Euroalueen pysähtynyt kasvu ja Keynesin paradoksi

Tatu Raitis

doi:10.51810/pt.180361

Tulossa

Euroalueen pysähtynyt kasvu ja Keynesin paradoksi

Kirjoittajat

Tatu Raitis Helsingin yliopisto

DOI:

https://doi.org/10.51810/pt.180361

Avainsanat:

jälkikeynesiläinen makrotalousteoria, makrotalouspolitiikka , jälkifordistiset kasvumallit , ordoliberalismi , Euroopan talous- ja rahaliitto

Abstrakti

Tämä katsausartikkeli analysoi empiirisin menetelmin euroalueen rakenteellisesti heikkoa talouskasvua jälkikeynesiläiseen makrotalousteoriaan ja Euroopan integraation historiallis-insitutionaaliseen tarkasteluun tukeutuen. Teoreettisena ydinargumenttina esitetään, että euroalueen institutionaalinen rakenne tukahduttaa kotimarkkinakysyntää enemmän kuin se pystyy stimuloimaan korvaavaa kysyntää muualta maailmasta. Empiirinen analyysi vuosilta 1984–2024 antaa tilastollista tukea argumentille. Euroalue näyttää olevan palkkavetoinen kasvuregiimi eli talous, jossa palkkamaltin vaikutukset ovat talouskasvun kannalta nettonegatiiviset. Hidas palkkakehitys heikentää paitsi kulutuskysyntää myös investointien kasvua euroalueella. Vaihtotaseen rakenteellisen ylijäämän päälle perustetun deflatorisen kasvumallin haitat eivät näytä rajoittuvan vain valuuttaunioniin. Se on myös keskeinen epävakauden lähde globaalille taloudelle. Lopuksi esitellään yksi ehdotus suunnan kääntämiseksi.

Lähdeviitteet

Baccaro, Lucio ja Pontusson, Jonas. 2016. Rethinking Comparative Political Economy: The growth model perspective. Politics and Society, 44:2, 175–207. https://doi.org/10.1177/0032329216638053

Baccaro, Lucio ja Pontusson, Jonas. 2023. The politics of growth models. Teoksessa Thomas Palley, Esteban Pérez Caldentey ja Matías Vernengo (toim.), Varieties of capitalism: second-generation perspectives. Cheltenham: Edward Elgar Publishing, 76–93. https://doi.org/10.4337/9781035312757.00007

Bhaduri, Amit ja Marglin, Stephen. 1990. Unemployment and the real wage: the economic basis for contesting political ideologies. Cambridge Journal of Economics, 14, 375–393. https://doi.org/10.1093/oxfordjournals.cje.a035141

Bibow, Jörg. 2016. Making the euro viable: The Euro Treasury Plan. European Journal of Economics and Economic Policies: Intervention, 13:1, 72–86. https://doi.org/10.4337/ejeep.2016.01.07

Bibow, Jörg. 2017. How Germany’s anti-Keynesianism has brought Europe to its knees. Levy Economics Institute Working Paper No. 886. Annandale-on-Hudson, NY: Levy Economics Institute of Bard College. https://hdl.handle.net/10419/173495 [Luettu 10.11.2025]

Bibow, Jörg. 2020. A Euro Treasury: essential, and rather straightforward. Teoksessa Marco Buti, Gregorio De Giudice ja José Leandro (toim.), Strengthening the institutional architecture of the Economic and Monetary Union. Lontoo: CEPR Press, 42–47. https://doi.org/10.3386/w24215

Blecker, Robert A. 2016. Wage-led versus profit-led demand regimes: The long and the short of it. Review of Keynesian Economics, 4:4, 373–390. https://doi.org/10.4337/roke.2016.04.02

Blanchard, Olivier. 2004. The economic future of Europe. Journal of Economic Perspectives, 18:4, 3–26. https://doi.org/10.1257/0895330042632735

Crouch, Colin. 2009. Privatised keynesianism: an unacknowledged policy regime. The British Journal of Politics and International Relations, 11:3, 382–399. https://doi.org/10.1111/j.1467-856X.2009.00377.x

