Tulossa

Kapitalismin vaikutus Suomen talouskasvuun

Kirjoittajat

DOI:

https://doi.org/10.51810/pt.179403

Avainsanat:

talouskasvu, alkuperäinen kasaantuminen, traditionaalinen talous, modernisaatio, duaalitalous, Suomi

Abstrakti

Katsausartikkelissa tarkastellaan Suomen talouskasvun käynnistymistä ja kiihtymistä 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan poliittisen talouden ja marxilaisen teorian näkökulmasta. Lähtökohtana on, että talouskasvu ei ole pelkästään määrällinen ilmiö vaan seurausta taloudellisen järjestelmän laadullisesta muutoksesta. Analyysi kohdistuu siirtymään traditionaalisesta, omavaraiseen maatalouteen perustuneesta taloudesta kapitalistiseen markkinatalouteen. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään Marxin alkuperäisen kasaantumisen käsitettä, jonka avulla tarkastellaan omistussuhteiden muutosta, vapaan palkkatyövoiman muodostumista, rahavaurauden kasaantumista sekä valtion ja instituutioiden roolia. Artikkeli osoittaa, että Suomen talouskasvun keskeisiä edellytyksiä olivat halvan työvoiman tarjonta, pääoman keskittyminen sekä markkinatuotannon laajeneminen. Tulokset haastavat taloushistoriallisen kasvututkimuksen, modernisaatio- ja institutionaaliset tulkinnat ja korostavat talouskasvun yhteiskunnallisia ja poliittisia ehtoja.

Lähdeviitteet

Acemoglu, Daron ja Robinson James A. 2012/2024. Miksi maat kaatuvat. Vallan vaurauden ja varattomuuden synty. Kääntänyt Kimmo Pietiläinen. 2. painos. Helsinki: Terra Cognita.

Ahvenainen, Jorma. 1981. Ulkolainen pääoma Suomen elinkeinoelämässä. Teoksessa Erkki Markkanen (toim.), Teollistuminen ja teollisuusyhteisö: teollistumisajan vaiheita Suomessa. Suomen historian julkaisuja 5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston historian laitos, 26–39.

Akamatsu, Kaname. 1962. A historical pattern of economic growth in developing countries. The Developing Economies, 1:s1, 3–25. https://doi.org/10.1111/j.1746-1049.1962.tb01020.x

Alapuro, Risto. 2019. Eliitit kansakunnan rakentajina. Teoksessa Juhani Koponen ja Sakari Saaritsa (toim.), Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 219–236.

Alho, Keijo. 1949. Suomen uudenaikaisen teollisuuden synty ja kehitys 1860–1914. Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja. Sarja B:11. Suomen Pankki: Helsinki. https://urn.fi/URN:NBN:fi:bof-201708111513

Anttila, Veikko. 1974. Talonpojasta tuottajaksi. Suomen maatalouden uudenaikaistuminen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Helsinki: Kirjayhtymä.

Araghi, Fashad A. 1988. The concept of development: Smith and Marx revisited. Sociological Spectrum, 8:4, 371–389. https://doi.org/10.1080/02732173.1988.9981866

Bagchi, Amiya Kumar. 2019. Colonialist primitive accumulation. Labor and Society, 22, 717–732. https://doi.org/10.1111/wusa.12440

Blomqvist Hans C. 1990. Growth and structural change of the Finnish economy, 1860–1980. A development theoretical approach. Journal of Economic Development, 15:2, 7–24.

Chayanov, Alexander V. 1966. On the theory of non-capitalist economic systems. Teoksessa Daniel Thorner, Balise Kerblay ja Smith R.E.F. (toim.), The theory of peasant economy. Homewood III.: Richard D. Irwin Inc., 1–28.

De Soto, Hernando. 2000. The mystery of capital. Why capitalism triumphs in the West and fails everywhere else. Lontoo: Bantam Press.

Dobb, Maurice. 1963. Studies in the development of capitalism. Lontoo: Routledge and Kegan Paul Ltd.

Engels, Friedrich. 1884/1978. Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä. Teoksessa NKP:n Keskuskomitean marxismi-leninismin instituutti (toim.), Karl Marx ja Friedrich Engels. Valitut teokset kolmessa osassa, osa 3. Moskova: Edistys, 173–301.

Haapala. Pertti. 1990. Työväenluokan synty. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Helsinki: Vastapaino, 213–235.

Haapala, Pertti. 2009. Modernisation of Finland 1800–2000. Teoksessa Mikko Perkiö (toim.), Perspectives to global social development. Tampere: Tampere University Press, 48–66.

Haatanen, Pekka. 1968. Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo: WSOY.

Hallberg, Erik ja Nyström, Lars. 2021. Den ursprungliga kapital-ackumulation på svensk Botten. En pilotstudie om gränser i skog och mark 1600–1900. Historisk tidskrift, 141:1, 27–61.

Harmaja, Leo. 1927. Talouselämämme teollistumissuunta ja tullipolitiikan vaikutus siihen. Esitelmä Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 6.10.1927.

Harmaja, Leo. 1933. Tullipolitiikan vaikutus Suomen kansantalouden teollistumissuuntaan ennen maailmansotaa. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Sakari. 1997. Labour and the market. Workers, wages and living standards in Finland, 1850–1913. Helsinki: West Point.

Heikkinen, Sakari. 2017. Kiinniottajasta kiinniotettavaksi: Suomen taloudellisesta kehityksestä 1870–2015. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 113:3, 293–311.

Heinonen, Visa ja Pantzar, Mika. 2024. Kasvu ja edistys: modernisaatioteoreettisia pohdintoja. Poliittinen talous, 12:2, 9–13. https://doi.org/10.51810/pt.149383

Hjerppe, Riitta. 1979. Suurimmat yritykset Suomen teollisuudessa 1844–1975. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Hjerppe, Riitta. 1987. Main trends in Finnish economic development in 1860–1985. Bank of Finland Monthly Bulletin, 61:12, 26–32.

Hjerppe, Riitta. 1988. Suomen talous 1860 1985. Kasvu ja rakennemuutos. Helsinki: Suomen Pankki. https://urn.fi/URN:NBN:fi:bof-201609021402

Hjerppe, Riitta. 1990. Kasvun vuosisata. Helsinki: VAPK-kustannus.

Hoffman, Kai. 1980. Suomen sahateollisuuden kasvu, rakenne ja rahoitus 1800-luvun jälkipuoliskolla. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Ikonen, Vappu ja Valkonen, Matti. 1987. Milloin ja miksi Suomi teollistui eri kirjoittajien mukaan. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 83:3, 309–312.

Jutikkala, Eino. 1934. Kartanoyhteiskunta. Teoksessa Gunnar Suolahti, Väinö Voionmaa, Esko Aaltonen, Pentti Renvall, Lauri Kuusanmäki, Heikki Waris ja Eino Jutikkala (toim.), Suomen kulttuurihistoria II. Jyväskylä: Gummerus, 478–533.

Jutikkala, Eino. 1958. Suomen talonpojan historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Jutikkala, Eino. 1968a. Suomen teollistuminen. Teoksessa Eino Jutikkala (toim.), Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja. Porvoo: WSOY, 206–220.

Jutikkala, Eino. 1968b. Torpparikysymys. Teoksessa Eino Jutikkala (toim.), Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja. Porvoo: WSOY, 189–205.

Jutikkala, Eino. 1977. The Distribution of wealth in Finland in 1800. Teoksessa Tuula Rantanen (toim.), Historiantutkijan sana. Maisterista akateemikoksi. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 124–144.

Jutikkala, Eino. 1980. Maanviljelijän talous. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erki Åström (toim.), Suomen taloushistoria I. Helsinki: Tammi, 171–239.

Jutikkala, Eino. 2003. Maatalouspolitiikka. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika, Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 333–348.

Järvinen, Kyösti. 1940. Suomen tukkukauppa ja tukkukauppiaat 1800-luvulla. Teoksessa Kyösti Järvinen ja Paavo Korpisaari (toim.), Sata vuotta Suomen tukkukauppaa. Helsinki: Suomen kauppa ja teollisuus, 5–223.

Kantola, Anu ja Kuusela, Hanna. 2019. Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Tampere: Vastapaino.

Kaukiainen, Yrjö. 1981. Taloudellinen kasvu ja yhteiskunnan muuttuminen teollistuvassa Suomessa. Teoksessa Yrjö Kaukiainen (toim.), När samhället förändras. Kun yhteiskunta muuttuu. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 39–62.

Kekkonen, Jukka. 1987. Merkantilismista liberalismiin. Oikeushistoriallinen tutkimus elinkeinovapauden syntytaustasta Suomessa vuosina 1855–1879. Väitöskirja. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys.

Kerkelä, Heikki. 1996. Vanhan maailman peilissä. Modernin yhteiskunnan synty ja pohjoinen aineisto. Helsinki: Gaudeamus.

Kilpi, O. K. 1917. Suomen Siirtolaisuus ja 19. vuosisadan kansantalous. Helsinki: Kansantaloudellinen Yhdistys. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022041128033

Kokkinen, Arto. 2019. Kasvuteoriat, koulutus ja Suomen talouskasvu 1900-luvulla. Teoksessa Juhani Koponen ja Sakari Saaritsa (toim.), Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 257–272.

Korpijaakko, Kaisa. 1986. Maanomistusoikeuden kehityksestä ruotsalais-suomalaisen oikeusjärjestyksen mukaan. Teoksessa Jukka Kekkonen, Kaisa Korpijaakko ja Heikki Ylikangas (toim.), Oikeudellisen sääntelyn kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeaumus, 28–74.

Kosonen, Pekka, Heikkinen, Sakari, Hänninen, Sakari, Granberg, Leo, Kasvio, Antti, Lehto, Juhani, Storgårds, Johan, Toikka, Kari, von Koskull, Anders, Mäenpää, Olli, Takala, Tuomas ja Artto, Juhani. 1979. Suomalainen kapitalismi: tutkimus yhteiskunnallisesta kehityksestä ja sen ristiriidoista sodanjälkeisessä Suomessa. Helsinki: Love Kirjat.

Kuisma, Markku. 2011. Saha. Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä, jotka sen tekivät. Helsinki: Siltala.

Kuisma, Markku. 2024. Kansallinen voitto ja kapitalismin henki. Luonnostelmia maailmantalouden reunalta. Helsinki: Siltala.

Kunnas Heikki J. 1973. Metsätaloustuotanto Suomessa 1860–1965. Suomen Pankin julkaisuja. Kasvututkimuksia IV. Helsinki: Suomen Pankki. https://urn.fi/URN:NBN:fi:bof-201608301392

Kuusterä, Antti. 1990. Valtio, talous ja valtiontalous. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Helsinki: Vastapaino, 37–65.

Laine, Eevert. 1950. Suomen vuoritoimi 1809–1884. I Yleisesitys. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Lefgren, John Charles, 1975. Banking in the early industrialization of Finland, 1860–1914. Salt Lake City: University of Utah.

Lento, Reino. 1951. Maassamuutto ja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa vuosina 1878–1939. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja A:5. Helsinki.

Lewis, W. Arthur. 1954. Economic development with unlimited supplies of labour. The Manchester School (Reprint), 400–449.

Maddison, Angus. 1994. Economic growth and standards of living in the Twentieth Century. Groningen: University of Groningen.

Marx, Karl. 1897/1974. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa. Pääoman tuotantoprosessi. Kääntänyt Antero Tiusanen. Moskova: Edistys.

Mauranen, Tapani, 1980. Kotimaankauppa. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 436–450.

Mauranen, Tapani. 1981. Porvarista kauppiaaksi – kauppiaan yhteiskunnallinen asema 1800-luvun jälkipuoliskolla. Teoksessa Yrjö Kaukiainen (toim.), När samhället förändras. Kun yhteiskunta muuttuu. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 185–212.

Mauranen, Tapani. 1985. Maataloustuotteet kauppatavarana – arvioita kauppaan tulleiden kotimaisten maataloustuotteiden määrästä 1870-luvulta II maailmansotaan. Teoksessa Uutta maataloushistoriaa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 29–44.

Mäkelä-Alitalo, Anneli. 2003. Verotus, autioituminen ja väenotot. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 183–206.

Nikander, Gabriel. 1935. Vuoriteollisuus ja manufaktuurit. Teoksessa Gunnar Suolahti (toim.), Suomen kulttuurihistoria. Jyväskylä: Gummerus, 13–57.

Ojala, Jari. 1999. Tehokasta liiketoimintaa Pohjanmaan pikkukaupungeissa. Purjemerenkulun kannattavuus ja tuottavuus 1700–1800-luvuilla. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Orrman, Eljas. 2003. Keskiajan maatalous. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 87–114.

