Selkeyttä ideatutkimuksen monimutkaiseen maailmaan

Ville-Pekka Sorsa, Antti Alaja ja Joel Kaitila: Ideat yhteiskuntapolitiikassa. Vastapaino: Tampere, 286 sivua. 2025. https://doi.org/10.58181/VP9789523972469

Yhteiskuntatieteissä koettiin 1900-luvun lopulla niin sanottu ideakäänne. Sen myötä yhteiskuntapolitiikan tutkimuksessa alettiin kiinnittää huomiota poliittisten toimijoiden uskomuksiin ja ajatusrakenteisiin näiden toiminnan ja laajemmin yhteiskunnallisten muutosten selittäjinä. Sittemmin ideoiden ympärille on rakennettu erilaisia teoreettisia viitekehyksiä, ja myös lukuisat suomalaiset tutkijat ovat lähestyneet tutkimusaiheitaan ideoiden näkökulmasta. Suomalaista ideatutkimusta on koottu yhteen Johannes Kanasen ja Juho Saaren (2009) ansiokkaassa artikkelikokoelmassa, joka luonteeltaan keskittyi kuitenkin enemmän ideateorioiden soveltamiseen kuin itse teorioiden syvälliseen kuvailuun. Toistaiseksi perusteellista suomenkielistä koontia ideatutkimuksesta ja sen teoreettisista lähtökohdista ei ole tehty. Tätä merkittävää aukkoa täyttämään on ilmestynyt Ville-Pekka Sorsan, Antti Alajan ja Joel Kaitilan teos Ideat yhteiskuntapolitiikassa (2025).

Kokonaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimushaaran teoreettisen pohjan kokoaminen yksiin kansiin ei ole helppo tehtävä, semminkään kun kyse ei ole erityisen yhtenäisestä tai selkeästä tutkimustraditiosta. Ideoita käsittelevät lähestymistavat eroavat jo siinä, mitä oikeastaan tarkoitetaan idean käsitteellä. Yleisellä tasolla ideoilla on kirjallisuudessa tarkoitettu erilaisia kausaalisia uskomuksia, joiden kautta ihmiset havainnoivat, tulkitsevat ja määrittelevät ympäröivää maailmaa. Ideat vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja preferensseihin, ja siten ne ovat keskeinen poliittisten toimenpiteiden taustatekijä (Béland ja Cox 2011). Ideat yhteiskuntapolitiikassa -teoksessa (2025) ideoiden tarkastelu rajataan ”ajatusrakenteisiin, jotka orientoivat ihmisten tekemistä,” eli tarkemmin päämääriin, toimintasuunnitelmiin ja ennakkokäsityksiin.

Selkeä määrittely ja rajaus on tärkeää, sillä idean käsitteen epämääräisyyttä voi pitää koko tutkimussuunnan haasteena. Myös teoksen kirjoittajat kritisoivat ideatutkimusta paitsi ideoiden heikosta käsitteellistämisestä, myös niiden vaikutusmekanismien ja näitä koskevien teorioiden löyhyydestä. Idean ymmärtäminen erilaisilla tavoilla on johtanut hyvin erilaisiin ja ristiriitaisiinkin käsityksiin siitä, miten ideat vaikuttavat yhteiskuntaan ja millainen on niiden suhde muihin yhteiskunnallisiin muutosta ajaviin tai ehkäiseviin tekijöihin, kuten intresseihin tai instituutioihin – tai miten ne ylipäänsä eroavat niistä.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä käydään läpi ideatutkimuksen historiaa ja toisessa ideoiden roolia ja merkitystä yhteiskuntapolitiikassa. Kahdessa viimeisessä osiossa pohditaan, miten ideoiden tutkimusta ylipäätään tulisi tehdä ja millaisia kehityssuuntia kirjoittavat näkevät ideatutkimukselle tulevaisuudessa. Jäsennys on selkeä ja tarjoaa lukijalle mahdollisuuden hyppiä suoraan tarpeeseensa sopivaan sisältöön, mitä kirjoittajat välillä avoimesti ehdottavatkin.

Ideat tutkimuskirjallisuudessa ja yhteiskunnassa

Historialuku lähtee liikkeelle 1900-luvun käyttäytymistä ja yhteiskunnallista muutosta selittävistä teorioista edeten institutionalistisiin yhteiskuntaselityksiin ja niiden piiristä nousseeseen ideakäänteeseen. Luvussa käydään läpi ideateoriaa edistäneitä klassikoita John Kingdonista Peter Halliin ja Vivien Schmidtiin sekä lukuisiin ideateorioita omalla työllään täydentäneisiin ajattelijoihin. Tieteenhistoriallinen katsaus auttaa jäsentämään sitä, miten erilaisista näkökulmista ideoiden merkitystä voi tarkastella, ja tarjonnee uutta pohdittavaa alan teorioihin valmiiksi perehtyneillekin tutkijoille.