Dotsis, Georgios. 2024. Sectoral balances and financial crises in the last 150 years. Working paper. SSRN. https://doi.org/10.2139/ssrn.4629534

Euroopan komissio. 2025. AMECO database: Economic and financial database. https://economy-finance.ec.europa.eu/economic-research-and-databases/economic-databases/ameco-database_en [Luettu 01.11.2025]

Filip, Maria-Daniela, Momferatou, Daphne ja Parraga Rodriguez, Santiago. 2025. European competitiveness: the role of institutions and the case for structural reforms. European Central Bank, Economic Bulletin Articles, 1. https://www.ecb.europa.eu/press/economic-bulletin/articles/2025/html/ecb.ebart202501_01~fd1781599d.en.html [Luettu 11.11.2025]

Gelman, Andrew ja Hill, Jennifer. 2007. Data analysis using regression and multilevel/hierarchical models. Cambridge: Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/CBO9780511790942

Glassner, Vera ja Pochet, Philippe. 2011. Why trade unions seek to coordinate wages and collective bargaining in the Eurozone. ETUI Working Paper No. 3/2011. European Trade Union Institute. https://doi.org/10.2139/ssrn.2221845

Godley, Wynne ja Lavoie, Marc. 2007. Monetary economics: an integrated approach to credit, money, income, production, and wealth. Basingstoke: Palgrave Macmillan. https://doi.org/10.1057/9780230626546

Goodfriend, Marvin. 2007. How the world achieved consensus on monetary policy. Journal of Economic Perspectives, 21:4, 47–68. https://doi.org/10.1257/jep.21.4.47

Haffert, Lukas, Redeker, Nils ja Rommel, Tobias. 2021. Misremembering Weimar: hyperinflation, the Great Depression, and German collective economic memory. Economics and Politics, 33:3, 664–686. https://doi.org/10.1111/ecpo.12182

Hein, Eckhard ja Martschin, Judith. 2020. The Eurozone in crisis — a Kaleckian macroeconomic regime and policy perspective. Review of Political Economy, 32:4, 563–588. https://doi.org/10.1080/09538259.2020.1831202

Hein, Eckhard ja Martschin, Judith. 2021. Demand and growth regimes in finance-dominated capitalism and the role of the macroeconomic policy regime: a post-Keynesian comparative study on France, Germany, Italy and Spain before and after the Great Financial Crisis and the Great Recession. European Journal of Economics and Economic Policies: Intervention, 18:2, 202–221. https://doi.org/10.4337/ejeep.2021.0021

Höpner, Martin. 2019. The German undervaluation regime under Bretton Woods: how Germany became the nightmare of the world economy. MPIfG Discussion Paper 19/1. Cologne: Max Planck Institute for the Study of Societies. https://hdl.handle.net/10419/192948 [Luettu 10.12.2025]

Höpner, Martin ja Seeliger, Martin. 2021. Neither existing nor emerging: euro stabilization by means of European wage coordination. Journal of European Public Policy, 28:5, 727–745. https://doi.org/10.1080/13501763.2020.1737959

Johnston, Alison ja Matthijs, Matthias. 2019. The political economy of the Eurozone’s post-crisis growth model. Review of International Political Economy, 26:3, 489–514. https://doi.org/10.1080/09692290.2019.1593796

Kelemen, R. Daniel ja McNamara, Kathleen R. 2022. State-building and the European Union: markets, war, and Europe’s uneven political development. Comparative Political Studies, 55:6, 963–991. https://doi.org/10.1177/00104140211047393

Klein, Matthew C. ja Pettis, Michael. 2020. Trade wars are class wars: how rising inequality distorts the global economy and threatens international peace. New Haven: Yale University Press. https://doi.org/10.2307/j.ctv10sm96m

Lavoie, Marc. 2009. Introduction to post-Keynesian economics. 2. painos. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Lavoie, Marc. 2022. MMT, sovereign currencies and the Eurozone. Review of Political Economy, 34:4, 633–646. https://doi.org/10.1080/09538259.2021.1958718

Lavoie, Marc ja Stockhammer, Engelbert. 2013. Wage-led growth: concept, theories and policies. Teoksessa Marc Lavoie ja Engelbert Stockhammer (toim.), Wage-led growth. Advances in labour studies. Lontoo: Palgrave Macmillan, 13–39. https://doi.org/10.1057/9781137357939_2

McNamara, Kathleen R. 1998. The currency of ideas: monetary politics in the European Union. Ithaca: Cornell University Press.