Peltonen, Matti. 1987. Maataloustyö ennen traktorin aikaa. Arvio maatalouden työllisyydestä 1860–1948. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen tiedonantoja 20. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Peltonen, Matti. 1992. Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Peltonen, Matti. 2019. Kaupallistumisen kipupisteet: maatilatalouden murros 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teoksessa Juhani Koponen ja Sakari Saaritsa (toim.), Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 133–149.

Perelman, Michael. 2001. The secret history of primitive accumulation and classical political economy. The Commoner, 2.

Perrings, Charles. 1985. The natural economy revisited. Economic Development and Cultural Change, 33:4, 829–850.

Pihkala, Erkki. 1982. Maa- ja metsätalouden uusi asema. Teoksessa Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 387–407.

Pinsard, Nicolas. 2024. The absolutist origin of capitalism. Primitive accumulation and rent in France (14th–17th centuries). Revue de la regulation, 36. https://doi.org/10.4000/11w7h/

Poropudas, Olli. 2025a. Suomen taloudellisen kehityksen modernisaatioteoreettisesta tulkinnasta. Poliittinen talous, 13:1, 66–73. https://doi.org/10.51810/pt.156970

Poropudas, Olli. 2025b. Suomalaisen metsäkapitalismin historiaa: Markku Kuisma: Kansallinen voitto ja kapitalismin henki. Luonnostelmia maailmantalouden reunalta. Helsinki: Siltala 2024. 264 s. Tutkimus & kritiikki, 5:1, 163–166. https://doi.org/10.55294/tk.154717

Rasila, Viljo. 1970. Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000332

Rasila, Viljo. 1982a. Liberalismin aika. Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 13–26.

Rasila. Viljo, 1982b. Väestönkehitys ja sosiaaliset ongelmat. Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ka Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 132–153.

Rasila. Viljo. 1986. Agraarikysymys Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Teoksessa Rauno Endén ja Vesa Laulumaa (toim.), Suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposium. Riika. 1.–7.12.1985. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 73–85.

Ruttan, Vernon W. 1968. Growth stage theories, dual economy models and agricultural development policy. Publication No. A E 1968/2. Guelph: University of Guelph.

Saarenheimo, Juhani. 2003. Isojako. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 349–365.

Schybergson, Per. 1973. Hantverk och fabriker I. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Helhetsutveckling. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Schybergson, Per. 1974. Hantverk och fabriker II. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Branschutveckling. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Schybergson, Per. 1980. Teollisuus ja käsityö. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 408–435.

Schybergson, Per. 1990. Ensimmäiset teollisuuskapitalistit. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Helsinki: Vastapaino, 67–85.

Seppänen, Esko. 1975. Iso paha raha. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Seppänen, Esko. 1977. Raha liikkuu ja käy pyydykseen. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Seppänen, Esko. 1984. Liksaa ja luksusta. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Siipi, Jouko. 1962. Elintason kohoaminen ja pienviljelijäväestö. Teollistuva yhteiskunta. Yhteiskunnallisen korkeakoulun vuosikirja VI, 69–81.

Smith, Adam. 1776/2015. Kansojen varallisuus. Tutkimus sen luonteesta ja syistä. Kääntänyt Jaakko Kankaanpää. Helsinki: WSOY.

Soininen, Arvo. 1974. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Soininen, Arvo. 1980. Maatalous. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 386–407.

Soininen, Arvo. 1982. Maa- ja metsätalous. Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 27–51.

Soininen, Arvo. 1999. Torpparilaitos yhteiskunnallisena instituutiona. Historiallinen aikakausikirja, 2, 25–36.

Sosiaaliministeriön sosiaalinen tutkimustoimisto. 1937. Elinkustannustutkimus vuodelta 1928. B. Maataloustyöläisperheet. SVT XXXII. Sosiaalisia erikoistutkimuksia. Helsinki: sosiaaliministeriö.

Sunila, Juho Emil. 1917. Tutkimuksia Suomen maatalouden kannattavaisuudesta III. Maanviljelyshallituksen tiedonantoja N:o 118. Helsinki: maanviljelyshallitus.

Talvitie, Petri. 2018. Isojaon vaikutus tilattoman väestön asemaan. Teoksessa Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi (toim.), Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 343–379.

Uljas, Päivi. 2012. Hyvinvointivaltion läpimurto. Pienviljelyhegemonian rapautumisen, kansalaisliikehdinnän, ja poliittisen muutoksen keskinäiset suhteet suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvun loppuvuosina. Helsinki: Into.

Vattula, Kaarina (toim.)., 1983. Suomen taloushistoria 3. Historiallinen tilasto. Helsinki: Tammi.

Virolainen, Johannes. 1952. Sivuansiotulojen merkityksestä Suomen pienviljelijäväestön taloudessa. Maataloustieteellinen aikakausikirja, 24:1, 1–22.

Virrankoski, Pentti. 1980. Teollisuus ja käsityö. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 240–251.

Waris, Heikki. 1932. Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Waris, Heikki. 1968. Muuttuva suomalainen yhteiskunta. Porvoo: WSOY.

Waters, Tony. 2007. The persistence of subsistence agriculture. Life beneath the level of the marketplace. Lanham: Lexington Books.

Tiedostolataukset

Julkaistu

2026-04-13

Numero

Vol 14 (2026)

Osasto

Katsausartikkelit ja keskustelupuheenvuorot

Lisenssi

Copyright (c) 2026 Olli Antero Poropudas

Creative Commons License

Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.

Viittaaminen

Poropudas, O. A. (2026). Kapitalismin vaikutus Suomen talouskasvuun. Poliittinen Talous, 14. https://doi.org/10.51810/pt.179403

Johdanto

Suomen, kuten muidenkin taloudellisesti kehittyneiden maiden, korkeaa elintasoa ja hyvinvointia on keskeisesti selitetty talouskasvulla. Suomen talouskasvu käynnistyi 1800-luvun puolivälin jälkeen ja kiihtyi asteittain aina 1900-luvun loppupuolelle saakka. Miksi talouskasvu käynnistyi juuri tuolloin, ja mitkä tekijät selittävät sen kiihtymistä? Taloushistorian ja laajempi yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tuottanut runsaasti yksityiskohtaista tietoa talouskasvun osa-alueista ja sitä edistäneistä tekijöistä. Poliittisen talouden tutkimusperinteen näkökulmasta talouskasvu on kuitenkin osa laajempaa yhteiskunnallista prosessia, jossa talous kietoutuu vallan, omistussuhteiden ja instituutioiden muodostamaan kokonaisuuteen.

Talouskasvun käynnistyminen ei ole tällöin pelkästään määrällinen ilmiö, vaan se liittyy taloudellisen järjestelmän laadulliseen muutokseen ja sen yhteiskunnallisiin edellytyksiin. Suomen tapauksessa tämä herättää kysymykset siitä, miten 1800-luvulla omavaraiseen maatalouteen perustunut traditionaalinen talous muuttui kapitalistiseksi markkinataloudeksi ja millä tavoin tämä muutos vaikutti talouskasvun dynamiikkaan.

Tarkastelen tässä katsausartikkelissa [1] Suomen talouskasvun käynnistymistä ja kiihtymistä analysoimalla siirtymää traditionaalisesta taloudesta kapitalistiseen tuotantotapaan. Lähtökohtana on ajatus, että ennen 1800-luvun puoliväliä markkinavaihto ja rahatalous olivat Suomessa rajallisia, eikä tuotanto pääsääntöisesti perustunut palkkatyöhön ja pääoman kasaantumiseen. Talouskasvun käynnistyminen liittyy talouden laadulliseen murrokseen: markkinoista tulee taloutta ohjaava periaate, ja kapitalistinen tuotantotapa alkaa vähitellen syrjäyttää traditionaalisia tuotannon muotoja.

Artikkelin teoreettisena viitekehyksenä toimii Karl Marxin Pääoman (1987/1976) ensimmäisessä osassa esittämä alkuperäisen kasautumisen käsite, jonka avulla voidaan tarkastella kapitalistisen tuotantotavan syntymisen historiallisia ehtoja. Marxilaisessa poliittisen talouden traditiossa kapitalismin synty ymmärretään prosessina, jossa tuotantovälineitä omistamaton työvoima ja rahapääoma muotoutuvat yhteiskunnallisten ja poliittisten kamppailujen kautta. Tämä lähestymistapa kiinnittää huomiota omistussuhteiden muutoksiin, työvoiman muodostumiseen sekä valtion ja instituutioiden rooliin taloudellisen järjestelmän uudelleenorganisoitumisessa. Empiirisesti artikkeli tukeutuu suomalaisten historioitsijoiden ja taloushistorioitsijoiden tutkimuksiin, joita tulkitaan poliittisen talouden ja marxilaisen teorian käsitteistön avulla. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti maanomistuksen ja omistusoikeuden kehitys, työvoiman tarjonnan muodostuminen, rahavaurauden kasaantuminen sekä kapitalistisen tuotannon varhaiset muodot. Analyysi keskittyy maatalouden ja teollisuuden väliseen suhteeseen ja kattaa ajanjakson keskiajalta toiseen maailmansotaan.

Artikkeli kytkeytyy kriittisesti keskusteluun, jossa Suomen taloudellista kasvua on tarkasteltu joko markkinatalouden sisäisen dynamiikan tai modernisaatioteorian näkökulmasta. Näissä tulkinnoissa prosessit, joiden kautta markkinataloudesta tuli yhteiskuntaa hallitseva tuotantotapa, jäävät vähälle huomiolle muutoksen vaatimat inhimilliset kustannukset ja vaikutukset sosiaaliseen rakenteeseen sivuutetaan. Poliittisen talouden näkökulmasta keskeinen kysymys on, millaisin mekanismein ja millaisin seurauksin järjestelmän muutos toteutui.

Artikkelin tavoitteena on osoittaa, että talouskasvun käynnistyminen ja kiihtyminen voidaan ymmärtää vain tarkastelemalla taloudellisen järjestelmän muutosta osana historiallista ja poliittisesti muotoutunutta prosessia. Näin artikkeli osallistuu keskusteluun kapitalismin synnystä, talouskasvun ehdoista sekä valtion ja vallan roolista taloudellisessa kehityksessä.Esitys jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa tarkastelee aiempaa Suomen talouskasvua koskevaa tutkimusta, marxilaista kasvuteoriaa ja alkuperäisestä kasaantumisesta tehtyä tutkimusta sekä esittelee tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja tutkimusastelemaa. Toinen osa analysoi Suomen alkuperäistä kasaantumista ja kolmas osa kapitalismin leviämistä. Johtopäätös tiivistää keskeiset tulokset, kytkee ne ajankohtaiseen keskusteluun talouskasvusta ja Suomen modernisaatiosta sekä avaa näkökohtia jatkotutkimukseen.

Talouskasvun selitysmallit ja kasvutekijät

Vanhimmat selitysmallit Suomen talouskasvusta liittyvät instituutioihin ja infrastruktuuriin. Niillä korostettiin 1800-luvun puolenvälin jälkeen säädettyä liberaalia elinkeinolainsäädäntöä, joka vapautti talouselämän merkantilismin rajoituksista, sekä kanavia, rautateitä ja merenkulun edellytyksiä (esim. Alho 1949, 219–220; Ikonen ja Valkonen 1987; Rasila 1982a; Waris 1968, 12–13).

Myöhempi tutkimus on selittänyt Suomen taloudellista kasvua useilla tekijöillä, joista jokin nostetaan yleensä keskeisimmäksi. Yleisimmin kasvu liitetään vientiin ja erityisesti metsäteollisuuden vientiin. Ensin vietiin tervaa, raakapuuta ja sahatavaraa, myöhemmin sellua ja paperia. Metsäteollisuuden viennin on katsottu tuoneen maaseudulle myynti-, hakkuu- ja kuljetustuloja sekä synnyttäneen kysyntää muille teollisuudenaloille esimerkiksi koneiden ja elintarvikkeiden muodossa (Jutikkala 1968a; Kuisma 2011, 61; Kuisma 2024, 245; Rasila 1982a).

Vientiselitystä vähäisemmälle huomiolle on jäänyt tuontia korostava tulkinta (ks. kuitenkin Schybergson 1973, 166). Tuonti oli tärkeää, koska kasvun alkuvaiheiden teknologia oli pääosin ulkomailta tuotua. Toisena tuontiin liittyvänä selityksenä on tuontisubstituutio eli ulkomaisten tavaroiden korvaaminen kotimaisella tuotannolla.

