rationaliteetin kontekstissa (Harvey 2005/2008; Brown 2015; Fraser 2019). Uusliberalismi on tarkoittanut laajaa, viimeistään 1970-luvulta käyntiin lähtenyttä globaalin kapitalismin uudelleenjärjestäytymistä, jossa talouden finansoituminen, työmarkkinoiden epävarmistuminen ja keskiluokan supistuminen ovat luoneet paineita esimerkiksi hyvinvointivaltiokehitykseen liittyville yhteiskuntapoliittisille ratkaisuille. Uusliberalismin keskeinen piirre on, että taloudelliset periaatteet, kuten kilpailu, tehokkuus ja yksilön vastuu, muotoutuvat poliittisen ja sosiaalisen elämän ohjaaviksi logiikoiksi. Siksi uusliberalismi ei ole vain talouspolitiikkaa vaan hallinnan muoto, joka muokkaa yksilöiden toimintaa ja identiteettiä (Harvey 2005/2008). Tämä on osa uusliberalistisen subjektiviteetin muotoutumista, jossa kansalaisen hyve on kilpailukyky ja sopeutumiskyky, ei kollektiivinen neuvottelu tai poliittinen muutos (Brown 2015). Suomessa uusliberalistisen hallinnan muodot ovat rakentuneet poliittisen uudelleenmuotoillun kautta, jossa kilpailukykyä, tehokkuutta ja yksilönvastuuta korostavia diskursseja ja toimintatapoja on vähitellen vahvistettu hyvinvointivaltion instituutioiden sisällä. Tähän kehitykseen on liittynyt myös kansalaisen asemaa koskevien käsitysten muokkaaminen siten, että kansalainen ymmärretään aktiiviseksi, itseään kehittäväksi ja omaa työmarkkinakelpoisuuttaan ylläpitäväksi subjektiksi. Taloudelliset tavoitteet eivät näyttäydy ainoastaan talouspolitiikan kysymyksinä vaan myös moraalis-poliittisina odotuksina yksilöiden toiminnalle (Kantola 2002; Julkunen 2001, 2008).

Ville-Pekka Sorsan, Antti Alajan ja Joel Kaitilan (2025, 10, 43, 87) mukaan politiikkaideat organisoivat todellisuutta ja politiikan mahdollisuuksia, rakentavat poliittista järkevyyttä ja tarjoavat yhteisiä viitekehyksiä ja moraalisia odotuksia. He erottavat kolme käyttötapaa, joilla politiikkaideat toimivat. Ne ovat (1) tilannekuvia, jotka kuvaavat yleistä tilaa, (2) ongelmanmäärittelyitä, jotka nimeävät syyt ja seuraukset, sekä (3) politiikkaratkaisuja, jotka tarjoavat suunnan toiminnalle. Näiden käyttötapojen kautta ideat osallistuvat poliittisen hallinnan logiikan muotoilemiseen: ne eivät pelkästään kuvaa maailmaa vaan määrittävät sen, mitä politiikan kentällä voidaan pitää mahdollisena tai realistisena (ks. myös Mehta 2011).

Politiikkaideoiden voima ei perustu niiden totuusarvoon vaan niiden kykyyn tehdä tietyt toiminnot ymmärrettäviksi ja toiset mahdottomiksi (Sorsa ym. 2025). Tässä mielessä politiikkaideat ovat osa hallinnan rationaliteettia: ne pukevat taloudelliset, moraaliset ja hallinnolliset reunaehdot yhteiseksi kieleksi. Politiikkaideoita voidaan ymmärtää myös eräänlaisina institutionaalisina faktoina (Eskelinen ja Sorsa 2012). Ne perustuvat ensisijaisesti jaettuun uskomukseen todellisuudesta, eivät objektiivisiin totuuksiin. Tällöin tieteen, hallinnon ja politiikan rajat hämärtyvät, kun tulevaisuuden kuvaukset ja sitä koskevat uskomukset alkavat toimia poliittisina reunaehtoina (Eskelinen ja Sorsa 2012).

Politiikkaideoiden vaikutus ei perustu kuitenkaan vain niiden rationaaliseen sisältöön vaan myös niiden emotionaaliseen ja moraaliseen vetovoimaan. Sorsa ja muut (2025, 132) kuvaavat tätä käsitteellä valenssi, joka viittaa idean affektiiviseen lataukseen eli sen kykyyn herättää toivoa, pelkoa tai vastuullisuuden tunnetta. Daniel Béland ja Robert Henry Cox (2013) ovat todenneet, että korkean valenssin ideat ovat poliittisesti voimakkaita, koska ne vetoavat samanaikaisesti järkeen ja tunteisiin. Politiikkaideoita kuvaa myös polyseemisyys eli monimerkityksellisyys, jolloin yksi käsite voi tarkoittaa samanaikaisesti eri toimijoille eri asioita (Cino Pagliarello 2022). Sorsa ym. (2025) viittaavat tällaisiin käsitteisiin rajaobjekteina, jotka mahdollistavat yhteisen keskustelun ilman yhteisymmärrystä ja joissa eri toimijat voivat ankkuroida eri tavoitteensa samaan kehykseen (Star ja Griesemer 1989; Sorsa ym. 2025). Korkean valenssin politiikkaideat ja polyseemiset politiikkaideat rakentavat aikamme poliittista hallintaa ja muuntavat politiikan välttämättömyydeksi sekä moraaliseksi velvollisuudeksi (Sorsa ym. 2025). Mark Blyth (2002) onkin korostanut, kuinka politiikkaideat toimivat institutionaalisen muutoksen polttoaineena erityisesti epävarmuuden aikana. Ne tarjoavat kartan silloin, kun syy-seuraussuhteet eivät ole ennustettavissa.

Aineisto, menetelmät ja analyysin kulku

Tässä luvussa esittelemme tutkimuksen aineiston, metodologisen lähestymistavan sekä analyysin etenemisen. Kuvaamme ensin tutkimusaineiston muodostamisen ja rajauksen, minkä jälkeen tarkennamme ideatutkimuksen ja kriittisen diskurssianalyysin yhdistävää menetelmällistä lähtökohtaa. Lopuksi esitämme, miten työn murroksen politiikkaidean analyysi on operationalisoitu tilannekuvan, ongelmanmäärittelyn ja politiikkaratkaisujen sekä koordinaatio- ja kommunikaatiodiskurssien tarkasteluksi.

Aineisto

Tutkimuksen aineiston muodostaminen alkoi tutkimusaiheen ja siihen liittyvän aikaisemman tutkimuksen kartoituksella. Aineistoksi valikoituivat ensisijaisesti Sipilän hallituksen (2015–2019) politiikkadokumentit, sillä alustavan analyysimme mukaan juuri Sipilän hallitus asetti työn murroksen Suomen isoimmaksi poliittiseksi kysymykseksi ja oikeutti sen ennaltaehkäisemiseksi merkittävässä määrin työpoliittisia reformeja. Sipilän hallituskaudella työn murrosta käsiteltiin pitkän aikavälin kysymyksenä useissa politiikkadokumenteissa. Näissä teksteissä työn murros saa aseman poliittisena tilannekuvana, joka kuvaa aikakauden haasteet ja luo perustan hallinnolliselle ongelmanmäärittelylle. Valtioneuvoston politiikkadokumenttien lisäksi mukaan valittiin Sipilän hallituskauden aikana julkaistut ja niihin kytkeytyvät työmarkkinajärjestöjen (Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK, STTK) ja elinkeinoelämän (Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA) julkaisut ja työn tulevaisuutta koskevat ohjelmat, joissa työn murroksen idea esiintyy tunnistettavasti käytettynä politiikkaideana. Ne laajentavat poliittisen kentän analyysiä alueille, joissa työn murros toimii yhteisenä mutta monimerkityksisenä rajaobjektina. Näissä dokumenteissa työn murros kytkeytyy asiantuntijatuotettuun tulevaisuuskieleen, joka saa poliittiset valinnat näyttämään neutraaleilta. Lisäksi aineistoa täydennettiin eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoilla, joiden aiheena oli hallituksen tulevaisuusselonteon lähetekeskustelu. Mukaan otettiin myös aiheeseen liittyvä eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintö.

Alkuperäisessä aineistokartoituksessa työn murros toimi temaattisena rajauksena, mutta lopullinen tutkimusaineisto on rajattu ainoastaan asiakirjoihin, joilla on eksplisiittinen tekstuaalinen yhteys työn murros -diskurssiin. Näin aineiston analyysin kautta on mahdollista seurata, miten työn murros -politiikkaidea muuttuu valta-asemassa olevien poliittisten toimijoiden ja hallinnon sisäisistä linjauksista (koordinaatiodiskurssi) julkisen poliittisen keskustelun puheeksi (kommunikaatiodiskurssi). Taulukossa 1 on kuvattu aineistona käytetyt dokumentit.

Taulukko 1. Aineistona käytetyt politiikkadokumentit.

Asiakirja Julkaisija Nimi Laajuus sivuina Julkaisutiedot
Valtioneuvoston asiakirjat Valtioneuvosto Jaettu ymmärrys työn murroksesta 39 s. Oksanen, Kaisa. 2017. VNK 13a/2017. Helsinki: valtioneuvosto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-432-0
Valtioneuvoston asiakirjat Valtioneuvosto Ratkaisuja työn murroksessa 49 s. VNK 30/2018. Helsinki: valtioneuvosto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-674-4
Valtioneuvoston asiakirjat Demos Helsinki, VNK ja Teknologian tutkimuskeskus VTT Pitkän aikavälin politiikalla läpi murroksen 140 s. Anttila, Johannes, Eranti Veikko, Jousilahti, Julia, Koponen, Johannes, Koskinen, Minea, Leppänen, Juha, Neuvonen, Laeksi, Dufva, Mikko, Halonen, Milla, Myllyoja, Jouko, Pulkka, Ville-Pekka, Annala, Mikko, Hiilamo, Heikki, Hinkatukia, Juha, Järvensivu, Anu, Kari, Mika, Kuosmanen, Jaakko, Malho, Maria ja Malkamäki, Maarit. 2017. VNK:n tutkimusjulkaisu 34/2018. Helsinki: valtioneuvosto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-538-9
Eduskunnan asiakirjat ja mietinnöt Eduskunta Täysistunnon pöytäkirja, lähetekeskustelu tulevaisuusselonteosta 1. osasta 35 s. PTK 73/2017 vp
Eduskunnan asiakirjat ja mietinnöt Eduskunta Täysistunnon pöytäkirja, lähetekeskustelu tulevaisuusselonteon 2. osasta 30 s. PTK 105/2018 vp
Eduskunnan asiakirjat ja mietinnöt Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintö 33 s. TuVM 2/2017 vp
Eduskunnan asiakirjat ja mietinnöt Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintö 29 s. TuVM 1/2018 vp
Etujärjestöjen raportit ja muut dokumentit Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA Työn murros – Riittääkö dynamiikka? 116 s. Kauhanen, Antti, Maliranta, Mika, Rouvinen, Petri ja Vihriälä, Vesa. 2015. Helsinki: Taloustieto Oy.
Etujärjestöjen raportit ja muut dokumentit STTK Työelämän murros ja osaaminen 27 s. 2015. Helsinki: STTK.
Etujärjestöjen raportit ja muut dokumentit ETLA Kuuluuko työntekijän ääni alustataloudessa? 26 s. Juntunen, Riikka. 2017. Helsinki: SAK.
Etujärjestöjen raportit ja muut dokumentit ETLA SAK:n työolobarometrin osaraportti: Miten uusi teknologia muuttaa palkansaajien työtä? 8 s. Antila, Juha ja Juntunen, Riikka. 2018. Helsinki: SAK.