McNamara, Kathleen R. 2015. Forgotten embeddedness. Teoksessa Mark Blyth ja Matthias Matthijs (toim.), The future of the euro. Oxford: Oxford University Press, 21–43.

Mankiw, N. Gregory. 2021. Macroeconomics. 11. painos. New York: Macmillan Learning.

Mitchell, William, Wray, L. Randall ja Watts, Martin. 2019. Macroeconomics. Lontoo: Red Globe.

Onaran, Özlem ja Galanis, Giorgos. 2014. Income distribution and growth: a global model. Teoksessa Jae-Hee Berg (toim.), Distribution and growth after Keynes: a post-Keynesian guide. Basingstoke: Palgrave Macmillan ja International Labour Office, 112–146. https://doi.org/10.1068/a46265

Raitis, Tatu. 2026. Structurally stagnant: Eurozone’s paradox of thrift and its ordoliberal foundations. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202602241561

Rodrik, Dani. 2011. The globalization paradox: democracy and the future of the world economy. New York: W. W. Norton and Company.

Stockhammer, Engelbert. 2004. Financialisation and the slowdown of accumulation. Cambridge Journal of Economics, 28:5, 719–741. https://doi.org/10.1093/cje/beh032

Stockhammer, Engelbert. 2005. Shareholder value orientation and the investment-profit puzzle. Journal of Post Keynesian Economics, 28:2, 193–215. https://doi.org/10.2753/PKE0160-3477280203

Storm, Servaas ja Naastepad, C. W. M. 2012. Macroeconomics beyond the NAIRU. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Vanberg, Viktor J. 2015. Ordoliberalism, ordnungspolitik, and the reason of rules. European Review of International Studies, 2:3, 27–40. https://doi.org/10.1163/18757815-00203002

Varoufakis, Yanis ja Holland, Stuart. 2012. A modest proposal for resolving the eurozone crisis. Intereconomics, 47:4, 240–247. https://doi.org/10.1007/s10272-012-0424-9

Tiedostolataukset

Julkaistu

2026-05-27

Numero

Vol 14 (2026)

Osasto

Katsausartikkelit ja keskustelupuheenvuorot

Lisenssi

Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.

Viittaaminen

Raitis, T. (2026). Euroalueen pysähtynyt kasvu ja Keynesin paradoksi. Poliittinen Talous, 14. https://doi.org/10.51810/pt.180361

Lataa sitaatti

Johdanto

Vuonna 1999 käyttöönotetun yhteisvaluutta euron odotettiin tuottavan dynaamisia kasvuvaikutuksia Euroopan yhteismarkkina-alueelle. Kuluneet 27 vuotta ovat kuitenkin osoittautuneet pettymykseksi talouskasvua odottaneille. Etenkin eurokriisin (2011–2013) aikana ja sen jälkeen euroalue ja sen 12 alkuperäistä jäsenmaata ovat jääneet talouskasvussaan jälkeen muista teollistuneista talouksista. Eriytyminen on erityisen voimakasta investointien kasvuluvuissa (Euroopan komissio 2025). Mediatilaa hallitsevassa talouspoliittisessa keskustelussa heikkoa kasvua selitetään pääosin tarjontapuolen tekijöillä: palkanmuodostuksen jäykkyydellä, heikoilla kannustimilla, väestön ikääntymisellä ja kilpailukyvyn puutteella. Tarjotut politiikkasuositukset ovat niiden mukaisia. Palkkamalttia ja alasuuntaisia tulojoustoja edistävät työmarkkinareformit, julkisen talouden sopeuttamisen kulupuolta painottaen, sekä rakenteelliset uudistukset, joihin usein sisältyy verotuksen painopisteen siirtäminen progressiivisesta tulojen ja voittojen verotuksesta regressiivisiin kulutusveroihin. (Ks. esim. Blanchard 2004; Filip ym. 2025.)