Lisäksi kasvututkimuksessa on korostettu teknologian ja investointien roolia. Kasvu edellyttää investointeja koneisiin, laitteisiin ja rakennuksiin, ja investointiasteen noustessa kasvu nopeutuu. Aineellisten investointien ohella on tarvittu panostuksia inhimilliseen pääomaan, ”ihmisiin, jotka tuntevat muuta maailmaa, so. ulkomailla tai kotimaassa koulutettuja asiantuntijoita” (Haapala 2009, 63; inhimillisestä pääomasta ks. myös Kokkinen 2019). Kasvua on syntynyt myös rakennemuutoksen kautta, kun tuotannontekijät ovat siirtyneet matalan tuottavuuden maataloudesta korkean tuottavuuden teollisuuteen (Heikkinen 2017; Hjerppe 1987). Talousjärjestelmän muuttumisen sijasta kasvututkimus puhuu ”teollistumisesta” eli siirtymisestä maataloudesta teollisuuteen.

Modernisaatioteoreettisissa tulkinnoissa kasvua selitetään siirtymisellä traditionaalisesta moderniin talousjärjestelmään. Keskeinen tekijä on ollut tehokkaamman tuotantoteknologian käyttöönotto. Uudemmissa versioissa keskiöön ovat nousseet Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin inklusiiviset instituutiot – yksityiset omistusoikeudet, demokratia, tasa-arvo ja yksilöllinen aloitteellisuus – sekä kehitysmyönteinen valtio. Inklusiivisten instituutioiden maissa kansalaiset voivat itse vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan ja myös omaan menestykseensä (Acemoglu ja Robinson 2012/2024, 76–92): ”– – juuri inklusiiviset poliittiset ja taloudelliset instituutiot ovat tarjonneet perustan Suomen suotuisalle yhteiskuntakehitykselle” (Alapuro 2019, 235; ks. myös Heinonen ja Pantzar 2024; Poropudas 2025a).

Uusmarxilainen tutkimus tunnustaa kapitalismin aikaansaaman talouskasvun, mutta se kritisoi kehityksen taloudellisia ja yhteiskunnallisia kustannuksia, tuotantorakenteen yksipuolisuutta, teollisuuden pääomaintensiivisyyttä, matalaa jalostusastetta sekä vallan ja vaurauden keskittymistä (Kekkonen 1987, 341; Kosonen ym. 1979, 88–89, 332). Kapitalismin roolia korostetaan wallersteinilaiselle maailmantalousteorialle rakentuvassa tulkinnassa ”maailmanhistorian tehokkaimpana kasvukoneena” (Kuisma 2024, 13). Tulkinta ei niinkään liity Suomen kapitalismiin vaan Euroopan kapitalististen keskusten laajenemisesta aiheutuviin vaikutuksiin Suomen metsäteollisuuteen (Kuisma 2024, 239–243). Tulkinta ei tee myöskään eroa kauppakapitalismin ja teollisen kapitalismin välillä (ks. Poropudas 2025b).

Yhteen vetäen aiemmassa tutkimuksessa Suomen talouskasvun keskeisimpinä tekijöinä on pidetty joko kapitalismin syntyä tai sen sisäisiä tekijöitä. Osa puheenvuoroista pohtii, mitkä kapitalismin (markkinatalouden) sisäiset tekijät ovat saaneet kasvun aikaan tai olleet sen edellytyksinä. Toisissa korostetaan taloudellisen järjestelmän vaihtumista – siirtymistä traditionaalisesta moderniin.

Kapitalismin sisäiset tekijät tuovat esiin tärkeää tietoa kasvun alkamisesta ja kiihtymisestä mutta sivuuttavat kysymyksen, mikä taloudellisen järjestelmän vaihtumisen rooli on ollut siinä. Järjestelmän vaihtumista korostavissa tulkinnoissa taas ei tutkita tarkemmin vaihtumisen syitä ja edellytyksiä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella marxilaisen kasvuteorian pohjalta, miten traditionaalinen talous muuttui Suomessa moderniksi markkinataloudeksi ja mikä oli sen vaikutus maan taloudelliseen kasvuun.

Marxilainen kasvuteoria

Adam Smithin (1776/2015, 25–43, 275–276) mukaan talouskasvu perustuu työnjakoon, erikoistumiseen, koneiden käyttöön ja markkinoihin. Marx hyväksyi Smithin analyysin mutta katsoi, että pelkkä markkinatalous ei tuota kasvua vaan vasta sen kapitalistinen muoto. Kapitalistisessa tuotantotavassa kasvua vauhdittavat pääomanomistajien pyrkimys voittoon ja pääoman kasautumiseen sekä kilpailun kiihdyttämä teknologinen kehitys (Araghi 1988; Marx 1897/1974, 559–564).

Marxin kasvuselitys jakautui kahteen osaan: kapitalismin syntyedellytyksiin ja sen kehittymiseen. Ensimmäistä teemaa pohtiessaan Marx huomioi, että kapitalismi edellyttää sekä työvoimaa, joka on valmis työskentelemään kapitalistin palveluksessa, että rahavaurautta, joka mahdollistaa suuret pääomainvestoinnit (Marx 1897/1974, 560, 640–683). Erotuksena käsityöhön perustuvasta järjestelmästä kapitalismi edellyttää mittavia investointeja koneisiin ja rakennuksiin. Tässä yhteydessä Marx kehitti käsitteen alkuperäinen kasaantuminen ja analysoi palkkatyöläisen syntyä. Palkkatyöläinen syntyy, kun talonpoika erotetaan maastaan. Isossa-Britanniassa tämä tapahtui pakkoluovutuksilla ja myöhemmin laeilla, jotka muuttivat yhteismaan yksityisomaisuudeksi. Maan menetys pakotti pienviljelijät palkkatyöhön. Rahavaurauden kasautumisessa Marx viittasi kapitalisteiksi muuttuneisiin käsityöläisiin, koronkiskureihin ja kauppiaisiin, valtion velka- ja verojärjestelmiin ja suojelustulleihin (Marx 1897/1974, 640–677). Tärkeä lähde oli siirtomaajärjestelmä: ”Euroopan ulkopuolella suorastaan rosvoamalla, orjuuttamalla ja ryöstömurhalla hankitut aarteet virtasivat emämaahan ja muuttuivat siellä pääomaksi” (Marx 1897/1974, 674). Alkuperäinen kasaantuminen perustui valtion tukeen (Marx 1897/1974, 670–676).

Kapitalismin kehittymistä Marx tarkasteli analysoidessaan sitä kapitalistisen tuotannon laajenemista, jonka palvelukseen maaseudun tilattomat siirtyivät. 1700-luvulta alkaen tekniset keksinnöt ja höyrykone vauhdittivat kapitalistista tuotantoa. Tuotannon aloittamiseen tarvittavan pääoman vähimmäismäärä nousi, ja uuden tekniikan vaatimat investoinnit rahoitettiin kauppahuoneiden, yksityisten pääomien, pankkien ja pääomien yhteen kokoamisen avulla (Dobb 1963, 263, 277–294).

Kapitalismiin siirtyminen lisäsi työn tuottavuutta: koneiden käyttöönotto kasvatti työntekijän aikaansaamaa tuotantomäärää verrattuna käsityöhön tai manufaktuuriin. Pääoman elimellinen kokoonpano muuttui: kiinteän pääoman osuus kasvoi vaihtelevan pääoman (työn) kustannuksella, ja samalla lisäarvon osuus kasvoi (Marx 1897/1974, 558–561). Lisäarvo käytettiin sekä kapitalistin kulutukseen että kiinteän pääoman korvaamiseen ja tuotannon laajentamiseen. Tuotannon laajentaminen kasvatti pääomaa ja muodosti jatkuvan kasvun perustan (Dobb 1963, 299; Marx 1897/1974, 560).

Alkuperäisen kasaantumisen tutkimus

Marxilaisessa tutkimuksessa keskustellaan siitä, miten alkuperäistä kasaantumista tulisi tulkita ja tutkia. Yksi keskustelulinja korostaa kolonialismin merkitystä: kapitalistisen tuotannon aloittamiseen tarvittavat rikkaudet saatiin orjakaupalla ja -työllä, siirtomaiden luonnonvarojen ryöstöllä, alkuperäiskansojen tuhoamisella, pakkotyöllä ja eriarvoisen vaihdon monopolivoitoilla (esim. Bagchi 2019). Toinen linja korostaa alkuperäisen kasaantumisen maakohtaisia muotoja. Nicolas Pinsardin (2024) mukaan Ranskassa valtiolla ja julkisella taloudella oli avainrooli: vaatimus verojen maksusta rahana pakotti talonpojat myymään tuotantoaan markkinoilla tai velkaantumaan, ja maksukyvyttömät ajettiin pois mailtaan ja siirtymään proletariaatin riveihin.

Erik Hallberg ja Lars Nyström (2021) puolestaan tutkivat, miten Ruotsin yhteismaat siirtyivät 1600–1900-luvuilla yksityisomistukseen. He korostavat valtion roolia tämän alkuperäisen kasaantumisen muodon toteuttamisessa. Valtio edisti aitaamista ja yksityistämistä radikaalin lainsäädännön avulla. Ruotsi poikkeaa Marxin klassisesta polusta: aitaaminen ei ajanut ihmisiä pois vaan houkutteli työvoimaa, jota tarvittiin yhteismaiden uusien resurssien hyödyntämiseen.

Tämän artikkelin kannalta käyttökelpoisempia ovat Tony Watersin (2007), Arthur W. Lewisin (1954) ja Kaname Akamatsun (1962) tutkimusten tematiikka. Waters (2007) tutki Yhdysvaltojen kapitalismin syntyä: omavaraiseen maatalouteen perustunut yhteiskunta hyödynsi ”vapaata maata” (so. alkuperäiskansojen maita), jonka eurooppalaiset siirtolaiset ottivat haltuunsa. ”Vapaan maan” loppuessa ja asutuksen tihentyessä maanomistuksen rajat tarkentuivat, eikä viljelysmaa enää elättänyt kaikkia talonpoikaisperheiden jäseniä. Osa joutui siirtymään kaupunkien kapitalistien palvelukseen (Waters 2007, 100–147; ks. myös De Soto 2000, 133–147). Waters toteaa monien muiden tutkijoiden tapaan (Araghi 1988, 378–379; Perelman 2001, 1), että kapitalistisen teollisuuden työvoiman saannin tärkein edellytys on maan ja sen tuoman toimeentulon riittämättömyys. Pohjois-Amerikan lisäksi Ison-Britannian sekä monien kehitysmaiden kokemukset osoittavat, että jos talonpojalla on tilaisuus, hän valitsee mieluummin itsenäisen talonpojan vapauden kapitalistisen palkkatyön sijaan (Waters 2007, 29, 52, 104, 135).

Lewisin historiallisia kokemuksia ja kehitysmaista tehtyjä havaintoja hyödyntävä ajattoman työvoiman tarjonnan malli (1954) perustuu duaalitalouteen: kapitalismin rinnalla toimii traditionaalinen maataloussektori. Kapitalistinen sektori saa ylijäämätyövoimaa traditionaaliselta sektorilta, jossa väestöä on liikaa toimeentulomahdollisuuksiin nähden. Kapitalisti voi maksaa traditionaalisen sektorin vähimmäistoimeentuloa vain hieman korkeampia palkkoja. Niin kauan kuin traditionaalisen sektorin työvoimaa riittää, kapitalisti voi perustaa uusia yrityksiä tai laajentaa vanhoja ilman palkkatason nousua. Työvoiman rajoittamaton tarjonta merkitsee, että pääoman kasaantumisen ja teknisen edistyksen tuottama ylijäämä muodostuu kapitalistien voitoiksi. Kapitalismin kehityksen alkuvaiheissa tulonjako epätasaistuu, pääomatulot ja investointiaste kasvavat. Investointiasteen noustessa talouden kasvuvauhti kiihtyy. Kapitalistinen ekspansio pysähtyy ylijäämätyövoiman loppuessa. (Lewis 1954.)

Japanilainen Akamatsu (1962) puolestaan kehitteli teoriaa siitä, miten kapitalismi leviää traditionaalisen talouden omaaviin maihin. Tärkein kanava on kansainvälinen kauppa. Kapitalistiseen sarjatuotantoon perustuva tuonti syrjäyttää matalilla hinnoillaan traditionaalisen talouden tuotannon. Samanaikaisesti kehittyneet maat ostavat traditionaalisen maan raaka-aineita ja luovat ei-kapitalistisessa maassa alttiutta kaupalliseen tuotantoon. Seuraavassa vaiheessa esikapitalistiseen maahan perustetaan kapitalistisia yrityksiä. Se voi tapahtua ulkomaisen pääoman avulla tai omien yritysten kautta ottamalla käyttöön muissa maissa kehitettyjä, kokeiltuja ja käytössä hyväksi havaittuja uusia tuotteita, tekniikoita ja instituutioita. Paikallinen tuotanto alkaa korvata tuontia. (Akamatsu 1962.)