Menetelmät: ideatutkimuksen diskurssianalyysi

Tämä artikkeli tarkastelee työn murroksen käsitettä politiikkaideana. Tutkimus nojaa ideatutkimuksen teoreettiseen ja metodologiseen kehykseen (Sorsa ym. 2025) ja soveltaa sitä diskurssianalyyttisesti. Tutkimus on toteutettu ideatutkimuksen kriittisen diskurssianalyysin lähestymistavalla, jossa tarkastelun kohteena eivät ole yksittäisten käsitteiden synty tai kausaalinen vaikutus päätöksiin vaan se, mitä käsitteillä tehdään ja miten niitä käytetään poliittisessa toiminnassa (Sorsa ym. 2025; Schmidt 2008; Fairclough 1992). Lähtökohtana on ajatus, että politiikan kieli ei ole vain päätöksiä kuvaava väline (Fairclough 1992; Hay 2011; Schmidt 2008): sillä on keskeinen tehtävä poliittisen todellisuuden ja yhteiskunnallisen valta-asetelman tuottamisessa ja jäsentämisessä. Politiikkaideat ymmärretään kielen ja käytäntöjen kokonaisuuksiksi (Sorsa ym. 2025; Campbell 2002; Béland ja Cox 2011), joiden kautta poliittisia ongelmia, ratkaisuja ja aikakauden tilannekuvia rakennetaan ja oikeutetaan. Ideatutkimuksen diskurssianalyysi eroaa perinteisestä diskurssianalyysistä siinä (Sorsa ym. 2025), että se kohdistaa huomion nimenomaan ideoiden käyttöön poliittisessa toiminnassa.

Menetelmän ytimessä on ajatus siitä, että ideat eivät ole pelkästään mielipiteitä tai ajatusrakennelmia vaan toiminnallisia välineitä, joilla todellisuutta järjestetään ja politiikan liikkumavaraa määritetään. Ne rakentuvat kielen ja käytäntöjen vuorovaikutuksessa ja toimivat kognitiivisina, normatiivisina ja affektiivisina rakenteina. Tämä tekee menetelmästä erityisen soveltuvan työn murroksen idean tarkasteluun, koska idea on samanaikaisesti kuvaileva, ohjaava ja oikeuttava. Se toimii rajapintana, jossa taloudelliset, teknologiset ja moraaliset väitteet kytkeytyvät toisiinsa ja jossa tulevaisuutta koskevat odotukset muotoillaan poliittisesti hyväksyttävään muotoon. Analyysissa työn murroksen idea operationalisoidaan tekstuaalisena solmukohtana, jonka ympärille tulevaisuutta, talouden reunaehtoja ja työpolitiikan ratkaisuja koskeva kieli jäsentyy.

Työn murros -idean analyysi rakentuu myös erottelulle koordinaatio- ja kommunikaatiodiskurssien välillä (Sorsa ym. 2025; Schmidt 2008). Valtioneuvoston tulevaisuusselonteot tulkitaan koordinaatiodiskurssina, jossa työn murros jäsentää hallinnon sisäistä todellisuuskuvaa ja hallinnan reunaehtoja. Työmarkkinajärjestöjen, elinkeinoelämän ja asiantuntijaorganisaatioiden julkaisut sekä eduskunnan lähetekeskustelut muodostavat puolestaan kommunikaatiodiskurssin, jossa sama idea muuntuu julkisen keskustelun ja poliittisen suostuttelun välineeksi. Analyysissa seurataan, miten työn murros -politiikkaidean käyttötavat muuttuvat, kun idea siirtyy hallinnon sisäisistä teksteistä julkisen keskustelun ja poliittisessa valta-asemassa olevien toimijoiden areenoille.

Ideatutkimuksen kriittinen diskurssianalyysi mahdollistaa myös sen tarkastelun, millä tavoin työn murroksen ympärille rakentuva kieli on samanaikaisesti kognitiivista ja affektiivista. Analyysissa kiinnitetään huomiota siihen, miten työn murros liitetään taloudellisiin välttämättömyyksiin, moraalisiin velvollisuuksiin ja tunteisiin vetoaviin tulevaisuuskuviin. Näitä elementtejä ei tarkastella erillisenä vaan osana työn murroksen käyttötapojen erittelyä: miten se ideana jäsentää tilannetta, nimeää ongelmia ja tekee tietyistä politiikkaratkaisuista ymmärrettäviä ja perusteltuja.

Menetelmän tavoitteena ei ole tuottaa kattavaa kuvausta kaikesta työn tulevaisuutta koskevasta keskustelusta vaan analysoida rajattua joukkoa tekstuaalisia aineistoja, joissa työn murroksen idean tulkittiin vaikuttavan työpolitiikan reunaehtoihin. Ideatutkimuksen diskurssianalyyttinen lähestymistapa tekee näkyväksi sen, miten työn murroksen idea toimii käytännöllisenä politiikkaideana, joka nivoo yhteen tilannekuvan, ongelmanmäärittelyn ja politiikkaratkaisut ja jonka kautta työmarkkinapolitiikan mahdollisuuksien horisontti rajautuu laajemmassa poliittisessa keskustelussa.

Analyysin kulku

Aineiston analyysin valmistelu aloitettiin lukemalla koko valittu aineisto huolellisesti läpi. Aineistosta etsittiin ja tunnistettiin työn murroksen ideaan niin eksplisiittisesti kuin implisiittisesti liittyviä teemoja, ilmaisuja ja diskursseja. Aineistoa jaoteltiin alustavasti näiden teemojen mukaisesti. Tämän jälkeen aineistoa analysoitiin tarkemmin Sorsan ym. (2025, 116–123) esittämän politiikkaideoihin liittyvän kolmen käyttötavan avulla. Nämä teemat olivat:

1. Tilannekuva -teema, jonka tulkittiin kuvaavan yhteiskunnallisia tilanteita ja rajaavan niiden kautta relevantteja ongelmia ja ratkaisuja.

2. Ongelmanmäärittely -teema, jonka tulkittiin kuvaavan muutoksia vaativia yhteiskunnallisia asiantiloja ja rajaavan niiden suhteen päteviä ratkaisumalleja.

3. Politiikkaratkaisu -teema, jonka tulkittiin kuvaavan toimenpiteitä, joilla saavutetaan tietyt tavoitteet tai ratkaistaan tietyt ongelmat.

Temaattisen jaottelun jälkeen aineisto jäsennettiin koordinaatiodiskurssin periaatetta seuraten näiden kolmen teeman mukaisesti. Tässä vaiheessa aineisto-otteita myös tarkennettiin ja rajattiin siten, että emme pyrkineet kuvaamaan koko aineiston kaikkia työn tulevaisuutta koskevia puheenvuoroja vaan analysoimaan juuri niitä tekstuaalisia solmukohtia, joissa tunnistimme ja tulkitsimme työn murroksen vaikuttaneen politiikkaideana. Analysoituamme erityisesti kolmea koordinaatiodiskurssiin liittynyttä, poliittisesti valta-asemassa ollutta ja hallinnon esittämää työn murroksen politiikkaideoiden pääteemaa halusimme esitellä myös aineistosta esiin nousseen työn murroksen laajemman kommunikaatiodiskurssin analyysin. Rakensimme siksi vielä yhden analyysikategorian, joka koskee erityisesti eduskunnassa ja etujärjestöjen politiikkadokumenteissa käytyä keskustelua työn murros -politiikkaideasta. Aineiston analyysissä kolmen pääteeman analyysi perustuu siis ensisijaisesti valtioneuvoston ja työmarkkinaosapuolten politiikkadokumentteihin koordinaatiodiskurssina, kun taas neljäs, kommunikaatiodiskurssia koskeva analyysi, perustuu eduskunta-aineistoihin ja työmarkkinaosapuolten politiikkadokumentteihin. Näiden analyysikategorioiden avulla pystymme tuomaan esiin, kuinka työn murroksen ideaa käytettiin ja muotoiltiin politiikkaideana Sipilän hallituksen toimesta ja kuinka se omaksuttiin kaikkien eduskuntapuolueiden ja työmarkkinaosapuolten työn muutosta koskevaan keskusteluun ja argumentointiin.

”Suomen suurin haaste” – Työn murros politiikkaideana

Seuraavaksi analysoimme, miten työn murroksen idea rakentui ja vakiintui politiikkaideaksi Sipilän hallituksen aikana. Tarkastelemme ensin valtioneuvoston tulevaisuusselonteoissa rakentuvaa koordinaatiodiskurssia ja sitä, miten työn murros jäsentyy siinä tilannekuvaksi, ongelmanmäärittelyksi ja politiikkaratkaisuiksi. Tämän jälkeen tarkastelemme politiikkaidean siirtymistä kommunikaatiodiskurssiin eli sitä, miten työn murroksen kehystä käytettiin ja muokattiin eduskuntakeskustelussa ja laajemmin poliittisten toimijoiden välisessä argumentaatiossa.

Työn murros tilannekuvana

Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko Jaettu ymmärrys työn murroksesta (2017) rakentaa työn murroksesta tilannekuvan, jossa muutos esitetään koko yhteiskunnan läpäisevänä ilmiönä. Tulevaisuusselonteon tilannekuva rakentuu kahdella tasolla. Ensinnäkin työn murros esitetään teknologisena ja taloudellisena prosessina, joka muuttaa työn sisältöä ja työmarkkinoiden rakenteita vääjäämättä. Tämän väistämättömyysdiskurssin mukaan digitalisaatio, globalisaatio, ilmastonmuutos ja väestörakenteen muutos muuttavat työn sisältöä ja työmarkkinoiden rakenteita (VNK 2017, 9–12). Toiseksi selonteko esittää muutoksen yksilön ominaisuuksiin ja velvoitteisiin liittyvänä haasteena, jonka olemme nimenneet velvoitediskurssiksi.