Sekä tarjontapuolen selitysmalli että siitä johdetut politiikkasuositukset ajautuvat ongelmiin, kun tarkasteluun otetaan alkuperäisen euroalueen aggregoitu kotimarkkinakysyntä – yksityinen ja julkinen kulutus sekä investoinnit – ja toisaalta vaihtotaseen ylijäämän bruttokansantuoteosuus (BKT). Kuviosta 1 käy ilmi, että euroalueen kokonaiskysynnän rakennemuutos ajoittuu lähes kirurgisella tarkkuudella yhteen yhteisvaluutan käyttöönoton (1999) sekä toisaalta Saksassa toteutettujen kustannuskilpailukykyä parantaneiden Hartz-työmarkkinareformien (2002–2004) kanssa. Vuosina 1988–1998 kotimarkkinakysynnän kasvu alitti 2 prosenttia vain kahtena vuotena, kun taas yhteisvaluuttaan siirtymisen ja Hartz-reformien jälkeisinä vuosina (2003–2024) se ylitti tämän rajan vain kolmena kertaa. Vuosina 2010–2015 euroalueella koettiin jopa kuusi peräkkäistä negatiivisen kotimarkkinakysynnän kasvun vuotta. Samalla vaihtotaseen ylijäämän bruttokansantuoteosuus ylitti pysyvästi aiemmat tasot: ennen vuotta 2002 sen osuus BKT:stä ei koskaan ylittänyt 2 prosenttia, kun taas vuoden 2002 jälkeen se ei ole alittanut 2 prosenttia kertaakaan. Vuosina 2012–2021 osuus ei ole jäänyt alle 5 prosentin kertaakaan ollen jopa yli 7 prosenttia viitenä vuotena. Merkillepantavaa on esimerkiksi se, että alkuperäisen euroalueen vaihtotaseen ylijäämän BKT-osuudet ovat ylittäneet merkantilistisesta kauppapolitiikasta usein syytetyn Kiinan vastaavat luvut järjestäen noin vuodesta 2010 eteenpäin. (Euroopan komissio 2025.)

Kuvio 1. Alkuperäisen euroalueen kotimarkkinakysynnän kasvu (tummanharmaalla) ja vaihtotaseen ylijäämän bruttokansantuoteosuus (vaaleanharmaalla) (Euroopan komissio 2025; Raitis 2026, 4).

Tämä havainnointi rohkaisee etsimään vaihtoehtoisia selitysmalleja euroalueen heikolle kasvulle tarjontatekijöiden ulkopuolelta. Tämä katsausartikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaani Structurally stagnant: Eurozone’s paradox of thrift and its ordoliberal foundations (Raitis 2026).

Kaksi jälkikeynesiläistä näkökulmaa jälkifordistiseen talouskasvuun

Euroalueen rakenteellisesti hidasta kasvua koskevan tarjontapuolen selitysmallin taustalla vaikuttaa uusklassisen talousteorian ajatus lyhyen ja pitkän aikavälin kasvun erillisyydestä: lyhyellä aikavälillä taloutta heiluttavat kysyntäshokit, mutta pitkällä aikavälillä kasvu palautuu tarjontapuolen tekijöiden määrittämälle ”luonnollisen” kasvun uralle (ks. esim. Mankiw 2021, luku 30). Jälkikeynesiläinen tutkimusperinne hylkää ajatuksen kysyntätekijöistä riippumattomasta luonnollisen kasvun urasta ja korostaa, että mielekäs talousteoria rakentuu empiirisesti uskottavista lähtökohdista, jotka ottavat huomioon modernin luottorahaperustaisen talouden institutionaaliset piirteet (Lavoie 2009, 1–11; Mitchell ym. 2019, 134–157).