Suomalainen keskustelu ”liikaväestöstä”

Alkuperäisen kasaantumisen tematiikkaan liittyy suomalaisten tutkijoiden keskustelu ”liikaväestöstä”. Valtaosa erityisesti vanhemmasta tutkimuksesta tukee Marxin–Lewisin oletusta traditionaalisen yhteiskunnan ylijäämätyövoimasta (Jutikkala 1958, 339–352; Jutikkala 1968b; Kaukiainen 1981; Kilpi 1917, 76–92; Lento 1951, 50–84; Rasila 1970, 18–19; Rasila 1986; Waris 1932, 91). Uudemmista tutkijoista Hans C. Blomqvistin mukaan Lewisin malli kuvaa olennaisilta osiltaan Suomen talouden pitkän aikavälin rakennemuutosta ja kasvua (Blomqvist 1990, 10).

Eräät uudemmat tutkijat eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita 1800-luvun lopun ”liikaväestöstä”. Matti Peltosen (1987, 35–38) mukaan vielä 1900-luvun alussa maa- ja metsätalousväestö juuri ja juuri sai työnsä tehdyksi, eikä ylimääräistä työvoimaa ollut. Sakari Heikkinen yhtyy johtopäätökseen: maaseudulla oli paljon maattomia, mutta ”emme tietenkään [voi] olettaa, että kaikki maattomat, vain koska he eivät omista maata, olivat osa työvoiman liikatarjontaa” (Heikkinen 1997, 71). Suomessa ei hänen mukaansa ollut Lewisin olettamaa duaalitaloutta eikä kapitalistisen sektorin kasvu perustunut traditionaalisesta taloudesta purkautuvaan rajoittamattomaan työvoiman tarjontaan. Työvoiman kasvu selittyy uusklassisen taloustieteen mukaisesti työvoiman tarjonnan ja kysynnän vaihtelulla sekä maatalouden ja teollisuuden tuottavuuseroilla (Heikkinen 1997, 69–71, 128–133; ks. myös Haapala 1990). Peltonen (2019, 146) myöntää kuitenkin, että 1800- ja 1900-luvun vaihteessa suomalaista maataloutta voidaan pitää duaalitaloutena siten, että talonpoikastiloilla oli sekä omavarais- että markkinoille suuntautunutta tuotantoa. Heikkisen mielestä Suomen nouseva reaalipalkkataso kumoaa Lewisin teoriaan liittyvän väitteen muuttumattomasta palkkatasosta. Hän sivuuttaa kuitenkin Lewisin väitteen perustavan oletuksen suljetusta taloudesta. Suomen talous ei ollut suljettu, ei tuotannon eikä työvoiman suhteen.

Tutkimuksen toteuttaminen

Artikkelin perusajatus on, että talouskasvu käynnistyy talousjärjestelmän muuttuessa traditionaalisesta kapitalistiseksi markkinataloudeksi ja kiihtyy traditionaalisen talouden supistuessa. Keskeiset kysymykset ovat: mitä tapahtuu, kun traditionaalinen talous muuttuu kapitalistiseksi, ja miten muutos tapahtuu? Avainkäsitteitä ovat traditionaalinen talous, kapitalistinen talous ja duaalitalous.

Traditionaalinen talous perustuu maatalouteen. Toimeentulon, sosiaalisen aseman ja vallan lähteenä on maanomistus. Omalla tai vuokratulla tilalla tuotetaan ruoka ja muut perustarpeet. Viljely tehdään pääosin omin voimin; palkattua työvoimaa käyttävät vain suurimmat tilat. Työnjako, erikoistuminen ja teknologia ovat heikosti kehittyneitä, työn tuottavuus on matala, eikä tuotantoteknologian parantamiseen riittävää ylijäämää synny (Chayanov 1966; Perrings 1985).

Kapitalistinen talous perustuu pääomaan. Maaomaisuus on osa pääomaa, mutta pääoma käsittää myös tehdas-, liike- ja asuinrakennukset, tuotanto- ja kuljetusvälineet, rahan ja osakkeet. Taloudelle on ominaista pitkälle viety työnjako ja erikoistuminen. Tuotanto suuntautuu markkinoille ja perustuu palkkatyöhön. Pääomanomistajan tavoitteena on voittojen ja pääomatuottojen maksimointi. Markkinakilpailu pakottaa uudistamaan ja laajentamaan tuotantoa. Tuottavuuden nousun synnyttämä ylijäämä investoidaan tuotantoon, mikä mahdollistaa jatkuvan kasvun (Araghi 1988).

Traditionaalisen talouden maatyöläinen eroaa kapitalistisen talouden palkkatyöläisestä useissa suhteissa: ”Työnantaja” on maanomistaja, ei kapitalistinen yrittäjä. Työntekijä ei voi valita työpaikkaansa vapaasti. Traditionaalisen työntekijän palkka maksetaan ainakin osittain luonnossa, ruokana tai asumis- ja viljelyoikeutena. Toimeentulo perustuu osin omavaraistuotantoon. Rahapalkka ja markkinoilta hankittavat elintarvikkeet ovat toissijaisia. (Heikkinen 1997, 63; Kerkelä 1996, 217, 230–232.) Moderni palkkatyöläinen sen sijaan saa rahapalkkaa, voi solmia työsopimuksen kenen kanssa tahansa ja hankkia elintarvikkeensa markkinoilta.

Kapitalismi on markkinataloutta, mutta kaikki markkinatalous ei ole kapitalismia. Markkinatuottajia ovat myös käsityöläiset ja pientuottajat – Marxin termein ”yksinkertaiset tavarantuottajat” – joiden tuotanto perustuu omaan ja perheen työhön eikä suuria investointeja vaativaan tuotantokalustoon. Heidän tavoitteensa on ensisijaisesti toimeentulon hankkiminen, ei pääoman kasautuminen.

Traditionaalisissa yhteiskunnissa markkinat ovat yleensä pienet, ja niille myydään lähinnä ylijäämätuotteita esimerkiksi verojen maksamista tai välttämättömyyshyödykkeiden hankintaa varten. Markkinoiden olemassaolo ei siis vielä tee taloudesta kapitalistista. Ero traditionaalisen ja kapitalistisen yhteiskunnan välillä syntyy siitä, mikä tuotantotapa on hallitseva: edellisessä vallitsee omavarainen tuotanto ja jälkimmäisessä markkinatuotanto, jonka tavoitteena on voiton tuottaminen ja pääoman kasaaminen.

Keskeinen tekijä markkinatalouden ja kapitalismin välisen eron ymmärtämisessä on talouden institutionaalinen muutos. Markkinoita ja markkinavaihtoa esiintyy myös traditionaalisissa talouksissa, mutta niistä tulee taloutta hallitsevia vasta silloin, kun yhteiskunnan institutionaalinen säätely – kuten lainsäädäntö, omistussuhteet ja talouspolitiikka – muuttuu markkinataloutta suosivaksi. Tämä institutionaalinen muutos edistää sekä markkinatuotantoon suuntautuvia pientuottajia että varsinaisia kapitalistisia yrityksiä.

Markkinatalous muodostaa näin jatkumon pienimuotoisesta markkinatuotannosta suuriin kapitalistisiin yrityksiin. Ratkaiseva ero näiden välillä ei ole markkinoilla toimimisessa sinänsä, vaan palkkatyön käytössä, pääoman mittakaavassa ja tuotannon tavoitteissa. Markkinataloutta voi olla ilman kapitalismia, mutta kapitalismia ei voi olla ilman markkinataloutta. Tämän vuoksi historiallinen institutionaalinen muutos, joka edistää markkinataloutta, merkitsee samalla siirtymää kohti kapitalismia. Tästä syystä tässä artikkelissa käytetään synonyymeinä ilmauksia siirtyminen markkinatalouteen ja siirtyminen kapitalismiin. Siirtyminen traditionaalisesta taloudesta kapitalistiseen markkinatalouteen on vuosikymmeniä kestävä prosessi. Siirtymävaiheen talous on duaalitaloutta, jossa traditionaalinen ja kapitalistinen talous elävät rinnan (erilaisista duaalitalouden malleista ks. Ruttan 1968, 11–15).

Aineisto ja rajaukset

Katsausartikkelin aineistona ovat aiheeseen liittyvät suomalaisten historioitsijoiden ja taloushistorioitsijoiden tutkimukset ja erityisesti taloushistoriallinen kasvututkimus. Ensisijainen tehtäväni on ollut tulkita niiden tuottamia aineistoja käyttämäni käsitteellisen kehikon mukaisesti. Sen lisäksi olen etsinyt valtavirtaisen tutkimuksen katveeseen jäänyttä aineistoa – erityisesti traditionaalista ja duaalitaloutta kuvaavia tietoja.

Lähdeaineisto rajaa tutkimusta. Koska Suomen alkuperäisestä kasaantumisesta ei ole systemaattista tutkimusta, se joudutaan konstruoimaan aineistoista, jotka historiantutkijat ovat tuottaneet maan taloudesta ja yhteiskunnasta ennen sen siirtymistä markkinatalouteen (esimerkiksi Jutikkala 1934; 1958; 1977; Ojala 1999; Rasila 1982b; 1986; Soininen 1974; 1980, 1982). Analyysi keskittyy asutuksen leviämiseen, maanomistukseen, ”liikaväestöön”, rahavaurauden syntyyn ja kapitalismin ensiaskeleisiin. Monet marxilaisessa tutkimuksessa alkuperäiseen kasaantumiseen liitetyt tekijät, esimerkiksi valtion vero- ja verojärjestelmät, suojelustullit ja siirtomaajärjestelmä (Marx 1897/1974, 671–677), jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Markkinatalouteen siirtymistä tarkastellaan maatalouden ja teollisuuden näkökulmasta. Ajallisesti tutkimus ulottuu keskiajalta toiseen maailmansotaan, joissakin kohdin nykypäivään asti. Tilasyistä kuvaus kohdistuu keskeisimpiin kehityslinjoihin. Esitys jakautuu kahteen jaksoon: alkuperäiseen kasaantumiseen ja kapitalismin leviämiseen. Artikkelin lopussa kootaan tulokset ja esitetään näkökohtia Suomen talouskasvun käynnistymistä koskevaan keskusteluun.

Alkuperäinen kasautuminen

1750-luvulla Suomen väkiluku oli vajaa puoli miljoonaa, 1810-luvulla 1,1 miljoonaa, 1860-luvulla 1,8 miljoonaa ja 1900-luvun alussa jo 2,8 miljoonaa. Väestön kasvaessa asutus laajeni erämaille ja harvaan asutuille alueille. Uuden maan käyttöönotto perustui valtaukseen: pysyvän käytön myötä valtaajalle ja hänen perillisilleen syntyi omistusoikeus. Asutuksen tihentyessä mahdollisuudet ”vapaan maan” käyttöön supistuivat ja lopulta katosivat liki kokonaan. Kaikella maalla oli omistaja: yksityiset, kyläkunnat, kruunu tai laajemmat yhteisöt. Kylien metsät olivat talojen yhteiskäytössä; yhteismailla laidunnettiin karjaa ja sieltä otettiin puuta (Korpijaakko 1986; Orrman 2003).

1500-luvulla alettiin laatia maakirjoja eli veroluetteloita, joihin kirjattiin veronmaksajat ja verot. Taustalla oli Kustaa Vaasan (1523–1560) pyrkimys vahvistaa valtion taloutta: verotus yhtenäistettiin ja sidottiin maanomistukseen. Vuoden 1734 asetus laajensi torpanperustamisoikeuden koskemaan valtaosaa maanviljelijöistä. 1800-luvulla vanhin poika sai tavallisesti tilan haltuunsa lähes ilman lunastusta, ja muista lapsista tuli tilatonta väestöä tai he siirtyivät muihin elinkeinoihin. (Jutikkala 2003; Lento 1951, 40; Mäkelä-Alitalo 2003.)

Pelko maan tuoton ja veronmaksukyvyn vähenemisestä vaikutti siihen, että tilojen halkomista rajoitettiin ja talojen veronalaisen maan myynti kiellettiin. Ajan myötä rajoituksista kuitenkin luovuttiin. Vuonna 1895 tilojen osittaminen muuttui käytännössä vapaaksi. Tilojen määrä kasvoi, ja keskimääräinen tilakoko pieneni: ennen lain voimaantuloa manttaaliin pantuja tiloja oli yli 112 000, vuonna 1913 jo noin 161 000, mukana runsaasti jopa alle puolen hehtaarin tiloja. (Korpijaakko 1986; Soininen 1982.)