Selonteon väistämättömyysdiskurssin mukaisesti työn murros esitetään kokonaisvaltaisena ja kiireellisesti ratkaistavana ilmiönä. Selonteossa todetaan esimerkiksi, että ”työn murroksen seuraukset ovat valtavia ja ne haastavat koko hyvinvointiyhteiskunnan perustan, joka on perinteisesti luottanut tuottavuuskasvun hyvinvointia lisäävään vaikutukseen” (VNK 2017, 12). Talouden ja työn lisäksi koko yhteiskunnan esitetään muuttavan muotoaan. Selonteko ennustaa, kuinka ”työn murros kyseenalaistaa perinteisen työtä, osaamista, toimeentuloa ja työkykyä kuvaavan segmentaation ja suuren osan tähän lajitteluun liittyvistä hyvinvointivaltion toimintaperiaatteista” (VNK 2017, 12).

Selonteon kieli on determinististä. Todellisuutta ei kuvata neutraalina prosessina vaan pakkoa tuottavina reunaehtoina. Tämä vastaa Sorsan ym. (2025) kuvaamaa politiikkaidean tilannekuvafunktiota: Työn murros ei vain nimeä aikakauden ilmiöitä. Se pikemminkin järjestää ne kokonaisuudeksi, jonka sisällä poliittinen toiminta määrittyy. Selonteon velvoitediskurssi ohjaa katseen kohti yksilöllisiä ominaisuuksia ja vastuuta. Se huomauttaa seuraavasti:

”Monimutkaisessa, verkostomaisessa ja jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä ensimmäiseksi tulee varmistaa pärjäämisen taidot, kuten vuorovaikutusosaaminen, uuden oppiminen, joustavuus, uteliaisuus, kriittinen ajattelu, kansainvälisyyttä tukevat taidot ja itsensä johtaminen.” (VNK 2017, 27)

Velvoitediskurssi korostaa myös tarkemmin henkilökohtaista vastuuta: ”Ihmiseltä työn murros edellyttää osaamisen jatkuvaa päivittämistä. [– –] Työn, opiskelun, vapaa-ajan ja muun elämän rajat hämärtyvät.” (VNK 2017, 26.) Näin työhön ja työelämään liittyvät rakenteelliset ja poliittiset kysymykset käännetään yksilöiden muutoskyvykkyyden problematiikaksi. Velvoitediskurssi siis siirtää argumentaation painotusta työmarkkinapoliittisista rakenteista ja instituutioista kohti yksilön valmiuksia ja velvoitteita. Yhteiskunnallisen muutoksen vastuuta siirretään yksilölle, mikä häivyttää työmarkkinapoliittisten valintojen poliittista luonnetta ja niiden erilaisia mahdollisuuksia.

Väistämättömyys- ja velvoitediskurssin lisäksi selonteosta esiin nousevan tilannekuvan yksi keskeinen piirre liittyy siihen, kuinka se käsittelee ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijöiden roolia väistämättömäksi kuvaillussa työelämän murroksessa. Selonteossa todetaan:

”Kun työntekijän ja työnantajan, tuottajuuden ja kuluttajuuden, työn ja ei-työn taiyrittäjyyden ja palkkatyön väliset rajat hämärtyvät, keskeiset yhteiskunnan rakenteet,kuten veropohja tai sosiaaliturvajärjestelmämme asiakaspohja, muuttuvat jalainsäädäntöön sekä ammattiyhdistysliikkeen ja edunvalvonnan rooliin kohdistuuuudistamispaineita” (VNK 2017, 7).

Kuten sitaatista tulee esille, ay-liikettä ei esitetä selonteossa keskeisenä toimijana osana yhteistä työmarkkinapoliittista haastetta, joka neuvottelisi työn tulevaisuudesta, vaan murroksen välttämättömänä kohteena, ”johon kohdistuu uudistuspaineita”. Ammattiyhdistysliikettä ei esitetä toimijana tai asiantuntijatahona, eikä sitä muutoinkaan mainita kuin harvoissa kohdissa. Ammattiyhdistysliikkeen asema mainitaan vain muutaman kerran ja silloinkin ainoastaan ”uudistamispaineen” kohteena toteamalla esimerkiksi lyhyesti, että ”ay-liikkeen rooli on niin ikään murroksessa” (VNK 2017, 22). Ay-liikkeen ohittaminen ja sen roolin ”hiljentäminen” tulevaisuusselonteon diskursseissa poikkeaa suomalaisen sopimusyhteiskunnan perinteestä, jossa järjestäytynyt työvoima on ollut keskeinen työmarkkinapolitiikan ja työn tulevaisuuden suunnan määrittäjä (ks. esim. Bergholm 2012; Kantola ja Kuusela 2019; Sorsa 2014). Tilannekuva siirtää siten katseen pois rakenteellisista työmarkkinakonflikteista, tulonjaosta ja neuvottelusuhteista kohti yksilön sopeutumista.

Myös työelämän rakenteet ja työelämän laatu mahdollisina työmarkkinapoliittisina kysymyksinä pääasiallisesti ohitetaan selonteoissa. Selonteossa todetaan selkeästi, että ”tulevaisuus on pitkälti työnantajaton” (VNK 2017, 22). Työelämän rakenteellinen muutos määritellään väistämättömäksi kehityskuluksi ilman työmarkkinapoliittista arviointia ja toisenlaisten poliittisten valintojen mahdollisuutta todeten, että ”tämän hetken tilastoissa säännöllisyyden väheneminen näkyy vain vähän, mutta etätyöt, monipaikkaisuus, itsensä työllistäminen ja osa-aikaisuus lisääntyvät hitaasti mutta varmasti” (VNK 2017, 21). Tähän liittyy myös itsestään selvänä oletettu ansaintamallien monipuolistuminen:

”Tulevaisuuden työn muodot poikkeavat merkittävästi nykyisistä, ja esimerkiksi erottelu työnantajan ja työntekijän välillä hämärtyy tai katoaa jopa kokonaan. Toimeentulo tulee useista virroista, organisaatiot ovat väliaikaisia ja muuttuvia.” (VNK 2017, 14)

Työsuhteiden pirstoutuminen ja työn laadun heikkeneminen tunnistetaan siis mahdolliseksi kehityskuluksi, mutta eriarvoisuuden syventyminen nähdään vääjäämättömänä kehityskulkuna: ”– – töiden yksilöllistyessä työmarkkinoita uhkaa myös polarisoituminen” (VNK 2017, 24). Näin ollen selonteko toteaa itsestäänselvyytenä työelämän perustuvanlaatuisen muutoksen, jonka seurauksena työmarkkinoiden ja työelämän joustavuus lisääntyy.

Selonteossa työn murroksen esitetään johtavan väistämättä kahteen muutostarpeeseen: sosiaaliturvajärjestelmää tulee luoda joustavammaksi tai yksilöllistä vastuuta omasta toimeentulosta tulee kasvattaa. Sosiaaliturvan osalta selonteko toteaa, kuinka ”työn murros kyseenalaistaa toimeentulon ja sitä tukevien yhteiskunnallisten järjestelyn ja turvaverkkojen säännöllisyyden, kattavuuden ja toimivuuden” (VNK 2017, 7), ja jatkaa, kuinka ”käytännössä työnteon moninaisuus kiteytyy kysymykseksi, miten sosiaaliturva saadaan joustavammaksi” (VNK 2017, 23). Sosiaaliturvaa käsitellään lähinnä yhteensovittamisen tai työnteon kannustavuuden näkökulmasta. Sosiaaliturva kehystetään työn murroksen väistämättömyyden ehdoilla joustavaksi, eikä tavoitteena ole työelämän epävarmuuden torjunta rakenteellisena kysymyksenä. Yksilöllisen vastuun osalta selonteko toteaa puolestaan selväsanaisesti:

”Säännöllisyyden vähentyessä toimeentulon hankkimisesta tulee jatkuvasti muuttuva palapeli, jossa pitää suunnitella vaihtoehtoisia toimintatapoja, ennakoida uusia mahdollisuuksia, luoda yhteyksiä ja kehittää uusia soveltuvuuksia. Osaamisen kehittäminen on avainasemassa uusiin mahdollisuuksiin tarttumiseksi ja esimerkiksi työuran katkonaisuuden kanssa selviämiseksi.” (VNK 2017, 24)

Yksilön edellytetään olevan ”jatkuvasti oppiva”, ”innovoiva”, ”joustava” ja ”verkostoituva” (VNK 2017, 20), mikä kääntää työn rakennepoliittiset kysymykset itsensä johtamisen vaatimuksiksi. Työn murros esitetään kehityksenä, jossa ”osaaminen, koulutus ja uuden oppiminen ovat myös kriittisin keino työn murroksesta selviämiselle” (VNK 2017, 26). Tämän kautta työn murroksen tilannekuvadiskurssi näyttäytyy ennen kaikkea uusliberalistisen hallinnan rationaliteettina (Brown 2015), jossa taloudelliset reunaehdot esitetään objektiivisina ja subjektiivinen muutos välttämättömyytenä.

Työn murros ongelmanmäärittelynä

Ongelmanmäärittely on politiikkaidean toinen tapa käyttää ideoita politiikkaprosesseissa (Sorsa ym. 2025, 119). Sen tarkoitus on määrittää, mikä tilannekuvasta esitetään varsinaisena ongelmana, mistä ongelma johtuu ja kenelle tämän ongelman ratkaiseminen kuuluu. Valtioneuvoston Jaettu ymmärrys työn murroksesta -tulevaisuusselontekoa (2017) koskevan analyysimme mukaan työn murroksen ongelmiksi määrittyy erityisesti yksilön sopeutumiskyky ja muutosalttius, kun taas työmarkkinoiden rakenteelliset kysymykset, ammattiyhdistysliike ja mahdolliset konfliktit rajataan pieneen rooliin tai kokonaan ulos.

Ensiksi selonteko olettaa, että työn säännöllisyys ja sopimuksellisuus tulee väistämättä vähenemään tulevaisuudessa. Selonteossa todetaan, kuinka tulevaisuuden työelämässä etätyöt, monipaikkaisuus, itsensä työllistäminen ja osa-aikaisuus lisääntyvät hitaasti mutta varmasti, vaikka ”tämän hetken tilastoissa säännöllisyyden väheneminen näkyy vain vähän” (VNK 2017, 21). Näkemys työn säännöllisyyden ja sopimuksellisuuden vähenemisestä perustuu arvioihin nousevien ilmiöiden, kuten alustatalouden ja oppivan tekoälyn, vaikutuksista sekä ihmisten kokemukseen työn silppuuntumisesta (VNK 2017, 21). Säännöllisyyden vähentymisen ja sopimuksettomuuden lisääntyminen voi puolestaan selonteon mukaan edellyttää yksilöiltä joustavuutta ja saavutetuista eduista tinkimistä: ”– – joustava [sic], uudenlaiseen työhön voi sisältyä palkkatasosta tinkimistä, jatkuvaa valmiutta työn perässä liikkumiseen ja freelancer-tyyppiseen työhön ja esimerkiksi irtisanomisten helpottamista” (VNK 2017, 20). Selonteko myös korostaa, kuinka ”työn murroksessa oman paikan tai elämänpolun löytäminen ja siten asemoituminen ja kiinnittyminen ympäröivään yhteiskuntaan ovat muuttuneet selkeästi haasteellisemmiksi” (VNK 2017, 29).