Syvennyn tässä katsausartikkelissa kahteen jälkikeynesiläiseen näkökulmaan, joiden molempien ytimessä on efektiivisen kysynnän käsite ja siihen liittyvä ymmärrys talouskasvun kysyntärajoitteisuudesta (ks. Raitis 2026, 12–25). Yritykset investoivat, laajentavat tuotantoaan ja työllistävät vain, jos ne odottavat kysynnän kasvavan. Samalla nykyaikaisessa fiat-rahataloudessa, jossa keskuspankit ovat sitoutuneet maksujärjestelmän likviditeetin takaamiseen, pankit luovat rahaa endogeenisesti luotonannossa eivätkä näin ole sidottuja etukäteen olemassa oleviin säästöihin. Rahanluontia rajoittavat siksi ensisijaisesti lainojen kysyntä, luottokelpoisuusarviot, rahoitusmarkkinasääntely ja yleisesti koettu epävarmuuden aste. Tästä seuraa, että taloudet voivat ajautua – ja usein myös ajautuvat – pitkälläkin aikavälillä alituotannon tilaan, jossa sekä työvoimaa että tuotantopääomaa on vajaalla käytöllä ja jossa raha ei ole neutraalia suhteessa reaalitalouteen. (Lavoie 2009, 25–31.)

Jälkikeynesiläisyyteen läheisesti liittyvä uuskaleckilainen tutkimusperinne kytkee efektiivisen kysynnän funktionaaliseen tulonjakoon eli palkkojen ja voittojen suhteeseen (Baccaro ja Pontusson 2016). Palkkaosuuden kasvu vahvistaa tyypillisesti kulutuskysyntää korkeamman rajakulutusalttiuden vuoksi, sillä pienituloiset kuluttavat suuremman osan lisätuloistaan ja pienituloisia on suhteessa enemmän palkansaajissa kuin pääomatuloilla toimeentulevissa. Palkkaosuuden kasvun investointivaikutus sen sijaan on kaksijakoinen: kiihtyvä kulutuskysyntä lisää investointitarvetta, mutta supistuvat voittomarginaalit voivat heikentää investointihalukkuutta. Avoimessa taloudessa palkkojen nousu voi lisäksi heikentää nettovientiä, mikäli yrityksillä on esimerkiksi vähäisen kilpailun myötä mahdollisuus siirtää palkkakustannukset hintoihin ja vienti painottuu geneerisiin ja hintakilpailtuihin (hintaelastisiin) hyödykkeisiin tai tuonti differoituihin, laatukilpailtuihin (tuloelastisiin) hyödykkeisiin. Näiden vaikutusten nettotulos määrittää, onko talous palkka- vai voittovetoinen kasvuregiimi. Palkkavetoisuuden todennäköisyyttä lisäävät muun muassa talouden suuri koko (suuri kulutusvoima kotimarkkinoilla), korkea jalostusaste (monipuolinen ja erikoishyödykkeisiin painottunut vientisektori) ja kilpailullinen markkinarakenne (investoinnit tehdään markkinaosuuksien säilyttämiseksi laskevista voittomarginaaliodotuksista huolimatta) (Bhaduri ja Marglin 1990; Lavoie ja Stockhammer 2013; Blecker 2015). Euroalue on suuri, kehittynyt ja kilpailullinen talousalue. Vaikka yksittäinen jäsenmaa voi stimuloida talouskasvuaan palkkamaltilla ja muilla sisäisen devalvaation toimilla, Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:n tasolla tällainen strategia ei todennäköisesti voi tuottaa kasvua kaikille jäsenmaille yhtäaikaisesti (Onaran ja Galanis 2014). Tätä selittävät sektoritasapainojen näkökulma ja siihen liittyvä säästämisen paradoksi.

Sektoritasapainojen analyysin lähtökohta on kirjanpidollinen identiteetti: julkisen sektorin, yksityisen sektorin ja ulkoisen sektorin rahoitustasapainot summautuvat aina nollaan. Niinpä jos esimerkiksi yksityinen sektori pyrkii lisäämään säästämistään (esimerkiksi heikon suhdannenäkymän vuoksi) ja julkista velanottoa rajoitetaan samanaikaisesti sääntöperusteisesti (esimerkiksi Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksella tai kansallisella velkajarrulla), talous voi kasvaa vain, mikäli ulkoinen sektori velkaantuu – eli jos vaihtotaseen ylijäämä kasvaa. Muussa tapauksessa tuotanto, työllisyys ja investoinnit supistuvat. (Godley ja Lavoie 2007, 20–22; Mitchell ym. 2019, 84–91.)