Isojaossa (1757–1950-luku) aikaisemmin yhteisomistuksessa olleet maat jaettiin talollisille. Isojako vahvisti jaon maata omistaviin ja maattomiin. Taloille annettiin maata veroluvun mukaan, ja ylijäämä eli liikamaa erotettiin valtiolle. Isojako heikensi tilattomien asemaa, koska se ei tunnustanut tapaoikeuteen perustuneita oikeuksia käyttää yhteismetsiä puunottoon, kaskiviljelyyn, laiduntamiseen ja asumiseen. Muutos oli hidas, mutta 1800-luvun metsien arvonnousu johti näiden oikeuksien rajoittamiseen. Isojako mahdollisti myös torpparilaitoksen laajenemisen: talot saivat päättää torppien perustamisesta, ja torppariasutus levisi kartanoista talonpoikaiskyliin. (Saarenheimo 2003; Soininen 1974, 320–321; Soininen 1980; Talvitie 2018.)

Tilakoko vaihteli suuresti: osa omisti satoja hehtaareja viljeltyä maata, osalla omistus jäi alle hehtaarin. Valtaosa itsenäisistä tiloista oli alle kymmenen hehtaarin perheviljelmiä, jotka tarjosivat asunnon ja sivuansioiden kanssa toimeentulon (Rasila 1986, 76).

Toimeentulo perustui maahan, ja koska maa oli talollisten omistuksessa, maattomat olivat riippuvaisia talollisista. Riippumattomia olivat käytännössä vain talonpojat ja käsityöläismestarit. Tilattomia olivat torpparit ja maatyöväki. Torppari viljeli talolliselta vuokrattua osatilaa ja maksoi vuokran useimmiten työllään. Toimeentulo tuli omasta tilasta ja talviajan satunnaisista työansioista. Maatyöväkeen kuuluivat palkolliset, muonamiehet, päivätyöläiset ja itselliset; palkollisia olivat esimerkiksi rengit ja piiat. (Jutikkala 2003; Soininen 1974, 41.)

Maatyöväen toimeentuloa säänteli laillisen suojelun järjestelmä, käytännössä palveluspakko: jokaisen, jolla ei ollut itsenäistä asemaa talonpoikana tai porvarina, tuli mennä vuosipalvelukseen. Talollisilla oli velvollisuus huolehtia palkatun väen toimeentulosta. 1800-luvun puolivälissä suojelua tarvitsevia oli noin puolet työkykyisestä väestöstä. (Haatanen 1968, 28–31; Rasila 1982a.)

1800-luvulla maaseudun väestö kasvoi nopeasti, mutta tilaton väestö kasvoi suhteellisesti nopeimmin. Vielä vuosisadan alkupuolella talollisia oli tilattomia enemmän, mutta loppupuolella suhde kääntyi. Torppien määrä kolminkertaistui vuosisadan alusta 1890-luvulle. Suurin kasvu kohdistui mäkitupalaisiin ja itsellisiin: heitä oli 1880-luvulla hieman yli 400 000 mutta vuonna 1910 jo yli 700 000. (Kilpi 1917, 85–90; Rasila 1982b; Soininen 1999.)

1800-luvun puolivälin jälkeen tilattoman väestön toimeentulo heikkeni. Isojaossa oli menetetty käyttöoikeus yhteismaihin. Kun merkantilistinen laillisen suojelun järjestelmä irtolaisasetuksineen ja liikkumisrajoituksineen purettiin 1800-luvun loppupuolella, tilattomista tuli ”liikaväestöä”. Työntekijä sai muodollisen vapauden, mutta talollisen ei enää tarvinnut huolehtia palkollisista. Työsopimus-, elinkeino- ja muuttovapaudet loivat 1880-luvulta alkaen kilpailuun perustuvat työmarkkinat. 1900-luvun alussa maaseudulla oli laaja palkkatyöväki, joka eli ”toisella jalalla” maataloudessa ja ”toisella” palkkatyössä. (Rasila 1982b.)

Suurmaanomistus

Talonpoikaisomistuksen rinnalla Suomessa kehittyi myös suurmaanomistus. Suurmaanomistuksen taustalla olivat aateliston kuninkaalle tekemät palvelukset, joista palkittiin verovapauksilla, läänityksillä ja lahjoituksilla sekä verotusoikeuksien muuttamisella omistusoikeuksiksi. Aateliston omistusoikeudet merkitsivät sitä, että talonpojat menettivät tilansa ja muuttuivat lampuodeiksi (kokotilan vuokraajiksi). 1700-luvun alussa suurimpien sukukartanoiden lampuotialueisiin kuului kymmeniä tiloja. Tuloista valtaosa saatiin lampuotien maksuista, päivätöistä ja torpparilaitoksesta. 1700-luvun loppupuolella sisämaan suuret, usein tuhansien hehtaarien kartanot kohosivat torpparilaitoksen ansiosta taloudelliseen kukoistukseen. Sääty-yhteiskunnan hajotessa kartanoiden merkitys väheni, ja sekä vanhat säterikartanot että uudemmat suurtilat siirtyivät laajalti persoonattomille omistajille, kuten säätiöille, kunnille ja erityisesti osakeyhtiöille. (Jutikkala 1934; 1980.)

Toinen suurmaanomistajien ryhmä olivat ruukit, jotka olivat saaneet laajoja maa-alueita joko läänityksinä tai myöhemmin lunastamalla valtion tiloja halvalla. Läänitykset varmistivat myös työvoiman, jonka palkka maksettiin pitkälti ruukkien maatilojen tuotteina. Ruukkien maaomaisuus kasvoi vähitellen valtavaksi: Fiskarsin omistaja John Julin ilmoitti vuonna 1837 hallitsevansa jo 75 manttaalia (Nikander 1935, 25), ja Nils Ludvig Arppen perikunnalla oli vuonna 1862 yli 90 000 hehtaaria maata (Laine 1950, 422). Ruukkien laajenemisen taustalla oli merkantilistinen talouspolitiikka, jonka mukaan valtakunnan rikkaus riippui jalometalli- ja metallivaroista (Laine 1950, 391–392).

Rahavauraus

1800-luvun alussa maaseudun yli tuhannen riikintaalerin omaisuuden haltijat olivat pääosin tilanomistajia. Joukossa oli joitakin virkamiehiä, kirkonmiehiä ja sahamyllyn omistajia. Maanviljelijöiden varallisuus vaihteli muutamasta sadasta noin 1 500 riikintaaleriin. Yli 20 000 riikintaalerin omaisuus oli vain yhdeksällä tilanomistajalla. Rikkain ryhmä olivat ruukinomistajat, joiden yhteenlaskettu varallisuus oli 1800-luvun alussa 708 000 riikintaaleria – vain 2,6 prosenttia koko maan varallisuudesta mutta jakautuneena vain 13 miehelle. Lähes puolet tästä kuului kahdelle ruotsalaiselle suvulle. Neljän ruukinomistajan varallisuus ylitti 50 000 riikintaaleria. (Jutikkala 1977.)

Kaupungeissa varallisuus jakautui tasaisemmin kuin maaseudulla, missä monilla ei ollut verotettavaa omaisuutta lainkaan. Kolmella neljäsosalla kaupunkiperheistä oli oma asunto, mutta todella varakkaita oli vähän. Kajaanissa ei ollut yhtään yli 1 000 riikintaalerin omaisuutta. Suurvarallisuudet keskittyivät erityisesti Pietarsaareen, Kokkolaan ja Raaheen. Pohjanmaalla asuivat myös maan kolme rikkainta kauppiasta, joiden omaisuus ylitti 50 000 riikintaaleria. Ammattiryhmistä keskisuuria omaisuuksia (1 000–4 999 riikintaaleria) oli eniten virkamiehillä. (Jutikkala 1977.)

Kauppiaiden vauraus perustui merkantilistisiin privilegioihin, jotka takasivat heille edulliset toimintaedellytykset: kotimaankauppa oli kaupunkien monopoli, ja ulkomaankauppaa sekä rahtiliikennettä suojeltiin tuoteplakaatilla ja tulleilla. Kauppahuoneiden loistokausi alkoi 1800-luvun toisella neljänneksellä, kun Ison-Britannian teollistuminen lisäsi kuljetusten kysyntää. Merenkulku säilyi kannattavana 1870-luvulle tuottaen pääomalle keskimäärin noin 10:n ja parhaimmillaan yli 20 prosentin tuoton. Pohjanmaan laivanvarustajat ansaitsivat 1800-luvun kuuden ensimmäisen vuosikymmenen aikana rikkauksia, joista aiemmin ei olisi osattu uneksia. (Järvinen 1940, 21; Ojala 1999, 109–128, 252.)

1870-luvun puolivälissä kauppiaat olivat edelleen yhteiskunnan vaurainta kerrosta: yli 50 000 markan vuosituloja ansaitsevista yli puolet oli kauppiaita. Heidän tulonsa olivat keskimäärin kaksinkertaiset virkamiehiin ja viisinkertaiset käsityöläisiin verrattuna (Mauranen 1981).

Kapitalismin leviäminen

Maatalous alkoi siirtyä markkinatalouteen 1800-luvun puolivälin jälkeen. Siirtymää vauhditti 1870-luvulla puhjenneen eurooppalaisen viljakriisin halventama tuontivilja, joka teki kaupallisen viljantuotannon kannattamattomaksi. Ulospääsyä haettiin siirtymällä kapitalistiseen tuotantotapaan: modernisoitiin viljanviljelyä, hankittiin koneita ja lisättiin palkkatyövoimaa. Käsityönä valmistetut työkalut ja ajokalusto korvattiin tehdasvalmisteisilla kylvö-, niitto- ja puimakoneilla. Maatalouden painopiste siirtyi viljasta karjatalouteen. Tärkein päätuote oli maito, jota myytiin kaupunkeihin ja meijereille voiksi ja juustoksi, joista suuri osa vietiin ulkomaille. Toiseksi merkittävä tulonlähde oli metsänmyynti, joka kasvoi metsäteollisuuden ja viennin laajetessa. (Lento 1951, 52; Peltonen 1992, 147, 188–200.)

Tapani Maurasen mukaan maatalouden bruttotuotannosta markkinoille tuli 1800-luvun lopulla vielä melko pieni osuus, mutta se kasvoi tasaisesti: 1870-luvun lopun noin kahdeksasosasta 1930-luvun lopun noin puoleen (Mauranen 1985). Markkinatuotanto keskittyi suurtiloille, kun taas suuri osa maatalousväestöstä pysyi omavaraisena. Vasta toisen maailmansodan jälkeen, 1950–1960-luvuilla, omavaraisuuden merkitys alkoi selvästi vähentyä: 1950-luvun alussa tuotannosta tuli markkinoille jo noin kaksi kolmasosaa ja 1970-luvun alussa yhdeksän kymmenesosaa (Pihkala 1982).

Metsätaloudessa siirtyminen markkinatalouteen oli vielä jyrkempää: markkinatuotannon osuus nousi 1800-luvun jälkipuoliskon viidesosasta 1930-luvun lopun neljään viidesosaan (Kunnas 1973, taulukko 1.1). Yhteen laskien maa- ja metsätalouden markkinatuotanto ylitti omavaraistuotannon 1920-luvun lopulla.

Tilaton väestö ja palkkatyö

Tilattomien ja pienviljelijöiden toimeentulo alkoi perustua yhä enemmän palkkatyöhön traditionaalisen talouden ulkopuolella. Maatalouden koneellistaminen ja rakennemuutos vähensivät työvoiman tarvetta ja lisäsivät talonväen omaa työpanosta. Suurtilat, jotka olivat aiemmin käyttäneet paljon ulkopuolista työvoimaa, olivat uudistusten kärjessä. Talolliset eivät enää halunneet perustaa uusia torppia vaan pyrkivät liittämään entisiä emätilaan. Maataloustyöväen palkat pysyivät matalina. (Anttila 1974, 176–185; Saarenheimo 2003; Soininen 1974, 320–321; Sunila 1917, 104.)

Maaseudun ”liikaväestöllä” oli kolme vaihtoehtoa: ansiotyö omalla paikkakunnalla, muutto muualle Suomessa tai siirtolaisuus. Eniten työtä tarjosivat uudet teollisuus- ja liikekeskukset (esim. Helsinki, Viipuri ja Tampere). 1870-luvun lopulta toiseen maailmansotaan mennessä kaupunkeihin muutti maalta runsaat 400 000 henkeä ja 1890–1920-luvuilla ulkomaille noin 300 000 suomalaista. 1920-luvulla siirtolaisuus tyrehtyi Yhdysvaltojen ja Kanadan siirtolaisuuslakien kiristymiseen. (Lento 1951, 62, 77; Rasila 1982b.)

Tilattoman väestön ongelma alkoi helpottaa 1930-luvulle tultaessa muuttoliikkeen, syntyvyyden laskun, asutuspolitiikan ja maaseudun työtilaisuuksien lisääntymisen myötä. Maatalouden ammatissa toimivan väestön määrä pysyi maailmansotien välissä suunnilleen ennallaan, mutta tilattomien määrä väheni ja tilallisten kasvoi. Taustalla olivat torpparivapautus, Lex Kallio ja muut maanomistusreformit sekä uudisraivaus, jonka myötä viljellyn maan ala kasvoi lähes kolmanneksella. (Jutikkala 1968b; Rasila 1986.)