Säännöllisyyden vähentymisen ja sopimuksettomuuden lisääntymisen lisäksi – ja niihin liittyen – muina yksilön sopeutumiskykyä koskevina tulevaisuusselonteon nimeäminä ongelmina toistuvat esimerkiksi osaamisen vanheneminen, työurien pirstoutuminen ja epävarmuus (VNK 2017, 23–28). Näitä muutoksia ei kuitenkaan käsitellä rakenteellisten prosessien tai poliittisten päätösten seurauksina, vaan ne esitetään ensisijaisesti yksilön puutteellisena valmiutena kohdata työelämän väistämättömät muutokset, mikä rajaa ongelmat nimenomaan yksilön ominaisuuksiin ja sopeutumiskykyyn. Selonteko muotoilee sopeutumisen roolin korostaen koulutuksen ja uudelleenkoulutuksen merkitystä todeten, että ”osaaminen, koulutus ja uuden oppiminen ovat kriittisin keino työn murroksesta selviämiselle” (VNK 2017, 26). Selonteko korostaa tätä yksilöä velvoittavaa painotusta:

”Ihmiseltä työn murros edellyttää osaamisen jatkuvaa päivittämistä – tässä tilanteessa on luonnollista, että opiskelu tulee enenevässä määrin osaksi työtä ja pirstoutuu pienemmiksi kokonaisuuksiksi. Työn, opiskelun, vapaa-ajan ja muun elämän rajat hämärtyvät.” (VNK 2017, 26)

Yksilön kykyä sopeutua työn murrokseen ei esitetä kuitenkaan ainoastaan yksilön itsensä ongelmana vaan asiana, joka kytkeytyy suoraan koko kansankunnan sopeutumiskykyyn, sillä ”työ on keskellä yhteiskunnan sosiaalista, inhimillistä ja taloudellista kestävyyttä” (VNK 2017, 5). Selonteon mukaan muutokseen varautumattomuus saattaisi vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn ja hyvinvointivaltion kestävyyden (VNK 2017, 14). Työn murros muodostuu siis kansalliseksi ongelmaksi, jos yksilöt eivät omaksu välttämättömiksi kuvailtuja sopeutumisen asenteita ja jatkuvan oppimisen taitoja.

Tulevaisuusselonteon ongelmamäärittely rakentaa näin myös implisiittisesti kuvaa työntekijästä, joka ei välttämättä ole riittävän ketterä, oppimishaluinen tai joustava. Osaamisen vanheneminen ja epävarmuus eivät näyttäydy talouden rakenteellisten muutosten, työpolitiikan linjausten tai työmarkkinoiden institutionaalisten jännitteiden seurauksina. Tämän sijaan ne mielletään ennen kaikkea yksilön puutteellisina ominaisuuksina ja valmiuksina tilanteessa, jossa työn murroksen esitetään väistämättä johtavan siihen, että ”työn, opiskelun, vapaa-ajan ja muun elämän rajat hämärtyvät” (VNK 2017, 26). Tämän vuoksi yksilön ”osaamista on jatkuvasti kehitettävä ja opittava uutta” (VNK 2017, 26).

Toiseksi työn murrosta kehystetään uhkien ja mahdollisuuksien dikotomialla toteamalla, kuinka ”työn murros näyttäytyy osin uhkaavana, mutta oikein ymmärrettynä se sisältää valtavia mahdollisuuksia” (VNK 2017, 34). Vastuu muutoksesta selviytymisestä ja myös sen mahdollisesti avaamista uusista onnistumisen tilaisuuksista vieritetään pääsääntöisesti yksilöille, mikä tulee esiin esimerkiksi seuraavalla tavalla: ”Vaikka murros voi sisältää myös vaikeita luopumisia vanhoista toiminta- ja ajatusmalleista, on se pohjimmiltaan kuitenkin mahdollisuus, ei uhka” (VNK 2017, 13). Selonteko kehottaa niin yksilöitä kuin koko yhteiskuntaa luopumaan ”vanhoista” toimintatavoista, jotta väistämättömänä esitetyn kehityskulun uhat eivät toteudu. Vaikka työn murroksen luvataankin siis avaavan lopulta myös mahdollisuuksia, se argumentoidaan toistuvasti kiireellisenä ja uhkaavana. Työn murroksen dikotomisen tulevaisuuskehyksen sisällä sen tunnistetaan pahimmillaan lisäävän eriarvoisuutta ja syrjäytymistä mutta parhaimmillaan tarjoavan myös uusia urapolkuja ja yksilöllisen potentiaalin vapautumista.

Tämä kaksoisvalenssi ohjaa suhtautumaan työelämän tulevaisuuteen väistämättömänä prosessina, johon liittyy sekä riskejä että mahdollisuuksia mutta ei vaihtoehtoisia poliittisia tai rakenteellisia ratkaisuja. Yksilön vastuun korostamisen lisäksi selonteossa onkin merkillepantavaa, kuinka se ei nimeä työn murrokseen liittyviksi ongelmiksi laajasti akateemisessa tutkimuksessa tunnistettuja rakenteellisia ongelmia, kuten sopimusjärjestelmän heikentymistä (Kantola ja Kuusela 2021; Sorsa 2014), työsuhdeturvan muutoksia (Julkunen 2017) tai työelämän kuormittavuutta (Mäkiniemi ym. 2014). Yhtä lailla on huomion arvoista, kuinka selonteko rajaa ongelmanmäärittelystä pois työmarkkinapoliittiset konfliktit ja niihin liittyvän poliittisen keskustelun ja kiistelyn. Työsuhdeturvan heikentyminen, kollektiivisen sopimisen heikkeneminen tai työmarkkinapolitiikan valtasuhteet eivät esiinny selonteossa ongelmana vaan itsestään selvästi annettuna tilanteena ja lähtökohtana:

”Tulevaisuus on pitkälti työnantajaton, mikä muuttaa valtavasti keskeisiä yhteiskunnan rakenteita ja prosesseja, kuten veropohjan ja koko sosiaaliturvajärjestelmämme asiakassegmentaation, sekä haastaa laajalti myös lainsäädännön.” (VNK 2017, 22)

Myös tässä yhteydessä selonteko jatkaa korostamalla yksilön vastuuta sopeutumisesta:

”Tilapäiselle ja epäsäännölliselle työlle on myös ominaista matala ansiotaso, työn epävarmuus, kehno sosiaalinen suojelu ja vain vähän tai ei lainkaan henkilöstöetuuksia. Työelämän katkonaisuus aiheuttaa työntekijälle ’poikkeustilanteita’ ja edellyttää nopeaa reagointia työuran kehittämisen ja työn organisoinnin jäädessä enenevässä määrin omalle vastuulle.” (VNK 2017, 23)

Työelämän merkittävät heikennykset esitetään vääjäämättöminä prosesseina, joiden ratkaisumahdollisuudeksi ei kuitenkaan esitetä minkäänlaisia kollektiivisen sopimisen tapoja. Kolmantena ongelmatasona määritelläänkin ay-liike, jonka roolin todetaan olevan ”niin ikään murroksessa” (VNK 2017, 22) ja joustavampien työmuotojen esteenä. Nämä väitteet luovat käsitystä työmarkkinoiden kokonaisvaltaisesta muutoksesta, jossa työntekijöiden organisoituminen ja työmarkkinapoliittiset konfliktit tulevat epärelevanteiksi, vanhanaikaisiksi ja tehottomiksi. Ay-liikettä tässä murroksessa kuvataan hyvin vähäisesti, eikä sille anneta toimijuutta tai kuvata osana työn murroksesta seuraavien ongelmien ratkaisua.

Ay-liikkeen tekeminen näkymättömäksi ja sen poissulkeminen onkin olennainen osa ongelman määrittelyn logiikkaa: rajattu ongelmakuva tuottaa rajatut ratkaisut. Selonteon työn murros -idean ongelman määrittely kaventaa selvästi politiikan tilaa siirtämällä huomion rakenteista, työntekijöiden organisoitumisesta ja kollektiivisista toimijoista yksilöön. Kun ydinongelma paikannetaan yksilön osaamiseen ja joustavuuteen, politiikan kentälle piirtyvät vaihtoehdot ohittavat järjestäytyneen työvoiman ja suomalaisen työmarkkinapolitiikan rakenteelliset ratkaisuvaihtoehdot.

Työn murros ja sen politiikkaratkaisut

Tulevaisuusselonteon toinen osa Ratkaisuja työn murrokseen (VNK 2018) jäsentää työn murroksen ja siihen liittyvät toimet politiikkaratkaisuiksi. Ratkaisut esitetään loogisena ja välttämättömänä jatkumona selonteon ensimmäiselle osalle tilannekuvasta ja ongelmanmäärittelystä. Esitetyissä ratkaisuissa korostuvat myös samat aihepiirit. Tämä vahvistaa käsitystä ennalta määräytyneistä poliittisista suuntaviivoista koskien työelämän ja yhteiskunnan tulevaisuuden kehityskulkuja. Olemme jaotelleet politiikkaratkaisut kolmeen kehityskulkuun: työelämän joustavoittamisen, työmarkkinoiden sääntelyn purkamisen sekä sosiaaliturvan ja työelämän yhteensovittamisen kehityskulut.