Näin tullaan tämän katsauksen ydinkäsitteeseen, John Maynard Keynes popularisoimaan säästämisen paradoksiin (paradox of thrift), jonka ymmärtäminen edellyttää irtautumista uusklassisen mikrotalousteorian oletuksesta, jonka mukaan yksittäisten taloustoimijoiden rationaaliset valinnat johtavat koko talouden tasolla tehokkaaseen lopputulokseen. Yksittäisen kotitalouden tai yrityksen näkökulmasta säästäminen on rationaalista, koska menoja vähentämällä voidaan kasvattaa varallisuutta, mutta jos riittävän moni muu lisää säästämistään samanaikaisesti, kokonaiskysyntä heikkenee kulutuksen supistuessa, mikä vähentää yritysten tuottoja, investointeja ja edelleen talouden kokonaistuloja. Tämän seurauksena myös toteutuneet säästöt jäävät alle odotusten, jolloin yksilötasolla rationaalinen käyttäytyminen muuttuu kollektiivisesti itseään kumoavaksi. Kansantalouden tasolla yhden säästäminen on toisen velkaantumista tai menoja: jotta yhdet voivat kerryttää säästöjä, toisten on samanaikaisesti kulutettava tai investoitava. (Godley ja Lavoie 2007, 20–22.)

Kansainvälisessä kontekstissa paradoksi ilmenee silloin, kun useat kansantaloudet pyrkivät samanaikaisesti nettosäästämään – kasvattamaan vaihtotaseen ylijäämäänsä. Pysyviin vaihtotaseen ylijäämiin nojaava kasvumalli edellyttääkin, että riittävä määrä muita talouksia kykenee ja on poliittisesti halukas ylläpitämään pysyviä alijäämiä (Dotsis 2024). Kyvykkyys tarkoittaa käytännössä mahdollisuutta velkaantua ulkomaille sellaisessa valtion tai yhteisvalutta-alueen itse liikkeelle laskemassaan valuutassa, jolla on merkittävää kansainvälistä kysyntää, kuten dollareissa tai euroissa. Poliittinen halukkuus taas tarkoittaa esimerkiksi valmiutta kantaa kotimaisen teollisuussektorin kuihtumisen sosiaaliset, poliittiset ja inhimilliset seuraamukset (ks. esim. Klein ja Pettis 2020).

1980-luvulta alkanutta jälkifordistista globalisoidun talouden aikaa leimaavat mediaaniansioiden kasvun jälkeen jääminen tuottavuuskehityksen kasvusta, voittojen tulo-osuuksien kasvu palkkojen kustannuksella, finanssisektorin kasvu tuotannollisten sektorien taantuessa (finansialisaatio) sekä syvien vaihtotase-epätasapainojen vakiintuminen. Fordistiselle ajalle tyypillisen palkkavetoisen kasvumallin rinnalle ja tilalle ovat tulleet vientivetoiset ylijäämämallit ja velkavetoiset alijäämämallit. (Stockhammer 2004; Baccaro ja Pontusson 2016; Hein ja Martschin 2021.)

Sektoritasapainojen kielelle kääntäen tämä merkitsee yrityssektorin muuttumista nettolainanantajaksi suhteessa muihin sektoreihin. Samalla investointiaste on laskenut ja osingonmaksusta on tullut liikkeenjohdon ensisijainen prioriteetti. Muiden sektoreiden rahoitusasema on vastaavasti siirtynyt nettovelkaantumisen suuntaan. Vientivetoisissa talouksissa nettovelkaantumistaan on ensisijaisesti kasvattanut ulkomaan sektori ja velkavetoisissa talouksissa kotitaloudet ja julkinen sektori. Näiden ääripäiden väliin sijoittuvat taloudet, joissa vaihtotase on lähellä tasapainoa ja reaalipalkoilla on edelleen kasvua tukeva rooli (Hein ja Martschin 2020; Baccaro ja Pontusson 2023). Kehittyneet taloudet voidaan siten jakaa kolmeen kasvumalliin sen mukaan, kasvaako kotimarkkinakysyntä vientikysyntää hitaammin, nopeammin vai samaan tahtiin. Hieman provokatiivisella tyylillä nimeän nämä kolme jälkifordistista kasvumallia yksityistetyiksi keynesiläisiksi (velkavetoiset) (Crouch 2009), keynesiläisiksi reliikeiksi (tasapainoiset) ja merkantilistisiksi aliarvottajiksi (vientivetoiset) (ks. Raitis 2026, 20–25).