Useat tilat olivat kuitenkin liian pieniä elättämään perheen, mikä lisäsi sivuansioiden tarvetta. Alle kymmenen hehtaarin tiloilla katettiin 1910-luvun alussa sivuansioilla reilu kolmannes menoista, 1930-luvun puolivälissä jo kaksi kolmasosaa ja 1950-luvun puolivälissä kolme viidennestä. Ennen toista maailmansotaa suurin osa sivuansioista saatiin metsätöistä, joiden osuus sivuansioiden rahatulosta vaihteli neljäsosasta kolmeen neljäsosaan. (Siipi 1962; Virolainen 1952.)

Teollinen kapitalismi

Modernin teollisuuden läpimurtoa merkitsi höyryvoima, joka korvasi aikaisemmat voimanlähteet. Suomen teollisuuden ensimmäiset höyrykoneet asennettiin 1840-luvulla (Alho 1949, 52–53; Hoffman 1980, 33). Finlaysonin puuvillatehtaan laajennus teki puuvillateollisuudesta ensimmäisen modernin konekäyttöisen toimialan (Alho 1949, 52). 1800-luvulla kapitalistinen tuotanto levisi myös elintarvike-, lasi-, kemian-, saha-, paperi-, rauta- ja konepajateollisuuteen.

Teollisuusyritysten määrä kasvoi nopeasti: 1840-luvun parista sadasta yrityksestä 1910-luvun yli kahteen tuhanteen (Hjerppe 1979, liitetaulukko 12). Kapitalistisen tuotannon laajenemisen taustalla olivat viennin ja kotimaisen kulutuksen kasvu, tuontisubstituutio sekä elinkeinolainsäädännön liberalisointi. Siirtyminen merkantilismista liberaaliseen elinkeinolainsäädäntöön antoi sysäyksen kapitalistiselle voitontavoittelulle ja tuotannon laajentamiselle. Teollisten kulutustavaroiden kysyntä kasvoi 1800-luvun puolivälissä, ja kotitalouksissa tarvittavien tuotteiden valmistus siirtyi kotitalouksista yhä enemmän käsityöläisille ja tehtaisiin. Koneellinen tuotanto teki teollisuustuotteista käsityötä halvempia, ja maahan syntyi uusia toimialoja .(Alho 1949, 227; Schybergson 1974, 154.)

Kapitalististen yritysten kilpailukyky perustui matalaan palkkatasoon. Kaupunkien ammattitaidottomien työntekijöiden reaalipalkat olivat huomattavasti Isoa-Britanniaa, Alankomaita ja erityisesti Yhdysvaltoja matalammat, ja myös Ruotsiin verrattuna ero oli suuri (Heikkinen 1997, 143). Palkkataso alkoi nousta 1890-luvulta, mutta se ei heikentänyt kilpailukykyä, sillä Suomi siirtyi kapitalistiseen markkinatalouteen myöhemmin kuin keskeiset Euroopan maat, joissa maatalouden liikaväestö oli jo suurelta osin imeytynyt kaupunkeihin (ks. Maddison 1994).

Metsäteollisuuden kilpailukyvyn kannalta ratkaisevaa oli runsas ja halpa metsävaranto, joka yhdessä alhaisten palkkojen ja nousevien vientihintojen kanssa teki sahateollisuudesta erittäin kannattavaa (Alho 1949, 57). Teollisuuden kasvua tuki myös tullipolitiikka: teollisuustuotteilla oli suoja ulkomaiselta kilpailulta ja etuoikeutettu asema Venäjän markkinoilla, samalla kun keskeiset raaka-aineet ja investointihyödykkeet olivat tullittomia. Viljan tullittomuus piti elinkustannukset ja palkkatason alhaisina, mikä vahvisti kilpailukykyä. (Harmaja 1927, 337; 1933, 213; Kuusterä 1990.)

Pääomat

Uuden teollisuuden perustamispääoma tuli useimmiten perustajilta ja heidän lähipiiriltään: suurimpia investoijia olivat kauppahuoneet, joilla oli ulkomaisia luottoyhteyksiä ja markkinatuntemusta. Ne omistivat sahoja ja useita teollisuuslaitoksia sekä harjoittivat laivanvarustusta. Pääomia kerättiin myös osakasyhtiöinä, joiden määrä kasvoi etenkin vuoden 1895 osakeyhtiölain jälkeen. (Alho 1949, 210–211; Mauranen 1980.)

Kapitalistiset yritykset olivat hyvin kannattavia: John Charles Lefgrenin tutkimien 28 teollisuusyrityksen voitot muodostivat vuosien 1860–1914 välillä noin viidenneksen kokonaisrahoituksesta. Liikepankkien voitot kasvoivat samana aikana monikymmenkertaisiksi (Lefgren 1975, 103, 187). Sahateollisuuden kauppahuoneiden tulot olivat noin viidesosan tuotannon bruttoarvosta, ja kasvu perustui pitkälti omarahoitukseen (Hoffman 1980, 120–121).

Kasvavia investointeja rahoitettiin vähitellen yhä enemmän pankkilainoilla. Ensimmäinen moderni liikepankki oli vuonna 1862 perustettu Suomen Yhdys-Pankki, jota seurasivat Pohjoismaiden Osakepankki (1873) ja Kansallis-Osakepankki (1889). Vuonna 1913 niiden osuus liikepankkien varoista oli lähes kolme neljäsosaa (Lefgren 1975, 70–71). Pankkien luottovolyymi kasvoi vuosien 1860–1913 välillä yli kolmekymmentäkertaiseksi (Vattula 1983 328–331). Valtion merkitys rahoittajana väheni neljästä viidesosasta alle kymmenesosaan.

Sahateollisuuden laajeneminen rahoitettiin pitkälti ulkomaisella pääomalla, ja osa alasta oli vuosikymmeniä ulkomaalaisessa omistuksessa (Ahvenainen 1981). Myös konepajoja ja kulutustavarateollisuutta perustivat usein ulkomaalaiset (Schybergson 1990).

Työvoima

Teollisuusyritysten työntekijämäärä kasvoi 1860-luvun alun noin 14 000:sta yli 100 000:een ensimmäiseen maailmansotaan mennessä (Hjerppe 1979, liitetaulukko 12). Työvoima tuli pääosin maaseudulta, sillä teollisuuspaikkakuntien oma väestönkasvu ei riittänyt. Muuttovoiton osuus kaupunkien väestönlisäyksestä oli vuosina 1881–1890 liki kolme neljäsosaa ja vuosina 1921–1930 lähes yhdeksän kymmenesosaa (Lento 1951, 83).

Satoihin tuhansiin noussut tilattomien ja pientilallisten joukko muodosti työvoimareservin, josta kapitalistiset yritykset saattoivat ammentaa halpaa työvoimaa. Maatyöläisten tulo- ja kulutustaso jäi selvästi teollisuustyöläisten tasosta jälkeen. Vuoden 1928 elinkustannustutkimuksen mukaan teollisuustyöläisen menot olivat yli puolet suuremmat kuin maataloustyöläisten ja viidenneksen suuremmat kuin maataloustyönjohtajien; heikoimmat elinehdot olivat maataloustyöväen perheillä (Sosiaaliministeriön sosiaalinen tutkimustoimisto 1937, 62).

Tilanne olisi saattanut olla toinen, mikäli maaseudun asukkailla olisi ollut riittävän toimeentulon tarjoava tila. Yrjö Kaukiaisen mukaan ”on vaikea kuvitella, että ’vapaa’ talonpoika olisi koskaan omasta tahdostaan omaksunut varhaisindustrialistista työtahtia” (Kaukiainen 1981, 59; ks. myös Peltonen 1987, 38).

Kapitalismin vaikutus Suomen taloudelliseen kasvuun

Markkinatalouteen siirtymisen myötä talouskasvu kiihtyi. Vuosina 1820–1860 henkeä kohti laskettu kasvu oli vain prosentin murto-osia mutta vuosina 1860–1890 jo runsas prosentti, vuosina 1890–1913 lähes kaksi ja vuosina 1920–1938 noin neljä prosenttia vuodessa. Pitkällä aikavälillä kasvu oli noin kahden prosentin tuntumassa. (Hjerppe 1988, 39–41.) Keskeisin tekijä oli talouden painopisteen siirtyminen traditionaaliselta sektorilta kasvua tuottavaan markkinasektoriin.

Markkinasektorin laajentuessa investointiaste nousi: bruttokansantuotteesta investointeihin käytettiin noin 11 prosenttia vuosina 1860–1890, 12 prosenttia vuosina 1890–1913 ja 14 prosenttia vuosina 1920–1938. Vasta toisen maailmansodan jälkeen osuus nousi selvästi korkeammaksi. (Hjerppe 1988, 122.) Työn tuottavuus kasvoi tasaisesti.

Palkkataso ja kulutus kohosivat. Vuosina 1860–1913 maataloustyöntekijöiden ja kaupunkien ulkotyöläisten reaalipalkat nousivat 1,5-kertaisiksi ja teollisuustyöläisten hieman enemmän (Heikkinen 1997, liitteet 2–4). Yksityinen kulutus kasvoi vuodessa noin 1,5 prosenttia vuosina 1860–1890, 2,2 prosenttia vuosina 1890–1913 ja 3,0 prosenttia vuosina 1920–1938, vaikka ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota tilapäisesti romahduttivat kulutustason (Hjerppe 1990, 119–120).

Duaalitalous

Keskeisin piirre 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin oli traditionaalisen talouden supistuminen ja markkinatalouden laajeneminen, mutta Suomi säilyi pitkään duaalitaloutena. Toisin sanoen traditionaalinen ja markkinatalous elivät rinnan (kuvio 1). Suuri osa maaseudun väestöstä sai edelleen elantonsa omavaraisesta maataloudesta ja tarvitsi sen oheen palkkatuloja maa- ja metsätaloudesta, rakennustöistä ja teollisuudesta. Kahdessa järjestelmässä eläminen jatkui vielä 1950–1960-luvuilla: alle viiden hehtaarin tiloilla asui noin puolet maatalousväestöstä, ja näillä tiloilla kulutettiin omasta sadosta neljä viidesosaa. Vuotta 1928 koskevan elinkustannustutkimuksen mukaan maataloustyössä osa palkasta maksettiin edelleen luontoistuotteina. Osa maatyöväen toimeentulosta perustui omiin viljelyksiin ja kotieläimiin. (Sosiaaliministeriön sosiaalinen tutkimustoimisto 1937, 7–21). Puoliproletaarinen omavaraistalous koski myös teollisuustyöläisiä. Monet suuret teollisuusyritykset tarjosivat työntekijöilleen asuntoja, viljelyspalstoja, mahdollisuuksia pieneen karjatalouteen ja edullista puuta, vettä ja sosiaaliturvaa, mikä mahdollisti osittaisen omavaraistalouden ja selviytymisen pienellä palkalla (Uljas 2012, 62–63).

Duaalitalous näkyi myös jalostavassa tuotannossa. Traditionaalinen tuotanto jatkui tehdasteollisuuden rinnalla talonpoikaistuotantona, kodeissa ja manufaktuureissa. Suuri osa jalostuksesta tapahtui omaan käyttöön perheen työnä: rauta taottiin kyläpajassa, vilja jauhettiin paikallisissa myllyissä, ja ansiokotiteollisuudessa valmistettiin tuotteita kotimaan markkinoille ja vientiin. Räätälit, suutarit, sepät ja muut käsityöläiset vastasivat suurelta osin kulutustavaroiden tuotannosta. (Virrankoski 1980.) Laajamittaisempaa jalostustoimintaa harjoitettiin manufaktuureissa, joita olivat rautaruukit, verka-, tupakka-, lasi-, fajanssi-, lumppupaperi-, kortti-, tulitikku- ja tapettitehtaat. Traditionaalisen talouden jalostavaa toimintaa olivat myös laivanrakennus, pientuotanto ja tervan tuotanto. Metsätaloudessa harjoitettiin käsin sahausta, veistetyn puutavaran tuotantoa ja tervanvalmistusta. Metallituoteteollisuus pysyi pääasiassa käsityövaltaisena sepäntyönä, vaikka ensimmäiset naula- ja hevosenkenkätehtaat perustettiinkin jo 1800-luvun puolella. (Alho 1949, 63, 126; Kerkelä 1996, 296–312; Schybergson 1980.)