Selonteko esittää työmarkkinat väistämättä uudistuvina, ja uudistumisen keskeisenä sisältönä nähdään työmarkkinoiden ja työelämän joustavoittaminen. Selonteko ei kysy, tuleeko joustavuus lisääntymään tai tulisiko työlainsäädäntöä muuttaa, vaan toteaa sen faktana jo pääministeri Sipilän kirjoittamassa selonteon toisen osan johdannossa, johon on pakko reagoida ennen kaikkea sen tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi: ”Työmarkkinoiden ja työelämän joustavuus lisääntyy ja toimeentuloon liittyvät kysymykset korostuvat” (VNK 2018, 7). Vastauksena työmarkkinoiden joustavuuspaineiden lisääntymiseen esitetään siis työmarkkinoiden joustavoittamista: idean mukaan joustavoittaminen ratkaisisi työn murroksen oletetun negatiivisen kehityskulun, jossa uhkana on työn loppuminen tai suomalaisten kilpailukyvyn kärsiminen, elleivät ihmiset jousta työajoista, palkasta ja muista tyypillisistä työsuhdeturvamuodoista. Selonteon mukaan politiikkaratkaisuissa on myös valmistauduttava siihen, että työ koostuu väistämättä useista työsuhteista, työntarjoajista ja toimeentulo koostuu useista tulonlähteistä sisältäen sosiaaliturvan. Reaktiivisen luonteensa vuoksi selonteko ei pysähdy tarkastelemaan, miksi juuri tietyt politiikkalinjaukset ovat tarpeellisia, vaan ankkuroi ne työn murroksen oletettuihin reunaehtoihin ja esittää linjaukset välttämättöminä. Selonteossa ja sen ehdottamissa politiikkaratkaisuissa työn joustavuuden yhteydessä korostetaan edellisten diskurssien tapaan valtion instituutioiden muokkaamista siten, että ne ohjaavat yksilöä ottamaan vastuuta ja lisäämään muutosvalmiutta. Sen mukaan:

”Työelämän odotetaan muuttuvan yhä yksilöllisemmäksi ja vapaammaksi mutta myös yksilölle vaativammaksi. Mahdollisia toimenpiteitä ovat itseohjautumisen tukeminen, sosiaaliturvan tarkistaminen ja päivittäminen uusiin työn muotoihin liittyen sekä erilaisten alustatalouden töiden säänteleminen tai tukeminen.” (VNK 2018,11)

Itseohjautumista korostetaan sekä asenteellisena ulottuvuutena mutta myös uudelleenkoulutuksen ja elinikäisen oppimisen ulottuvuutena:

”Viime vuosikymmeninä on alettu puhua siitä, että elinikäinen oppiminen on vastausmuutoksiin osaamisvaatimuksissa. Nykyinen ajatus elinikäisestä oppimisesta nojautuu vahvasti yksilöiden itsenäisyyteen ja itseohjautuvuuteen.” (VNK 2018, 28)

Oppimisen jatkuvuus asetetaan työn murroksen hallinnan kannalta tärkeäksi logiikaksi, mikä heijastaa työn muutoksen yksilöllistämistä. Selonteko toteaakin, että ”työuran aikaisen osaamisen uudistamista on kehitettävä kokonaisuutena erilaisissa elämäntilanteissa” (VNK 2018, 29). Osaamisesta tulee keskeinen ratkaisukategoria, jonka avulla yksilöt voivat menestyä murroksessa.

Toiseksi työn murros politiikkaratkaisuna viittaa selonteossa työmarkkinoiden sääntelyyn ja työnteon muotojen moninaistamiseen. Työmarkkinoiden institutionaalista järjestystä ei tarkastella erilaisia mahdollisia poliittisia vaihtoehtoja sisältävänä kysymyksenä vaan teknisenä tarpeena päivittää työn tekemisen sääntöjä murroksen edellyttämällä tavalla:

”Moninaiseen työmarkkinapolitiikkaan osallistuvat tiiviisti puolueet, poliittiset ryhmät ja etujärjestöt. Tulevaisuus haastaa hakemaan entistä monimuotoisempia ja laaja-alaisempia ratkaisuvaihtoehtoja kaikilla työn ja talouden osa-alueilla ja käymään kriittistä keskustelua työn, kasvun ja hyvinvoinnin perinteisistä yhteyksistä.” (VNK 2018, 14)

Vaikka esitetyt ratkaisut ovat sisällöltään työmarkkinapoliittisia, niissä ei kuitenkaan käsitellä sitä, miten työn joustavuus ja yksilökeskeisyys vaikuttaa neuvotteluvoimaan, työehtoihin tai työelämän laatuun muuten kuin yksilön sopeutumista haastavana kysymyksenä.

Työn murros -politiikkaidea tarjoaa tässä mielessä ratkaisujen osalta vain yhdenlaista suuntaa, jossa työn murrokseen on sopeuduttava työmarkkinoita joustavoittamalla. Lainsäädäntö nähdään teknisenä reaktiona välttämättömään muutokseen, ei avoimesti keskusteltavana poliittisena valintana työelämän määrittelemiseksi. Tämä on John L. Campbellin (2002) kuvaamaa ongelmanmäärittelyn ja niihin esitettävien ratkaisujen teknistämistä, jossa poliittiset valinnat näyttäytyvät neutraalina asiantuntijapolitiikkana. Työn murroksen ratkaisut eivät synny vaihtoehtojen punninnasta vaan tilannekuvan ja ongelmanmäärittelyn ohjaamina ”luonnollisina” ja rationaalisiksi kehystettyinä politiikkalinjauksina.

Rakenteiden ja lainsäädännön sopeuttamistarve ilmaistaan kuitenkin myös toisin, vieläkin eksplisiittisempänä vaatimuksena työlainsäädännön muuttamisesta: ”Työn murros edellyttää lainsäädännön muutoksia, tukea liikkuvuudelle ja edelleen keskustelua esimerkiksi paikallisen sopimisen mahdollisuuksista” (VNK 2018, 11). Nämä ratkaisumallit estävät vaihtoehtoisten työpoliittisten mallien, kuten kollektiivisen sopimisen vahvistamisen, työelämän laadun parantamisen tai työn uudelleen jakamisen, tarkastelun. Näin ratkaisut eivät ole avointa keskustelua vaihtoehdoista vaan edellä mainitun yhden ratkaisumallin toteamista ja toteuttamista. Tämä on Bélandin ja Coxin (2013) kuvaamaa ratkaisujen kaventumista, jossa politiikkahorisontti määräytyy ideaalisesti esitetyn ongelmakehyksen sisällä. Ratkaisumallit toistavat myös monia Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen jo vuonna 2015 julkaistussa raportissa esitettyjä ehdotuksia. Raportin mukaan ”työn murros edellyttää uudenlaista sopeutumiskykyä” ja ”palkanmuodostusta pitää kehittää nykyistä joustavammaksi”. Lisäksi sen mukaan yritysten rekrytointeihin liittyviä riskejä on syytä pienentää muiden muassa ”muuttamalla irtisanomissuojaa” sekä leikkaamalla palkkoja tilanpäisesti työllisyyden ylläpitämiseksi ”tilanteessa, jossa kysyntä on äkkinäisesti heikentynyt”. (ETLA 2015.)

Kuten ongelmanmäärittelyssä myös politiikkaratkaisuissa työelämän epävarmuuden aiheuttama kuormitus tunnistetaan mutta ei työelämän rakenteellisena ja työmarkkinapoliittisena kysymyksenä. Sen sijaan vastuunkantajiksi nimetään jälleen yksilöt. Ratkaisuiksi esitetään yksilöiden kestävyyden vahvistamista ja sopeutumista sen sijaan, että ratkaisuina olisi esimerkiksi työsuojelullisia tai rakenteisiin ja lainsäädäntöön liittyviä ratkaisuja. Selonteko toteaa asian hyvin suorasukaisesti:

”Työurien pirstaloituminen aiheuttaa epävarmuutta työn jatkumisesta, mikä voi aiheuttaa stressiä. Jos työ tulevaisuudessa koostuu useista erilaisista toimista, työntekijöiden kokonaiskuormituksen arviointi ja hallinta tulee entistätärkeämmäksi. Muuttuva ja eri tavoin kuormittava työ vaatii ihmisiltä myös vahvaamielenterveyttä ja hyviä mielenterveystaitoja.” (VNK 2018, 41)

Vastuu työelämän rakenteellisiin muutoksiin sopeutumisesta vieritetään siis lopulta yksilöille, joilta vaaditaan vahvaa mielenterveyttä ja mielenterveystaitoja epävarmassa ja entisestä vaativammassa työelämässä selviämiseksi.

Kolmas ratkaisulinja koskee rakenteellisempaa sosiaaliturvan ja työn yhteensovittamista: ”Työn murroksen edetessä tarve uudistaa sosiaaliturvaa kasvaa” (VNK 2018, 37). Selonteko korostaa, että ”työmarkkinoiden ja työelämän joustavuus lisääntyy ja toimeentuloon liittyvät kysymykset korostuvat” (VNK 2018, 7). Selonteon mukaan tämän takia on politiikkaratkaisuissa siksi valmistauduttava siihen, että työ koostuu väistämättä useista työsuhteista, työntarjoajista ja jopa työnantajattomasta työelämästä. Tämän puolestaan nähdään edellyttävän sosiaaliturvajärjestelmän joustavuutta, mikä kannustaa työntekoon ja parantaa työn ja toimeentulon koordinaatiota. Vaikka toimenpiteiksi ehdotetaan rakenteellista muutosta sosiaaliturvaan, sen ensisijaisena päämääränä on tukea laajempaa yksilöllistä vastuunkantoa ja sopeutumista pirstaloituneempaan työelämään. Tähän liittyy esimerkiksi tuolloin esitelty tulorekisteri, jolla ”luodaan pohjaa työtulojen ja sosiaalietuuksien joustavammalle yhteensovittamiselle tulevaisuudessa” (VNK 2018, 37).

Sosiaaliturvan rooli näyttäytyy selonteossa siten sopeuttavana mekanismina, jonka tehtävänä on tukea yksilöitä epävarmoilla työmarkkinoilla. Selonteko toteaa, kuinka ”sosiaaliturvajärjestelmän täytyy tulevaisuudessa ohjata yksilön oppimiseen ja kehittymiseen, sillä siirtyminen ammatista toiseen yleistyy työn murroksen edetessä” (VNK 2018, 35). Selonteko ei käsittele sosiaaliturvaa riskien jaon tai kollektiivisen turvan näkökulmasta, vaan se korostaa toistuvasti yksilön joustavuuden tukemista, työstä ja sosiaaliturvasta saatavan toimeentulon yhteensovittamista sekä yksilön työmarkkinaliikkuvuuden mahdollistamista.

Ratkaisuja työn murrokseen -selonteon (2018) politiikkaratkaisut vahvistavat sitä kehystä, jonka tilannekuva ja ongelmanmäärittely loivat selonteon ensimmäisessä osassa. Murros esitetään väistämättömänä ja sen ratkaisut ilmaistaan ennen kaikkea yksilön sopeutumiskykyä vaativiksi, mitä myös ehdotetut rakenteelliset ratkaisut, kuten joustavampi sosiaaliturva, tukevat. Tätä voi ideatutkimuksen näkökulmasta tulkita uusliberalistisen hallinnan järjestyneenä kokonaisuutena, jossa poliittiset ja institutionaaliset kysymykset ikään kuin vetäytyvät taustalle ja etusijalle nousevat yksilön kyvyt, ominaisuudet ja velvollisuudet. Wendy Brownin (2015) kuvaama taloudellisten reunaehtojen subjektiivistuminen näkyy selonteossa selvästi: yksilö muuttuu politiikan ensisijaiseksi kohteeksi ja samalla vastuunkantajaksi.

Politiikkaidean kolmannella tasolla Ratkaisuja työn murrokseen -selonteko (2018) teknistää työn tulevaisuutta koskevat poliittiset ulottuvuudet ja rajaa ratkaisuhorisontin yksilöllisen sopeutumisen sekä joustavien työmarkkinarakenteiden varaan. Kyse on ideologisesta prosessista, jossa poliittisesti tulkinnalliset ja kiistanalaiset linjaukset esitetään työn murroksen väistämättöminä ja teknisinä seurauksina.