Tästä näkökulmasta euroalueen kasvuongelma näyttäytyy institutionaalisesti tuotettuna kysyntävajeena: makrotaloudellisen rakenteen ja harjoitetun makrotalouspolitiikan epäsuhtana (Lavoie ja Stockhammer 2013). Euroalue kokonaisuudessaan on palkkavetoinen kasvuregiimi, joka harjoittaa vientivetoista talouspolitiikkaa. Esitetyt jälkikeynesiläiset näkökulmat ovat oivaltavia mutta eivät kuitenkaan selitä, miksi sisäisen devalvaation institutionaaliseen pakkopaitaan on päädytty euroalueella. Euroalueen päätymistä viennin vetämäksi ”merkantilistiseksi aliarvottajaksi” ei voi ymmärtää historian vääjäämättömyytenä. Jälkikeynesiläistä analyysia täydentämään tarvitaankin historiallis-institutionaalista tarkastelua.

Ordoliberalismi ja Euroopan integraation antikeynesiläistyminen

Euroalueen institutionaalisen rakenteen ja kasvudynamiikan historiallisessa analyysissä ei voi ohittaa saksalaista ordoliberaalia yhteiskuntafilosofiaa. Kyse ei ole vain talouspoliittisesta koulukunnasta, vaan se on syytä ymmärtää laajempana moraalispoliittisena doktriinina, joka on muovannut Saksan toisen maailmansodan jälkeistä suhdetta markkinoihin, valtioon ja rahaan (Vanberg 2015). Ordoliberalismi syntyi keynesiläisyyden tavoin 1930-luvun laman kontekstissa. Molemmat pyrkivät selittämään kultakantaan nojaavan järjestelmän romahdusta ja puolustamaan liberaalia yhteiskuntaa totalitarismia vastaan, mutta ne tunnistivat kapitalistisen talouden perusongelman eri tavoin: keynesiläisyydelle se on työttömyys, kun taas ordoliberalismille inflaatio (Bibow 2017).

Vaikka Weimarin tasavalta ajautui 1930-luvun suuressa lamassa muiden tapaan deflaatioon ja massatyöttömyyteen, ordoliberaalissa historiografiassa nimenomaan vuosien 1921–1923 hyperinflaatio murensi keskiluokan sitoutumisen liberaaliin demokratiaan ja avasi tien kansallissosialismille (Bibow 2017; Haffert ym. 2021). Tämän seurauksena sodanjälkeisessä Länsi-Saksassa vakiintui laaja poliittinen konsensus, jonka mukaan rahapolitiikan ensisijainen, jopa ainut, tehtävä on hintavakauden turvaaminen. Rahapolitiikka irrotettiin demokraattisesta päätöksenteosta ja siirrettiin riippumattomille asiantuntijainstituutioille, mikä teki Bundesbankista poikkeuksellisen itsenäisen keskuspankin jo vuosikymmeniä ennen muita merkittäviä keskuspankkeja (Bibow 2017; Höpner 2019; Haffert ym. 2021).

Ordoliberalismi ei pyri valtion minimoimiseen klassisen liberalismin tapaan mutta suhtautuu kielteisesti keynesiläiseen kokonaiskysynnän aktiiviseen ohjailuun ja täystyöllisyyspolitiikkaan. Finanssipolitiikan tehtäväksi määrittyi neutraalisuus, sillä aktiivinen finanssipolitiikka nähtiin inflatorisena ja markkinoita vääristävänä. Näin Länsi-Saksa omaksui jo 1950-luvulla kasvumallin, joka perustui palkkamalttiin, matalaan inflaatioon ja pysyvään vaihtotaseen ylijäämään (Höpner 2019). Fordistisessa maailmantaloudessa tämä malli oli poikkeus. Bretton Woodsin ja Euroopassa sitä seuranneen EMS-järjestelmän tarkoituksena oli yhdistää avoin maailmankauppa kansallisiin täystyöllisyyspolitiikkoihin. Säädellyt valuuttakurssit ja pääomaliikkeiden kontrollit pakottivat ylijäämämaat joko kasvattamaan kotimaista kysyntää (ja tuontia) tai tekemään pitkän tähtäimen tuotannollisia investointeja ulkomaille. Tämä hillitsi epävakautta luovaa säästöjen ylijäämän (saving glut) kierrätystä lyhytaikaisina luottoina takaisin alijäämämaihin (Rodrik 2011; Klein ja Pettis 2020).