Teoksessa esitellään myös jonkin verran kotimaista idealähtöistä tutkimusta rajaten esittely eksplisiittisesti ideatutkimukseen asemoituun ja politiikkatoimia koskevaan tutkimukseen. Kirjoittajat mainitsevat erityisesti sosiaalipolitiikan tutkimuksella olleen vahva rooli ideaselitysten hyödyntämisessä, mutta tältä osin esittely jää lyhyehköksi. Aihepiirin laajuuden hallitsemisen kannalta on ymmärrettävää, ettei kirjan ole tarkoitus olla tapauskohtaisten ideatutkimusten kirjallisuuskatsaus. Varsinkin ideoiden parissa työtään aloitteleva tutkija voisi silti hyötyä laajemmastakin joukosta esimerkkejä siitä, miten esiteltyjä teorioita voi soveltaa käytännön tutkimuskohteisiin.

Kirjan toisessa pääluvussa vedetään teoriaa yhteen ja kuvataan ilmiöpohjaisesti, miten ideat ilmenevät, miten ne valikoituvat ja miten ne voivat vaikuttaa yhteiskuntapolitiikkaan. Sen lisäksi, että idean käsitteelle on annettu eri yhteyksissä erilaisia merkityksiä, ideateorioille on ominaista, että sama käsite voi toistua eri tutkijoiden pohdiskeluissa erilaisin merkityksin. Toisaalta eri teorioissa on myös kehitetty erilaisia käsitteitä kuvaamaan viime kädessä samankaltaisia ilmiöitä. Luvussa yhdistellään monipolvista kirjallisuutta onnistuneesti yhteiskuntapolitiikan tekemisen eri vaiheisiin, politiikkaongelmien määrittelystä ideoiden strategiseen käyttöön politiikan tekemisen välineenä ja välillä myös lähdemateriaalia rakentavasti kritisoiden. Ilmiöpohjainen jäsennys toimii hyvin, joskin hetkittäin lukijalle saattaa jäädä epäselväksi, missä määrin tekstissä on kyse kirjoittajien omasta pohdinnasta ja missä määrin olemassa olevasta kirjallisuudesta nousevista ajatuksista.

Ilmiöpohjaisessa kuvauksessa käytetään teorioiden selittämiseksi paljon esimerkkejä kotimaisesta politiikasta. Esimerkeissä korostuu – kenties kirjoittajien aikaisempien tutkimuskohteiden vuoksi – talouspoliittinen näkökulma ja erityisesti kestävyysvajeen kaltaiset ideat, joilla on onnistuneesti rajoitettu talouspoliittista liikkumatilaa. Syvällisempänä tapausesimerkkinä esitellään ideoiden vaikutusta Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) käynnistämässä politiikkaprosessissa, jonka myötä työmarkkinajärjestöt sopivat vuoden 2016 alussa kilpailukykysopimuksen. Käytännön esimerkit Suomen lähihistorian politiikan käänteistä, jotka lienevät useimmilla vielä tuoreessa muistissakin, auttavat hyvin havainnollistamaan sitä, mistä ideoiden käyttämisessä ja niiden vaikutuksessa on lopulta kyse.

Sorsa ym. korostavat, että poliittisen päätöksenteon olosuhteiden äkillisesti muuttuessa – esimerkiksi koronapandemian alussa – tilanne on otollinen uusien ideoiden hyödyntämiselle ja sitä kautta politiikan asialistan muutokselle. Tässä tullaan lähelle historiallisen institutionalismin piiriin kuuluvia jaksottaisen tasapainon ja kriittisten käännekohtien (esim. Capoccia ja Kelemen 2007) malleja. Ideatutkimuksen keskeinen lisäarvo suhteessa institutionalistisiin selityksiin onkin ollut se, että ideoiden kautta pystytään paremmin analysoimaan ja selittämään toimijuuden roolia, vaikkapa juuri tämän kaltaisissa tilanteissa, joissa ulkoiset tekijät avaavat uusia mahdollisuuksia politiikkamuutoksille. Erilaiset toimijat ja ”politiikkayrittäjät” (Kingdon 2014) ovat nimittäin jatkuvasti aktiivisia luodessaan uusia ideoita sekä levittäessään ja käyttäessään niitä omien pyrkimyksiensä ajamisessa. Samalla kun ideoita käytetään, ne saavat uusia merkityksiä ja niiden sisältö muuttuu ajan kuluessa. Kirjoittajat pitävät tältäkin osin Suomi-kontekstin mukana ja esittelevät kattavasti kotimaisia ja kansainvälisiä toimijoita ja niiden roolia suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan vaikuttavien ideoiden tuottajina.

Ideatutkimuksen menetelmät ja niiden heikkoudet

Ainakin tutkijan näkökulmasta Ideat yhteiskuntapolitiikassa -teos on parhaimmillaan ideoiden tutkimusta koskevassa luvussaan. Luvussa käydään läpi pahimpia ideatutkimuksen sudenkuoppia, jonka jälkeen kuvaillaan oikeastaan koko idealähtöinen tutkimusprosessi ja sen keskeiset haasteet tutkimusongelman asettamisen, aineiston muodostamisen ja analyysimenetelmien osalta. Huomio keskittyy tässä erityisesti yksittäisten politiikkatoimien tai politiikkaprosessien tutkimukseen, joista suurin osa yhteiskunnallisesta ideatutkimuksesta koostuukin. Kuten Sorsa ym. toteavat, yhtenä haasteena on ollut se, ettei ideatutkimuksessa kaikkien näiden vuosien aikana ole kyetty kehittämään omia tutkimusmenetelmiä. Sen sijaan menetelmiä on lainattu muista tutkimustraditioista, ja niiden raportointi tutkimuksissa jättää usein toivomisen varaa. Varsinkin tässä valossa kirjoittajien tutkimusmetodeille osoittama huomio ja menetelmäkirjallisuuden kanssa keskusteleva pohdinta on erityisen ansiokasta ja hyödyllistä luettavaa ideoiden tutkimusta harjoittaville.