Työn murros eduskuntapuheessa – politiikkaidean kommunikaatiodiskurssi

Kun työn murros -politiikkaidea siirtyy hallinnollisesta valmistelusta poliittiseen keskusteluun, sen luonne muuttuu koordinaatiodiskurssin lisäksi myös kommunikaatiodiskurssiksi (Schmidt 2008; Sorsa ym. 2025). Analysoimme seuraavaksi ennen kaikkea eduskunnassa käytyä keskustelua ja käytettyjä puheenvuoroja edellä mainittuihin selontekoihin liittyen. Analyysimme mukaan puoluepoliittiset toimijat toistavat työn murroksen ideaa mutta samalla muokkaavat sen retorista muotoa.

Eduskuntapuheessa selonteoissa annettu tekninen tilannekuva saa koko suomalaista yhteiskuntaa koskevan moraalisen sisällön. Tulevaisuuden epävarmuus kääntyy puheenvuoroissa välttämättömyyden perusteluksi, mikä tulee erityisen hyvin esiin seuraavassa lainauksessa tulevaisuusvaliokunnan mietinnöstä:

”Tulevaisuusvaliokunta kiirehtii työlainsäädännön kehittämistä. Työlainsäädännön harkituilla muutoksilla voidaan samaan aikaan turvata työntekijöiden oikeudet ja hyvinvointi sekä mahdollistaa uudet, innovatiiviset liiketoimintamallit ja työpaikat.” (TuVM 2/2017, 14)

Myös eduskunnan lähetekeskustelussa (valtioneuvoston selonteko 6/2017) ja muussa poliittisessa keskustelussa työn murros alkaa esiintyä toistuvasti pakon retoriikkana, joka syrjäyttää niin tilannekuvaan kuin ratkaisuihin liittyvät poliittiset vaihtoehdot (vrt. Sorsa ym. 2025, 136). Pakon retoriikkaa alleviivaa työn murroksen koko yhteiskuntaa koskeva kokonaisvaltaisuus ja läpileikkaavuus. Työn murros asetetaan poliittisen toimijuuden yläpuoliseksi kehykseksi, joka ohjaa keskustelua. Työn murroksen politiikkaidean voima näkyy siinä, kuinka se tekee yhdestä työn ja työelämän muutokseen liittyvästä poliittisesta tulkinnasta yhteisesti hyväksytyn todellisuuden. Eduskunnan tulevaisuusselonteon ensimmäisen osan lähetekeskustelussa (PTK 73/2017 vp) työn murros määrittyykin kiistämättömäksi tosiasiaksi, joka näkyy eri puolueiden ryhmäpuheenvuoroissa. Vihreän liiton ryhmäpuheenvuorossa Olli-Poika Parviainen arvioi asiaa:

”Työn murros on yksi suurimmista yhteiskuntaamme ravisuttavista ilmiöistä ja sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Samalla se haastaa meitä poliitikkoja: kysymys ei ole enää siitä, haluammeko säilyttää vai uudistaa, vaan siitä, miten säilytämme hyvinvointimme perustan uudistamalla yhteiskuntaa. Työn murroksen takana on tuttuja megatrendejä, kuten digitalisaatio, globalisaatio, väestörakenteen muutos, kaupungistuminen ja ilmastonmuutos. Nämä asiat ovat olemassa politiikastamme riippumatta.” (PTK 73/2017 vp, 11)

Tässä puheenvuorossa, joka heijastaa useita muita puheenvuoroja, työn murroksen esitetään olevan politiikasta riippumaton asia. Yksikään eduskuntapuolue ei kiistä työn murroksen olemassaoloa selonteon ensimmäisen osan lähetekeskustelussa, vaan debattia käydään ainoastaan kehyksen sisällä olevista ratkaisuista. Kommunikaatiodiskurssissa työn murroksesta tulee kertomus, joka suostuttelee ja oikeuttaa. Suomen Kokoomuksen ryhmäpuheenvuorossa Sinuhe Wallinheimo oikeuttaa ratkaisuja työn murrokseen seuraavasti:

”Arvoisa puhemies! Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko haastaa meitä pohtimaan, miten me suomalaiset pärjäämme tulevina vuosikymmeninä keskellä neljättä teollista vallankumousta. [– –] Työelämän erilaisiin muutoksiin varaudutaan parhaiten joustoja lisäämällä. Reilu paikallinen sopiminen, perhevapaiden uudistaminen sekä työtä ja turvaa nykyistä joustavammin yhdistävä sosiaaliturva mahdollistavat yksilöllisen sopeutumisen muutoksiin. Nyt aloitettava sosiaaliturvan kokonaisuudistus on välttämätön keino varautua muutokseen jo ennakolta, mutta uudistuksen rinnalla pitäisi uskaltaa tarkastella myös työpaikkasopimisen ja perhevapaiden uudistustarpeita. (PTK 73/2017 vp, 8)

Toisaalta kansanedustaja Joona Räsäsen Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen ryhmäpuheenvuorossa korostuu ratkaisujen lähtökohta, valenssi ja rajaobjektisuus:

”Keskeinen kysymys kuuluu: Mahdollistammeko me uuden työn ja yrittäjyyden syntymisen vai estämmekö sen? [– –] Samalla tulevaisuus vaatii meiltä jokaiselta jatkuvaa uuden oppimista ja osaamisemme päivittämistä. [– –] Meiltä päätöksentekijöiltä kysytäänkin nyt rohkeutta: tartummeko mahdollisuuksiin vai käperrymmekö uhkien edessä?” (PTK 73/2017 vp, 34)

Pakottavuudestaan ja epäpoliittisuudestaan huolimatta työn murros näyttäytyy myös monimerkityksellisenä kommunikaatiodiskurssina. Monimerkityksisyys tekee työn murroksesta erityisen tehokkaan politiikkaidean: se on samanaikaisesti uhka ja mahdollisuus, mikä lisää sen poliittista käytettävyyttä. Tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä tämä huomioidaan seuraavasti:

”Murroksen seuraukset yhteiskunnassa voivat olla valtavia, mutta muutos ei tapahdu nopeasti. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä muutos sisältää ja merkitsee ja miten siihen vaikutetaan.” (TuVM 2/2017, 3)

Mahdollisuuksien näkökanta toistuu esimerkiksi kansanedustaja Anna Kontulan pitämässä Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuorossa: ”Vielä ehdimme hallita sen riskejä, tarttua sen mahdollisuuksiin ja päättää, millaista yhteiskuntaa haluamme. [– –] Tähän kaikkeen tarvitaan yhteistä ymmärrystä siitä, miten työ on muuttumassa ja miten se muuttaa yhteiskuntaa.” (PTK 73/2017 vp, 4.) Poliittisia vaihtoehtoja nähdään siis kehyksen sisällä, kunhan yhteisymmärrys työn murroksen perusteellisuudesta ja peruuttamattomuudesta jaetaan.

Työn murroksen peruuttamattomuuden ympärille muotoutuukin eduskunnassa yksimielisyys, joka luo selonteoissa kaivattua yhteisymmärryksen ja oikean asenteen ilmapiiriä. Esimerkiksi lähetekeskustelussa eri puolueiden edustajat kiittävät rakentavaa ja osallistavaa keskustelua, kuten kansanedustaja Räsänen toteaa: ”On paikallaan yhtyä kiitoksiin tämän keskustelun rakentavuudesta. Jos tätä keskustelua tai keskustelun tyyliä pitää merkkinä tulevaisuudesta, niin sehän näyttää oikein hyvältä.” (PTK 73/2017 vp, 34–35.)

On kuitenkin huomattava, että vaikka kansanedustajat jakoivat saman käsityksen työn murroksen kehyksestä, käytiin keskustelua työn ja työelämän tulevaisuudesta samalla ilman kunnollista arviota sen sisältämistä työmarkkinapoliittisista jännitteistä ja ilman työmarkkinajärjestöjen osallistamista, kuten SAK:n tulevaisuusvaliokunnalle mietinnön ensimmäisestä osasta antama lausunto osoittaa:

”Nimi [Jaettu ymmärrys työn murroksesta osa 1.] on sikäli harhaanjohtava, että näin tärkeässä asiassa keskeiset työmarkkinajärjestöt on sivuutettu kokonaan valmistelusta, jota [sic] pidämme lähtökohtaisesti sopimattomana menettelynä.” (SAK 2017)

Tulevaisuusvaliokunta kuuli asiantuntijana työmarkkinajärjestöistä ainoastaan Kaupan liiton työmarkkinajohtajaa Anna Lavikkalaa. Se kuitenkin myönsi mietinnössään, että ”lausunnoissaan jotkut järjestöistä kummeksuivat sitä, että keskeiset työmarkkinajärjestöt oli sivuutettu tulevaisuusselonteon valmistelusta, vaikka tavoitteena oli jaettu yhteinen ymmärrys” (TuVM 2/2017 vp, 5).

Työn murros -politiikkaidea ei eduskuntakeskustelussa ainoastaan toistu vaan muuntuu retorisesti välttämättömäksi. Koordinaatiodiskurssissa rakentunut tekninen ja hallinnollinen tilannekuva kääntyy kommunikaatiodiskurssissa moraaliseksi ja poliittista toimintaa ohjaavaksi kehykseksi, jossa muutoksesta tulee samanaikaisesti väistämätön ja normatiivisesti velvoittava. Työn murroksen mukanaan tuoma yksilöä sopeutumiseen haastava pirstaleinen työelämä esitetään politiikasta riippumattomana tosiasiana, mikä kaventaa poliittisen keskustelun tilaa ja siirtää ratkaisut vaihtoehtojen välisestä kamppailusta kehyksen sisäisiin ratkaisuihin.

Analyysimme osoittaa, että tämä kehys rajaa systemaattisesti ulos muuttuvan työn ja työelämäilmiöiden keskeisiä työmarkkinapoliittisia kysymyksiä ja jännitteitä. Vaikka eriarvoisuus ja toimeentulon pirstaleisuus tunnistetaan työn murroksen tuomiksi haasteiksi, ne esitetään työn murroksen väistämättöminä seurauksina eikä poliittisten valintojen, kuten työmarkkinoiden joustavoittamisen ja työehtojen heikentämisen, seurauksina. Paradoksaalisesti myös juuri työntekijöitä eriarvoisuudelta suojelevien työehtojen ja byrokratian kokonaisuutta ehdotetaan purettavaksi ja se asetetaan tekniseksi tavoitteeksi ilman poliittista harkintaa. Kuten tulevaisuusvaliokunta muistuttaa 2. osan mietinnössään:

”Eduskunta on jo tulevaisuusmietinnön ensimmäisessä osassa hyväksynyt ponnen, ‘ottaa tulevaisuusselonteon toisen osan toimenpide-ehdotuksissa huomioon verolainsäädännön, työlainsäädännön ja sosiaalilainsäädännön säädöstarpeet politiikkajohdonmukaisesti ja poistaa byrokratialoukkuja itsensätyöllistämisestä, yksinyrittäjyydestä, pirstaleisista työsuhteista sekä työmarkkina-asemassa tapahtuvista statussiirtymistä.’” (TuVM 1/2018 vp, 7)

Työn murrokseen liittyvien tunnistettujen haasteiden, kuten syrjäytymisen ja segregaation, ratkaisut kohdistuvat siis ensisijaisesti yksilön sopeutumiskykyyn ja sosiaaliturvan paikkaamiseen, kun taas itse työehtojen muutosta tai sen poliittista ohjattavuutta ei problematisoida. Samanaikaisesti työmarkkinajärjestöjen sivuuttaminen selonteon valmistelussa – ja tästä esitetty kritiikki – jää eduskuntakeskustelussa marginaaliin, mikä osaltaan vahvistaa kuvaa epäpolitisoidusta ja konsensushakuisesta kehikosta.