Kuvio 1. Arvio väestön toimeentulon lähteistä sektoreittain vuosina 1860–1938. Traditionaaliseen talouteen kuuluvat maa- ja metsätalouden ei-markkinatuotanto. Markkinatalouteen kuuluvat maa- ja metsätalouden markkinatuotanto sekä teollisuus ja palvelut. Laskettu: Kunnas 1973, Mauranen 1985, Hjerppe 1988.

Johtopäätökset

Suomen talouskasvu käynnistyi 1800-luvun puolivälin jälkeen ja kiihtyi vähitellen. Kehitys noudatti pitkälti marxilaisen kasvuteorian peruslinjoja. Tarkasteluajanjakson alkuvaiheessa Suomi oli yhä traditionaalinen talous, jossa markkinoiden merkitys oli vähäinen. Kasvu alkoi, kun moderni, teknologiaan ja massatuotantoon perustuva markkinatalous alkoi syrjäyttää perinteistä tuotantotapaa. Modernisaation edellyttämän pääoman tarjosivat erityisesti kauppahuoneet, joiden vauraus perustui aiempien etuoikeuksien mahdollistamaan erittäin kannattavaan toimintaan. Talouskasvu kiihtyi markkinatalouden laajentuessa ja traditionaalisen sektorin supistuessa. Suomesta tuli täysimittainen markkinatalous vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sitä ennen maa oli duaalitalous, jossa merkittävä osa tuotannosta ja työvoimasta kuului yhä traditionaalisen talouden piiriin.

Keskeinen kasvutekijä oli matala palkkataso, joka teki kapitalistisista teollisuusyrityksistä kannattavia suhteessa kotituotantoon, käsityöhön ja ulkomaiseen kilpailuun. Matala palkkataso johtui maaseudulta virranneesta runsaasta työvoimasta. Tämän taustalla oli jo keskiajalta alkanut pitkän aikavälin kehitys, jossa maanomistus keskittyi pienen vähemmistön käsiin ja kasvavan väestön enemmistö jäi ilman omaa tilaa ja sen tarjoamaa toimeentuloa. Halvan työvoiman tarjonta jatkui maailmansotien välisenä aikana, kun kansalaissodan jälkeen perustettujen pientilojen haltijat joutuivat täydentämään toimeentuloaan palkkatyöllä.

Laajemmin tarkasteltuna talouskasvun käynnistyminen oli osa 1800-luvun puolivälin laajempaa yhteiskunnallista murrosta. Kyse oli yhteiskunnan taloudellisen logiikan muutoksesta: omavaraisuuteen pyrkivästä traditionaalisesta tuotantotavasta siirryttiin voiton maksimointiin ja pääoman kasaamiseen perustuvaan kapitalismiin. Tämä muutos mullisti ajan myötä yhteiskunnan sosiaaliset ja poliittiset valtarakenteet. Maanomistukseen perustuva taloudellinen ja poliittinen järjestelmä tuli tiensä päähän, ja tilalle nousi pääoman ja palkkatyön varaan rakentuva yhteiskunta.

Politiikalla oli keskeinen rooli muutoksen vauhdittamisessa. Uuden ajan alussa alkanut väestön jakautuminen omistavaan ja ei-omistavaan luokkaan perustui valtion pyrkimykseen turvata sodankäynnin edellyttämät verotulot, tukea aateliston maaomistuksen kasvua sekä hyödyntää talonpoikia halpatyövoimana. Valtion myöntämät etuoikeudet ja monopolit sekä tullipolitiikka kasasivat rahallista vaurautta kaupunkien porvaristolle. Elinkeinolainsäädännön liberalisointi 1800-luvun lopulla loi normatiivisen perustan teolliskapitalistiselle yhteiskuntakehitykselle, synnytti vapaan palkkatyöläisen ja lakkautti perinteiseen yhteiskuntaan kuuluneen vastuun yhteiskunnan vähäosaisten huolenpidosta.

Marxilaisen kasvuteorian näkökulmasta aiempi tutkimus on keskittynyt varsin kapea-alaisesti useisiin sinänsä tärkeisiin mutta erillisiin osa-alueisiin. Taloushistoriallinen kasvututkimus suuntaa huomionsa pääasiassa markkinatalouden ja kapitalismin sisäisiin mekanismeihin, minkä seurauksena kapitalismin synnyn keskeiset edellytykset – vapaan palkkatyövoiman muodostuminen ja rahavaurauden kasaantuminen – jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Talousjärjestelmän perustavanlaatuisen muutoksen sijaan tutkimuksessa puhutaan ”teollistumisesta”, siirtymästä maataloudesta teollisuuteen. Wallersteinilaiseen maailmantalousteoriaan nojaava tulkinta ei puolestaan tee eroa kauppakapitalismin ja teollisen kapitalismin välillä, jolloin jälkimmäisen synnyn kannalta olennaiset tekijät, kuten palkkatyö ja teknologinen kehitys, jäävät vähälle huomiolle (ks. Poropudas 2025b).

Modernisaatioteoreettinen tutkimus korostaa kapitalismin mukanaan tuomaa talouskasvua ja hyvinvoinnin lisääntymistä mutta sivuuttaa usein sekä kapitalismin että sitä edeltäneen yhteiskuntamuodon varjopuolet. Palkkatyön ja rahavaurauden syntyminen on edellyttänyt merkittäviä yhteiskunnallisia kustannuksia, jotka ovat langenneet suhteettoman raskaasti vähäosaisten ja vähävaraisten kannettaviksi. Inklusiivisten instituutioiden teoria puolestaan selittää Suomen menestystä kansalaisten mahdollisuudella vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ja omaan taloudelliseen asemaansa. Samalla se luo kuvan poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä toimijana, joka on omien kapeiden etujensa sijasta pyrkinyt kaukonäköisesti edistämään koko yhteiskunnan hyvinvointia. Historiallinen tarkastelu ei kuitenkaan tue tätä tulkintaa, vaan valtio näyttäytyy pikemminkin marxilaisen määritelmän mukaisena ”taloudellisesti hallitsevan luokan valtiona” (Engels 1884/1978, 296). Päivi Uljaksen (2012, 307–311) mukaan vasta vuosien 1958–1962 vasemmistoenemmistöinen eduskunta merkitsi selkeää yhteiskunnallista käännettä kohti hyvinvointivaltion rakentamista.

Marxin ideoiden soveltaminen Suomen taloudellisen ja poliittisen kehityksen tutkimukseen monipuolistaa käsitystämme historiallisista prosesseista ja haastaa vakiintuneita tulkintoja suomalaisesta yhteiskunnasta. Viime vuosikymmeninä tätä lähestymistapaa on hyödynnetty kuitenkin vain harvoin. Suomen yhteiskuntakehityksen marxilainen yhteiskuntatutkimus oli vahvaa 1970-luvulla huipentuen nuorten tutkijoiden julkaisemaan teokseen Suomalainen kapitalismi (Kosonen ym. 1979). Tutkimustraditio hiipui kuitenkin varsin nopeasti, ja monet teoksen kirjoittajista vaihtoivat muihin teoreettisiin lähestymistapoihin. Uudempi marxilaisuudesta vaikutteita saanut empiirinen tutkimus on puolestaan painottunut poliittisesti ajankohtaisempiin teemoihin.

Artikkelia laatiessani olen joutunut sivuuttamaan useita keskeisiä tutkimushaaroja ja samalla havainnut alueita, joista poliittisen talouden näkökulmasta ei ole saatavilla riittävää tai riittävän yksityiskohtaista tutkimustietoa. Yksityiskohtaisempaa tarkastelua tarvittaisiin erityisesti traditionaalisen talouden käsitteestä ja sen suomalaisista erityispiirteistä, omistusoikeuden ja omistamisen kehityksestä, väestön jakautumisesta omistavaan ja ei-omistavaan luokkaan sekä omaisuuksien ja rahavaurauden kasaantumisesta ja tulonjaon muutoksista siirryttäessä traditionaalisesta kapitalistiseen yhteiskuntaan. Myös valtion roolia näissä prosesseissa tulisi analysoida tarkemmin.

Lisäksi olisi kiinnostavaa seurata, kuinka traditionaalisen yhteiskunnan ja varhaisen kapitalismin aikana syntyneet omaisuudet ovat ajan myötä muuntuneet nykyisten suurten varallisuuksien ja tulojen lähteiksi (ks. esim. Seppänen 1975; 1977; 1984; Kantola ja Kuusela 2019). Lupaava tutkimussuunta olisi myös Suomen matalan palkkatason merkityksen analysointi taloudellisen eturintaman maiden taloudellisessa kiinniotossa ja osittaisessa ohittamisessa – aihe, johon taloushistoriallinen tutkimus on toistaiseksi kiinnittänyt vain vähän huomiota. Laajemmassa perspektiivissä Suomen kehitystä voisi verrata muiden kehittyneiden maiden sekä nykyisten kehittymättömien maiden tapauksiin. Tällainen vertailu voisi avata näkökulmia siihen, millaiset tekijät ovat edistäneet taloudellista kehitystä ja millaiset politiikkavalinnat ovat sille erityisen haitallisia.

Viitteet

[1] Käsikirjoitusta on kommentoinut emeritusprofessori Leo Granberg.

Lähteet

Acemoglu, Daron ja Robinson James A. 2012/2024. Miksi maat kaatuvat. Vallan vaurauden ja varattomuuden synty. Kääntänyt Kimmo Pietiläinen. 2. painos. Helsinki: Terra Cognita.

Ahvenainen, Jorma. 1981. Ulkolainen pääoma Suomen elinkeinoelämässä. Teoksessa Erkki Markkanen (toim.), Teollistuminen ja teollisuusyhteisö: teollistumisajan vaiheita Suomessa. Suomen historian julkaisuja 5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston historian laitos, 26–39.

Akamatsu, Kaname. 1962. A historical pattern of economic growth in developing countries. The Developing Economies, 1:s1, 3–25. https://doi.org/10.1111/j.1746-1049.1962.tb01020.x

Alapuro, Risto. 2019. Eliitit kansakunnan rakentajina. Teoksessa Juhani Koponen ja Sakari Saaritsa (toim.), Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 219–236.

Alho, Keijo. 1949. Suomen uudenaikaisen teollisuuden synty ja kehitys 1860–1914. Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja. Sarja B:11. Suomen Pankki: Helsinki. https://urn.fi/URN:NBN:fi:bof-201708111513

Anttila, Veikko. 1974. Talonpojasta tuottajaksi. Suomen maatalouden uudenaikaistuminen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Helsinki: Kirjayhtymä.

Araghi, Fashad A. 1988. The concept of development: Smith and Marx revisited. Sociological Spectrum, 8:4, 371–389. https://doi.org/10.1080/02732173.1988.9981866

Bagchi, Amiya Kumar. 2019. Colonialist primitive accumulation. Labor and Society, 22, 717–732. https://doi.org/10.1111/wusa.12440

Blomqvist Hans C. 1990. Growth and structural change of the Finnish economy, 1860–1980. A development theoretical approach. Journal of Economic Development, 15:2, 7–24.

Chayanov, Alexander V. 1966. On the theory of non-capitalist economic systems. Teoksessa Daniel Thorner, Balise Kerblay ja Smith R.E.F. (toim.), The theory of peasant economy. Homewood III.: Richard D. Irwin Inc., 1–28.

De Soto, Hernando. 2000. The mystery of capital. Why capitalism triumphs in the West and fails everywhere else. Lontoo: Bantam Press.

Dobb, Maurice. 1963. Studies in the development of capitalism. Lontoo: Routledge and Kegan Paul Ltd.

Engels, Friedrich. 1884/1978. Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä. Teoksessa NKP:n Keskuskomitean marxismi-leninismin instituutti (toim.), Karl Marx ja Friedrich Engels. Valitut teokset kolmessa osassa, osa 3. Moskova: Edistys, 173–301.

Haapala. Pertti. 1990. Työväenluokan synty. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Helsinki: Vastapaino, 213–235.

Haapala, Pertti. 2009. Modernisation of Finland 1800–2000. Teoksessa Mikko Perkiö (toim.), Perspectives to global social development. Tampere: Tampere University Press, 48–66.

Haatanen, Pekka. 1968. Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo: WSOY.

Hallberg, Erik ja Nyström, Lars. 2021. Den ursprungliga kapital-ackumulation på svensk Botten. En pilotstudie om gränser i skog och mark 1600–1900. Historisk tidskrift, 141:1, 27–61.

Harmaja, Leo. 1927. Talouselämämme teollistumissuunta ja tullipolitiikan vaikutus siihen. Esitelmä Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 6.10.1927.

Harmaja, Leo. 1933. Tullipolitiikan vaikutus Suomen kansantalouden teollistumissuuntaan ennen maailmansotaa. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Sakari. 1997. Labour and the market. Workers, wages and living standards in Finland, 1850–1913. Helsinki: West Point.