Kirjoittajien mukaan ideoita koskeva tutkimus voi kohdistua ainakin ideoiden alkuperään, esiintymiseen, käyttöön ja vaikutuksiin. Kukin näistä lähtökohdista asettaa omat vaatimuksensa aineistolle ja menetelmille. Erityisen vaativana kirjoittajat pitävät tutkimusta, jossa toteutettuja politiikkatoimenpiteitä pyritään selittämään ideoilla. Tutkija ei voi lukea päättäjien ajatuksia ja päästä lopulliseen varmuuteen siitä, mitkä ideat ovat näiden toimintaa motivoineet. Päästäkseen mahdollisimman lähelle ideoiden vaikutusta tutkijan on siis useimmiten tyydyttävä haastatteluihin ja asiakirja-aineistoon, jotka ovat itsessään epätäydellisiä ja tulkinnanvaraisia lähteitä. Lisäksi aineiston määrä kasvaa helposti suureksi, ja tutkimuskohde täytyy puolestaan rajata niin yksityiskohtaiseksi, että käytännössä ideoiden vaikutusten tutkimuksessa on harvoin mahdollista päästä kiinni yksittäisiä tapaustutkimuksia laajempiin kohteisiin.

Kontekstisidonnaisuutta ja tapaustutkimuksiin keskittymistä voi näkökulmasta riippuen pitää ideatutkimuksen heikkoutena tai ominaisuutena. Ideoiden monimerkityksisyys ja niille annettujen merkityssisältöjen alituinen muuttuminen tekevät hyvin vaikeaksi tehdä yksittäisistä tutkimuksista yleistettäviä johtopäätöksiä. Ideat eivät vaikuta tyhjiössä vaan suhteessa toimijoihin, intresseihin, instituutioihin ja muihin tahoihin. Siksi, vaikka tutkija onnistuisi lähes aukottomasti osoittamaan yksittäisen idean tai sen käytön vaikutuksen yksittäisessä politiikkaprosessissa, tämä ei ole tae samankaltaisesta vaikutuksesta toisessa prosessissa. Toisaalta taas politiikan päätöksentekoprosessit ovat lähtökohtaisesti niin monimutkaisia ja niihin on vaikuttamassa niin suuri määrä toimijoita, että vahvemmin yleistämiseen pyrkivät selitysmallitkin ovat törmänneet vuosien saatossa suuriin ongelmiin. Ideoiden tarkastelu on myös kiistatta rikastuttanut politiikkatoimien tutkimusta, mikä ei ole mitätön saavutus.

Kirjan viimeisessä osiossa Sorsa ym. luovat vielä katseen ideatutkimuksen tulevaisuuteen. Menetelmien kehittämisen tarve on ilmeinen – varsinkin sellaisten menetelmien, jotka tukisivat laaja-alaisempien ja vertailevien analyysien tekemistä. Ideoiden tutkiminen määrällisin menetelmin ja aikaisempaa laajempien aineistojen analysointi tietokoneavusteisesti ja esimerkiksi koneoppimista hyödyntäen ovat vielä melko koskematonta kenttää, jossa uusille ajatuksille ja tutkijoiden luovuudelle on kosolti tilaa. Kenties tämä kirja voi toimia tässä myös inspiraation lähteenä.

Lopuksi

Sorsan, Alajan ja Kaitilan Ideat yhteiskuntapolitiikassa -teos (2025) on ensimmäisenä ja ainoana suomenkielisenä ideatutkimusta perusteellisesti kokoavana yleisesityksenä uraauurtava teos. Se on myös oivallinen katsaus ideatutkimuksen nykytilaan kootessaan yhteen nimekkäiden ideateoreetikoiden lisäksi myös tuoreempia, 2020-luvullekin ulottuvia ideatutkimuksen polkuja. Selkeästä jäsennyksestä huolimatta kirjan käsitteistö periytyy väistämättä monimutkaisesta teoriakirjallisuudesta, ja sisältö voi siten olla paikoin vaikeasti avautuvaa. Toisaalta kirjoittajat onnistuvat englanninkielisen lähdeaineiston tulkkaamisessa hyvin, ja siten kirja voi madaltaa yhteiskuntatieteilijän kynnystä lähteä ideatutkimuksen poluille. Samalla sen itsenäinen, pohdiskeleva ote ja laajan teoria- ja menetelmäkirjallisuuden hyödyntäminen takaavat sen, että moni kokeneempikin tutkija saanee kirjasta uutta ajateltavaa.