Työn murros toimii kommunikaatiodiskurssissa tehokkaana suostuttelevana politiikkaideana, joka tuottaa näennäistä konsensusta samalla, kun se rajaa pois vaihtoehtoisia poliittisia tulkintoja ja työmarkkinapoliittisia ristiriitoja. Otsikossakin asetettu tavoite ”jaettu ymmärrys työn murroksesta” kehystää työelämän uudet ilmiöt uusliberalististen politiikkaratkaisujen sisään.

Keskustelu ja johtopäätökset

Olemme tässä artikkelissa analysoineet, millä tavoilla työn murroksen idealla jäsennettiin ja muokattiin työmarkkinapolitiikan ongelmia ja ratkaisuja sekä kuinka lyhyessä ajassa onnistuttiin kokoamaan erilaiset poliittiset toimijat yhteisen tulkinnan ympärille. Analyysi osoittaa, että työn murros ei suomalaisessa keskustelussa toiminut pelkästään teknologisen tai taloudellisen muutoksen kuvauksena vaan poliittisena infrastruktuurina ja yhteisenä kielenä, joka muotoili ne ehdot, joiden puitteissa työelämän tulevaisuudesta oli mahdollista puhua. Kyse oli siitä, mitä Sorsa ym. (2025, 136, 223) kuvaavat institutionaalisiin rakenteisiin upotetuiksi ideoiksi. Nämä ovat lähtökohtia, jotka sitovat toimijoita yhteen ja rajaavat pois vaihtoehtoiset todellisuustulkinnat. Näin analyysimme vastaa artikkelin tutkimuskysymykseen osoittamalla, miten työn murros jäsensi samanaikaisesti sekä ongelman että siihen tarjotut ratkaisut.

Ensimmäinen aineiston analyysistä nouseva johtopäätös koskee työn murroksen väistämättömyyden logiikkaa. Tilannekuvassa muutos artikuloitiin ulkoisena ja hallitsemattomana kehityskulkuna, jossa teknologisen kehityksen, globalisaation ja väestörakenteen muutoksen esitettiin luonnonvoimien kaltaisesti hävittävän työpaikkoja ja muuttavan olennaisesti työelämää, minkä edessä poliittinen harkinta ja vaihtoehdot kapenivat. Tulevaisuusselonteon osissa 1. ja 2. työn murros toimi teknis-taloudellisena jaettuna ymmärryksenä, mutta puolueiden poliittisessa keskustelussa ja työmarkkinakentässä siitä muotoutui välttämättömyyden retoriikkaa, jossa työn murros ei ole poliittisen toiminnan kohde vaan sen ehto. Kommunikaatiodiskurssi muutti työn murroksen poliittiseksi suostuttelun välineeksi, jossa korostui välttämättömyys uudistaa, sopeutua ja muuttaa uhka mahdollisuudeksi, tai muuten työn murros ”voi murtaa kasvun, tuottavuuden ja hyvinvoinnin perinteisen yhteyden” (TuVM 2/2017, 3).

Teoreettisesti muotoiltuna työn murroksen voidaankin tulkita toimineen uusliberalistisen hallinnan rationaliteetin logiikalla (Hay 2011; Brown 2015). Työn murroksen diskurssiin muotoutui erityinen hallinnan rationaliteetti, jossa poliittiset valinnat esitettiin välttämättöminä reaktioina väistämättömiin ulkopuolisiin kehityskulkuihin. Tieteellisen tutkimuksen, hallinnon ja politiikan rajat hämärtyivät, kun tulevaisuuden poliittiset kuvaukset alkoivat toimia poliittisina reunaehtoina. Työn murroksen diskurssi tuotti politiikkaa, jossa vaihtoehdot rajautuivat pois ennen kuin niistä edes keskusteltiin. Taloudellisen välttämättömyyden diskurssin avulla painotettiin ennen kaikkea yksilöiden velvollisuutta sopeutua työn murrokseen. Se toimi myös moraalisena kehyksenä, jossa joustavuus, itsensä kehittäminen ja vastuu omasta työllistymisestä esitettiin velvoittavina kansallisina hyveinä. Tässä mielessä työn murros oli myös epäpolitisoiva politiikkaidea. Vastaavalla logiikalla toimivia poliittisia käytäntöjä on tunnistettu myös aiemmassa tutkimuksessa, esimerkiksi kestävyysvajeen politiikkaideaa koskevassa analyysissa (Sorsa 2014; Sorsa ym. 2025).

Toinen keskeinen havainto koskee yksilön vastuuttamiseen liittyvää diskursiivista painotusta työn murroksen politiikkaidean kaikissa ulottuvuuksissa. Työn murroksen diskurssissa ongelmaksi määrittyi yksilön kyky sopeutua epätyypillisiin työsuhteisiin, joustaa ja kehittää itseään, eivät niinkään työmarkkinapoliittiset rakennekysymykset, työehtosopimusjärjestelmä tai työehdot. Selonteossa havaitut työelämän epävarmuuteen, pirstoutumiseen ja osaamisen kehittämiseen liittyvät ongelmat määriteltiin ensisijaisesti yksilöiden sopeutumishaasteiksi. Rakenteelliset kysymykset käännettiin itsejohtamisen ja oman osaamisen hallinnan vaatimuksiksi. Yksilövastuun eetos on myös olennainen osa politiikkaidean valenssia. Työn murros -idea yhdisti teknisen tulevaisuuskuvan ja moraalisen velvoitteen muodostaen ihanneyksilökuvan, jonka on oltava joustava, jatkuvasti oppiva ja muutosvalmis. Uusliberalistisen hallinnan tutkimus (Brown 2015; Fraser 2023) auttaa tulkitsemaan tätä subjektiivisuutta osana laajempaa siirtymää, jossa työelämän epävarmuus ja taloudelliset reunaehdot muuttuvat yksilöllisiksi velvollisuuksiksi. Tämä on linjassa Heikki Kinnarin väitöskirjan (2020) kanssa, jossa elinikäinen oppiminen tunnistetaan uusliberalistisen ihmiskuvan välineeksi: yksilön tulee olla jatkuvasti itseään kehittävä ja markkinoiden muuttuvassa logiikassa operoiva subjekti.

Kolmas johtopäätös liittyy työn murroksen ongelman määrittelyn rakennetta ohjaaviin valtasuhteisiin. Työn murros -diskurssissa työmarkkinakysymyksiä ei kehystetty perinteisissä tulonjaon, työnantaja–työntekijä-valtasuhteen, korporatismin tai sosiaalisten oikeuksien kehyksissä vaan väistämättömän teknologisen muutoksen, kilpailukyvyn ja yksilöllisen sopeutumisen kehyksissä. Analyysi osoitti, että järjestäytynyt työvoima ja ay-liike asemoitiin systemaattisesti pois keskustelusta muutoksen välttämättömiksi kohteiksi, ei työn murroksen aktiivisiksi ratkaisijoiksi. Vaikka suomalaisen työmarkkinamallin historiallinen ydin on ollut kollektiivinen neuvottelu, työn murros -kehikossa ay-liikkeen rooli kaventui institutionaaliseksi jäänteeksi, jota ”uudistamispaineet” koskevat. Tämä kielenkäyttö siirsi huomion pois työmarkkinasuhteiden vallasta ja rakenteista ja asemoi ammattiyhdistysliikkeen sopeutumattomaksi ongelmaksi.

Työn murros -diskurssi vaikuttaa muutoinkin vahvistaneen ensisijaisesti työnantajapuolen argumentteja ja tavoitteita työpoliittisessa keskustelussa. Työmarkkinoiden joustavoittamista, palkanmuodostuksen ja irtisanomissuojan heikentämistä koskevia ehdotuksia esitettiin useissa elinkeinoelämän tuottamissa raporteissa (esimerkiksi ETLAn vuoden 2015 Työn murros – riittääkö dynamiikka?) samanaikaisesti, kun Sipilän hallitus toi asian valtakunnan poliittiselle agendalle selontekojen muodossa. Samankaltaisten teemojen toistuminen tulevaisuusselonteoissa ja poliittisessa keskustelussa viittaa siihen, että työn murros -politiikkaidea loi kielellisen ja moraalisen kehyksen, jossa työnantajan vallan ja yksilövastuun lisääminen sekä kollektiivisen työelämäsuojan purkaminen voitiin esittää tulevaisuuden työelämään sopeutumisena. Näin analyysi osoittaa, että työn murros ei ainoastaan kuvannut muutosta, vaan se myös mahdollisti tietynlaisten politiikkaratkaisujen esittämisen välttämättöminä.

Neljäs keskeinen johtopäätös liittyy työn murroksen rooliin polyseemisenä politiikkaideana ja rajaobjektina. Työn murroksen monimerkityksisyys mahdollisti sen, että sama käsite voitiin ankkuroida erilaisiin poliittisiin tavoitteisiin, kuten työehtojoustoihin, sosiaaliturvan uudistamiseen, jatkuvaan oppimiseen tai epävarmuuden hallintaan. Puolueiden ja työmarkkinatoimijoiden puheen analyysi osoittikin, että työn murroksen kehityskulku hyväksyttiin kaikilla puoluepoliittisilla suunnilla, vaikka ratkaisut erosivat toisistaan. Juuri tämä joustava rajaobjektin luonne teki työn murroksesta käyttökelpoisen politiikkaidean. Eri poliittiset toimijat saattoivat ankkuroida siihen hyvin erilaisia tavoitteita omista poliittisista lähtökohdistaan ilman, että politiikkaidean kehys murtui. Työn murros ei vain legitimoinut tiettyjä politiikkaratkaisuja vaan rakensi järjestystä, jossa myös hyvin erilaiset poliittiset toimijat joutuivat argumentoimaan muutoksen väistämättömyyden ehdoilla. Työn murroksen politiikkaidea yhdistikin onnistuneesti pelon työn katoamisesta lupaukseen merkityksellisemmästä ja joustavammasta työelämästä. Tämä johdatti keskustelua hyväksymään eräänlaisina itsestäänselvyyksinä kysymykset työmarkkinapoliittisista heikennyksistä ja yksilön vastuun kasvattamisesta niin työllistymisessä kuin (uudelleen)kouluttautumisessa.