Heikkinen, Sakari. 2017. Kiinniottajasta kiinniotettavaksi: Suomen taloudellisesta kehityksestä 1870–2015. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 113:3, 293–311.

Heinonen, Visa ja Pantzar, Mika. 2024. Kasvu ja edistys: modernisaatioteoreettisia pohdintoja. Poliittinen talous, 12:2, 9–13. https://doi.org/10.51810/pt.149383

Hjerppe, Riitta. 1979. Suurimmat yritykset Suomen teollisuudessa 1844–1975. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Hjerppe, Riitta. 1987. Main trends in Finnish economic development in 1860–1985. Bank of Finland Monthly Bulletin, 61:12, 26–32.

Hjerppe, Riitta. 1988. Suomen talous 1860 1985. Kasvu ja rakennemuutos. Helsinki: Suomen Pankki. https://urn.fi/URN:NBN:fi:bof-201609021402

Hjerppe, Riitta. 1990. Kasvun vuosisata. Helsinki: VAPK-kustannus.

Hoffman, Kai. 1980. Suomen sahateollisuuden kasvu, rakenne ja rahoitus 1800-luvun jälkipuoliskolla. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Ikonen, Vappu ja Valkonen, Matti. 1987. Milloin ja miksi Suomi teollistui eri kirjoittajien mukaan. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 83:3, 309–312.

Jutikkala, Eino. 1934. Kartanoyhteiskunta. Teoksessa Gunnar Suolahti, Väinö Voionmaa, Esko Aaltonen, Pentti Renvall, Lauri Kuusanmäki, Heikki Waris ja Eino Jutikkala (toim.), Suomen kulttuurihistoria II. Jyväskylä: Gummerus, 478–533.

Jutikkala, Eino. 1958. Suomen talonpojan historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Jutikkala, Eino. 1968a. Suomen teollistuminen. Teoksessa Eino Jutikkala (toim.), Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja. Porvoo: WSOY, 206–220.

Jutikkala, Eino. 1968b. Torpparikysymys. Teoksessa Eino Jutikkala (toim.), Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja. Porvoo: WSOY, 189–205.

Jutikkala, Eino. 1977. The Distribution of wealth in Finland in 1800. Teoksessa Tuula Rantanen (toim.), Historiantutkijan sana. Maisterista akateemikoksi. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 124–144.

Jutikkala, Eino. 1980. Maanviljelijän talous. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erki Åström (toim.), Suomen taloushistoria I. Helsinki: Tammi, 171–239.

Jutikkala, Eino. 2003. Maatalouspolitiikka. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika, Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 333–348.

Järvinen, Kyösti. 1940. Suomen tukkukauppa ja tukkukauppiaat 1800-luvulla. Teoksessa Kyösti Järvinen ja Paavo Korpisaari (toim.), Sata vuotta Suomen tukkukauppaa. Helsinki: Suomen kauppa ja teollisuus, 5–223.

Kantola, Anu ja Kuusela, Hanna. 2019. Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Tampere: Vastapaino.

Kaukiainen, Yrjö. 1981. Taloudellinen kasvu ja yhteiskunnan muuttuminen teollistuvassa Suomessa. Teoksessa Yrjö Kaukiainen (toim.), När samhället förändras. Kun yhteiskunta muuttuu. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 39–62.

Kekkonen, Jukka. 1987. Merkantilismista liberalismiin. Oikeushistoriallinen tutkimus elinkeinovapauden syntytaustasta Suomessa vuosina 1855–1879. Väitöskirja. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys.

Kerkelä, Heikki. 1996. Vanhan maailman peilissä. Modernin yhteiskunnan synty ja pohjoinen aineisto. Helsinki: Gaudeamus.

Kilpi, O. K. 1917. Suomen Siirtolaisuus ja 19. vuosisadan kansantalous. Helsinki: Kansantaloudellinen Yhdistys. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022041128033

Kokkinen, Arto. 2019. Kasvuteoriat, koulutus ja Suomen talouskasvu 1900-luvulla. Teoksessa Juhani Koponen ja Sakari Saaritsa (toim.), Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 257–272.

Korpijaakko, Kaisa. 1986. Maanomistusoikeuden kehityksestä ruotsalais-suomalaisen oikeusjärjestyksen mukaan. Teoksessa Jukka Kekkonen, Kaisa Korpijaakko ja Heikki Ylikangas (toim.), Oikeudellisen sääntelyn kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeaumus, 28–74.

Kosonen, Pekka, Heikkinen, Sakari, Hänninen, Sakari, Granberg, Leo, Kasvio, Antti, Lehto, Juhani, Storgårds, Johan, Toikka, Kari, von Koskull, Anders, Mäenpää, Olli, Takala, Tuomas ja Artto, Juhani. 1979. Suomalainen kapitalismi: tutkimus yhteiskunnallisesta kehityksestä ja sen ristiriidoista sodanjälkeisessä Suomessa. Helsinki: Love Kirjat.

Kuisma, Markku. 2011. Saha. Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä, jotka sen tekivät. Helsinki: Siltala.

Kuisma, Markku. 2024. Kansallinen voitto ja kapitalismin henki. Luonnostelmia maailmantalouden reunalta. Helsinki: Siltala.

Kunnas Heikki J. 1973. Metsätaloustuotanto Suomessa 1860–1965. Suomen Pankin julkaisuja. Kasvututkimuksia IV. Helsinki: Suomen Pankki. https://urn.fi/URN:NBN:fi:bof-201608301392

Kuusterä, Antti. 1990. Valtio, talous ja valtiontalous. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Helsinki: Vastapaino, 37–65.

Laine, Eevert. 1950. Suomen vuoritoimi 1809–1884. I Yleisesitys. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Lefgren, John Charles, 1975. Banking in the early industrialization of Finland, 1860–1914. Salt Lake City: University of Utah.

Lento, Reino. 1951. Maassamuutto ja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa vuosina 1878–1939. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja A:5. Helsinki.

Lewis, W. Arthur. 1954. Economic development with unlimited supplies of labour. The Manchester School (Reprint), 400–449.

Maddison, Angus. 1994. Economic growth and standards of living in the Twentieth Century. Groningen: University of Groningen.

Marx, Karl. 1897/1974. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa. Pääoman tuotantoprosessi. Kääntänyt Antero Tiusanen. Moskova: Edistys.

Mauranen, Tapani, 1980. Kotimaankauppa. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 436–450.

Mauranen, Tapani. 1981. Porvarista kauppiaaksi – kauppiaan yhteiskunnallinen asema 1800-luvun jälkipuoliskolla. Teoksessa Yrjö Kaukiainen (toim.), När samhället förändras. Kun yhteiskunta muuttuu. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 185–212.

Mauranen, Tapani. 1985. Maataloustuotteet kauppatavarana – arvioita kauppaan tulleiden kotimaisten maataloustuotteiden määrästä 1870-luvulta II maailmansotaan. Teoksessa Uutta maataloushistoriaa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 29–44.

Mäkelä-Alitalo, Anneli. 2003. Verotus, autioituminen ja väenotot. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 183–206.

Nikander, Gabriel. 1935. Vuoriteollisuus ja manufaktuurit. Teoksessa Gunnar Suolahti (toim.), Suomen kulttuurihistoria. Jyväskylä: Gummerus, 13–57.

Ojala, Jari. 1999. Tehokasta liiketoimintaa Pohjanmaan pikkukaupungeissa. Purjemerenkulun kannattavuus ja tuottavuus 1700–1800-luvuilla. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Orrman, Eljas. 2003. Keskiajan maatalous. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 87–114.

Peltonen, Matti. 1987. Maataloustyö ennen traktorin aikaa. Arvio maatalouden työllisyydestä 1860–1948. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen tiedonantoja 20. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Peltonen, Matti. 1992. Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Peltonen, Matti. 2019. Kaupallistumisen kipupisteet: maatilatalouden murros 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teoksessa Juhani Koponen ja Sakari Saaritsa (toim.), Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 133–149.

Perelman, Michael. 2001. The secret history of primitive accumulation and classical political economy. The Commoner, 2.

Perrings, Charles. 1985. The natural economy revisited. Economic Development and Cultural Change, 33:4, 829–850.

Pihkala, Erkki. 1982. Maa- ja metsätalouden uusi asema. Teoksessa Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 387–407.

Pinsard, Nicolas. 2024. The absolutist origin of capitalism. Primitive accumulation and rent in France (14th–17th centuries). Revue de la regulation, 36. https://doi.org/10.4000/11w7h/

Poropudas, Olli. 2025a. Suomen taloudellisen kehityksen modernisaatioteoreettisesta tulkinnasta. Poliittinen talous, 13:1, 66–73. https://doi.org/10.51810/pt.156970

Poropudas, Olli. 2025b. Suomalaisen metsäkapitalismin historiaa: Markku Kuisma: Kansallinen voitto ja kapitalismin henki. Luonnostelmia maailmantalouden reunalta. Helsinki: Siltala 2024. 264 s. Tutkimus & kritiikki, 5:1, 163–166. https://doi.org/10.55294/tk.154717

Rasila, Viljo. 1970. Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000332

Rasila, Viljo. 1982a. Liberalismin aika. Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 13–26.

Rasila. Viljo, 1982b. Väestönkehitys ja sosiaaliset ongelmat. Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ka Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 132–153.

Rasila. Viljo. 1986. Agraarikysymys Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Teoksessa Rauno Endén ja Vesa Laulumaa (toim.), Suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposium. Riika. 1.–7.12.1985. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 73–85.

Ruttan, Vernon W. 1968. Growth stage theories, dual economy models and agricultural development policy. Publication No. A E 1968/2. Guelph: University of Guelph.

Saarenheimo, Juhani. 2003. Isojako. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia. I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 349–365.

Schybergson, Per. 1973. Hantverk och fabriker I. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Helhetsutveckling. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Schybergson, Per. 1974. Hantverk och fabriker II. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Branschutveckling. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Schybergson, Per. 1980. Teollisuus ja käsityö. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 408–435.

Schybergson, Per. 1990. Ensimmäiset teollisuuskapitalistit. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Helsinki: Vastapaino, 67–85.

Seppänen, Esko. 1975. Iso paha raha. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Seppänen, Esko. 1977. Raha liikkuu ja käy pyydykseen. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Seppänen, Esko. 1984. Liksaa ja luksusta. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Siipi, Jouko. 1962. Elintason kohoaminen ja pienviljelijäväestö. Teollistuva yhteiskunta. Yhteiskunnallisen korkeakoulun vuosikirja VI, 69–81.

Smith, Adam. 1776/2015. Kansojen varallisuus. Tutkimus sen luonteesta ja syistä. Kääntänyt Jaakko Kankaanpää. Helsinki: WSOY.

Soininen, Arvo. 1974. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Soininen, Arvo. 1980. Maatalous. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 386–407.

Soininen, Arvo. 1982. Maa- ja metsätalous. Teoksessa Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila (toim.), Suomen taloushistoria 2. Helsinki: Tammi, 27–51.

Soininen, Arvo. 1999. Torpparilaitos yhteiskunnallisena instituutiona. Historiallinen aikakausikirja, 2, 25–36.

Sosiaaliministeriön sosiaalinen tutkimustoimisto. 1937. Elinkustannustutkimus vuodelta 1928. B. Maataloustyöläisperheet. SVT XXXII. Sosiaalisia erikoistutkimuksia. Helsinki: sosiaaliministeriö.

Sunila, Juho Emil. 1917. Tutkimuksia Suomen maatalouden kannattavaisuudesta III. Maanviljelyshallituksen tiedonantoja N:o 118. Helsinki: maanviljelyshallitus.

Talvitie, Petri. 2018. Isojaon vaikutus tilattoman väestön asemaan. Teoksessa Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi (toim.), Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 343–379.

Uljas, Päivi. 2012. Hyvinvointivaltion läpimurto. Pienviljelyhegemonian rapautumisen, kansalaisliikehdinnän, ja poliittisen muutoksen keskinäiset suhteet suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvun loppuvuosina. Helsinki: Into.

Vattula, Kaarina (toim.)., 1983. Suomen taloushistoria 3. Historiallinen tilasto. Helsinki: Tammi.

Virolainen, Johannes. 1952. Sivuansiotulojen merkityksestä Suomen pienviljelijäväestön taloudessa. Maataloustieteellinen aikakausikirja, 24:1, 1–22.

Virrankoski, Pentti. 1980. Teollisuus ja käsityö. Teoksessa Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström (toim.), Suomen taloushistoria 1. Helsinki: Tammi, 240–251.

Waris, Heikki. 1932. Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Waris, Heikki. 1968. Muuttuva suomalainen yhteiskunta. Porvoo: WSOY.

Waters, Tony. 2007. The persistence of subsistence agriculture. Life beneath the level of the marketplace. Lanham: Lexington Books.