Näiden analyysien ja niistä tekemiemme johtopäätösten perusteella olemme artikkelissa osoittaneet, että työn murroksen diskurssi toimi 2010-luvun Suomessa poliittisen ohjauksen ja hallinnan kielenä, ei ainoastaan työelämän kuvauksena. Se rakensi poliittista todellisuutta, jossa työmarkkinapolitiikan konfliktit peittyivät väistämättömyyden retoriikan alle ja jossa yksilön sopeutumiskyky nousi keskeiseksi poliittiseksi vastaukseksi. Työn murroksen logiikka heikensi kollektiivisten toimijoiden asemaa, vahvisti yksilöllisen vastuun eetosta ja tuotti politiikkaidean, joka ohjasi keskustelua kohti työmarkkinajoustoja ja elinikäisen oppimisen normia. Työn murros ei ollut neutraali kuvaus työelämän kehityksestä vaan diskursiivinen politiikkaväline, joka muovasi sekä poliittisen mielikuvituksen rajoja että työn tulevaisuudesta käydyn keskustelun sisältöä. Tämän valtavirtaistuneen politiikkaidean avulla merkittäviä työmarkkinapoliittisia uudistuksia voitiin epäpolitisoida, normalisoida ja legitimoida välttämättömänä sopeutumisena väistämättömäksi väitettyyn muutokseen.

Tämä tutkimus tuo 2000-luvun työmarkkinapolitiikkaa koskevaan tutkimukseen uutta tietoa osoittamalla, kuinka työmarkkinapolitiikan muutosta tuotettiin diskursiivisten kehysten kautta jo ennen institutionaalisia päätöksiä, mikä laajentaa ymmärrystä politiikkaideoiden roolista vallankäytön välineinä. Työn murros -idean vaikutus näkyy yhä suomalaisessa työ- ja sosiaalipoliittisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa. Se toimii edelleen taustakehyksenä, jonka puitteissa työelämän ongelmat määritellään ja jonka sisällä tulevaisuuden työelämäratkaisuja rakennetaan. Siksi sen analysointi on edelleen keskeistä, jotta voidaan ymmärtää, miten suomalaisen työelämän tulevaisuutta tuotetaan poliittisesti tänään.

Lähteet

Béland, Daniel ja Cox, Robert H. (toim.). 2013. Ideas and politics in social science research. Oxford: Oxford University Press.

Bergholm, Tapio. 2012. Kohti tasa-arvoa: tulopolitiikan aika I. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö 1969-1977. Helsinki: Otava.

Blyth, Mark. 2002. Great transformations: economic ideas and institutional change in the twentieth century. Cambridge: Cambridge University Press.

Brown, Wendy. 2015. Undoing the demos: neoliberalism’s stealth revolution. New York: Zone Books.

Brynjolfsson, Erik ja McAfee, Andrew. 2024. The second machine age. Work, progress, and prosperity in a time of brilliant technologies. New York: W.W. Norton and Company.

Campbell, John L. 2002. Ideas, politics and public policy. Annual Review of Sociology, 28, 21–38. https://doi.org/10.1146/annurev.soc.28.110601.141111

Cino Pagliarello, Marina. 2022. Unpacking ambiguity in ideational change: the polysemy of the ‘Europe of Knowledge’. West European Politics, 45:4, 884–905. https://doi.org/10.1080/01402382.2021.1918429

Eskelinen, Teppo ja Sorsa, Ville-Pekka. 2012. Institutionaalisten faktojen tuotanto talouspuheessa. Politiikka, 54:3, 169–187.

Fraser, Nancy. 2019. The old is dying and the new cannot be born. Lontoo: Verso.

Fraser, Nancy. 2023. Cannibal capitalism. How our system is devouring democracy, care, and the planet – and what we can do about it. Lontoo: Verso.

General Intellect. 2008. Vasemmisto etsii työtä. Helsinki: Tutkijaliitto/Like.

Hall, Peter A. 1993. Policy paradigms, social learning, and the state. Comparative Politics, 25:3, 275–296. https://doi.org/10.2307/422246

Harvey, David. 2005/2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Kääntänyt Kaisa Koskinen. Oxford: Oxford University Press.

Hay, Colin. 2011. Pathology without crisis? The strange demise of the Anglo-liberal growth model. Government and Opposition, 46:1, 1–31. https://doi.org/10.1111/j.1477-7053.2010.01327.x

Jakonen, Mikko, Peltokoski, Jukka ja Virtanen, Akseli (toim.). 2006. Uuden työn sanakirja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Jakonen, Mikko, Kivinen, Nina, Salovaara, Perttu ja Hirkman, Piia. 2017. Towards an economy of encounters? A critical study of affectual assemblages in coworking. Scandinavian Journal of Management, 33:4, 235–242. https://doi.org/10.1016/j.scaman.2017.10.003

Julkunen, Raija. 2001. Suunnanmuutos: 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit: keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere: Vastapaino.

Julkunen, Raija. 2017. Muuttuvat hyvinvointivaltiot: eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kajanoja, Jouko (toim.). 2018. Työllisyyskysymys. Helsinki: Into.

Kantola, Anu Marjaana. 2002. Markkinakuri ja managerivalta: Suomen 1990-luvun talouskriisin poliittinen hallinta. Helsinki: Loki-Kirjat.

Kantola, Anu ja Kuusela, Hanna. 2019. Huipputuloiset: Suomen rikkain promille. Tampere: Vastapaino.

Kinnari, Heikki. 2020. Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä. Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCOn politiikasta. Väitöskirja. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura ry. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-5401-91-2

Kinnunen, Ulla, Feldt, Taru, Korpela, Kalevi, Mauno, Saija ja Sianoja, Marjaana. 2017. Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana: yhteydet työstä palautumiseen vapaa-ajalla. Psykologia, 52:4, 293–306. https://doi.org/10.62443/psykologia.v52i4.144816

Könönen, Jukka. 2014. Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-1661-7

Lynn, Theo, Rosati, Pierangelo, Conway, Edel ja van der Werff, Lisa (toim.). 2023. The future of work. Challenges and prospects for organisations, jobs and workers. Lontoo: Palgrave-MacMillan.Manyika, James, Lund, Susan, Chui, Michael, Bughin, Jacques, Woetzel, Jonathan, Batra, Parul, Ko,Ryan ja Sanghvi, Saurabh. 2017. Jobs lost, jobs gained: workforce transitions in a time of automation. New York: McKinsey and Company.

Méda, Dominique ja Vendramin, Patricia. 2013. Réinventer le travail. Pariisi: Presses Universitaires de France PUF.

Mehta, Jal. 2010. The varied roles of ideas in politics: from ”whether” to ”how”. Teoksessa Daniel Béland ja Robert Henry Cox, (toim.), Ideas and politics in social science research. Oxford: Oxford University Press, 23–46. https://doi.org/10.1093/acprof:oso/9780199736430.003.0002

Rifkin, Jeremy. 1995. Työn loppu. Helsinki: WSOY.

Mäkikangas, Anne, Mauno, Saija ja Feldt, Taru. 2017. Tykkää työstä. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Mäkiniemi Jaana-Piia, Bordi, Laura, Heikkilä-Tammi, Kirsi, Seppänen, Sanna ja Laine, Nina. 2014. Psykososiaalisiin kuormitus- ja voimavaratekijöihin liittyvä työhyvinvointitutkimus Suomessa 2010–2013. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2014:18. Helsinki: sosiaali- ja terveysministeriö. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3491-7

Oinas, Tomi, Karhinen, Joonas, Tammelin, Mia, Hirvonen, Helena, Hämäläinen, Antti ja Taipale,

Sakari. 2021. Teknologisten laitteiden ja sovellusten käyttö vanhustyössä: työn piirteiden ja yksilötekijöiden vaikutusten tarkastelua. Yhteiskuntapolitiikka, 86:2, 166–179. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021041310334

Ojala, Satu ja Pyöriä, Pasi. 2017. Mobile knowledge workers and traditional mobile workers: assessing the prevalence of multi-locational work in Europe. Acta Sociologica, 61:4, 402–418. https://doi.org/10.1177/0001699317722593

Parkatti, Anne ja Tammelin, Mia. 2020. Digitalisoitunut työ – Systemaattinen kirjallisuuskatsaus finanssialan työn digitalisoitumisesta. Työelämän tutkimus, 18:2, 145–178. https://doi.org/10.37455/tt.94888

Pärnänen, Anna ja Sutela, Hanna. 2014. Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus. https://urn.fi/URN:ISBN:978–952–244–514–8

Rikala, Sanna. 2018. Masennus, työkyvyttömyys ja sosiaalinen eriarvoisuus nuorten aikuisten elämänkuluissa. Yhteiskuntapolitiikka, 83:2, 159–170. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201804196720

Schmidt, Vivien A. 2008. Discursive institutionalism: the explanatory power of ideas and discourse. Annual Review of Political Science, 11, 303–326. https://doi.org/10.1146/annurev.polisci.11.060606.135342

Scully-Russ, Ellen ja Torraco, Richard. 2020. The changing nature and organization of work: an integrative review of the literature. Human Resource Development Review, 19:1, 66–93. https://doi.org/10.1177/1534484319886394

Siltala, Juha. 2004. Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki: Otava.

Sennett, Richard. 2000/2002. Työn uusi järjestys. Kääntänyt David Kivinen ja Eine Kivinen. Tampere: Vastapaino.

Sennett, Richard. 2006/2007. Uuden kapitalismin kulttuuri. Kääntänyt Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino.

Sorsa, Ville-Pekka. 2014. Kestävyysvajeen politiikkaidean kritiikki. Politiikka, 56:2, 132–142.

Sorsa, Ville-Pekka, Alaja, Antti ja Kaitila, Joel. 2025. Ideat yhteiskuntapolitiikassa. Tampere: Vastapaino. https://doi.org/10.58181/VP9789523972469

Standing, Guy. 2010. The precariat. New dangerous class. Lontoo: Bloomsbury.

Star, Susan Leigh ja Griesemer, James R. 1989. Institutional ecology, ‘translations’ and boundary objects: amateurs and professionals in Berkeley’s Museum of Vertebrate Zoology, 1907–39. Social Studies of Science, 19:3, 387–420. https://doi.org/10.1177/030631289019003001

Suoranta, Anu. 2009. Halvennettu työ – pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä. Vastapaino: Tampere.

Suoranta, Anu ja Leinikki, Sikke (toim.). 2018. Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Tampere: Vastapaino.

Susskind, Richard ja Susskind, Daniel. 2015. The future of the professions: how technology will transform the work of human experts. Oxford: Oxford Academic.