Bretton Woodsissa vuonna 1944 luotu institutionaalinen tasapaino kuitenkin mureni 1970-luvulta alkaen pääomaliikkeiden vapautumisen ja syvenevän talousintegraation myötä (Rodrik 2011). Euroopan integraation myöhempi kehitys voidaan tulkita prosessiksi, jossa saksalainen ordoliberaali markkinamoraali eurooppalaistettiin. Vaikka Euroopan unionilla on laaja sääntelyvalta ja poikkeuksellisen riippumaton keskuspankki, sillä on myös rajallinen budjetti eikä verotusoikeutta tai kykyä vastasykliseen finanssipolitiikkaan (Kelemen ja McNamara 2022). Historiantutkimuksellisesti olisi kuitenkin varomatonta esittää, että syntynyt omintakeinen unioni olisi suuren ordoliberaalin vision toteuma. Se on pikemminkin seurausta integraation varhaisista, hyvinkin kontingenteista poliittisista tapahtumista ja niitä seuranneista polkuriippuvuuksista. Kun Euroopan puolustusyhteisö (EDC) ja siihen liittynyt poliittinen yhteisö (EPC) kaatuivat 1950-luvulla – ei Saksan, vaan Ranskan vastustukseen – integraatio eteni valtionrakennuksen sijaan yhteismarkkinoiden kautta – tavallaan paremman puutteessa (McNamara 2015). Poliittisesta historiasta on vaikea löytää tapausta, jossa suvereeni ja kyvykäs fiskaalivaltio olisi saanut alkunsa jostain muusta kuin jaetuista turvallisuushuolista ja tarpeesta rahoittaa sotilasvoimia verottamalla ja laskemalla liikkeelle joukkovelkakirjoja omassa valuutassa. Tätä weberiläistä valtioydintä vaille Eurooppa-projekti jäi, kun puolustus rakennettiinkin Pohjois-Atlantin liitto NATO:n perustalle. (Kelemen ja McNamara 2022; McNamara 2015.)

Euroopan yhtenäisasiakirjan voimaantulo vuonna 1987 poisti viimeisetkin pääomaliikkeiden kontrollit Euroopan yhteisön jäsenmaiden väliltä vuoteen 1992 mennessä. Tämä johti Saksan ja muun Euroopan välisen jännitteen purkautumiseen – EMS kriisiytyi ja vaihtoehdot kapenivat kahteen. Oli joko luovuttava kiinteiden kurssien järjestelmästä kokonaan tai edettävä täyteen rahaliittoon. Euroopan unionin perussopimuksen eli Maastrichtin sopimuksen myötä jälkimmäinen vaihtoehto sementoitui integraation perustaksi. Sopimuksesta tuli pitkälti Saksan toiveiden mukainen johtuen yhtäältä halusta sitoa yhdistynyt Saksa Eurooppaan ja toisaalta siitä, että ordoliberaalien ideoiden kanssa hyvin yhteensopivasta uudesta rahapoliittisesta konsensuksesta tuli 1990-luvulle tultaessa raha- ja finanssipolitiikan kansainvälinen standardiratkaisu. (McNamara 1998; Goodfriend 2007.)

Syntynyt sääntöunioni näyttäisi talouskasvun kannalta olevan ongelmallinen sekä siksi, mitä sääntökehikko sisältää, että siksi, mitä se ei sisällä (Bibow 2017). Ensinnäkin sääntöjä on periaatteessa noudatettava suhdannekierron vaiheesta riippumatta. Tämä tekee julkisten alijäämien käytöstä vaikeaa juuri silloin, kun yksityinen sektori pyrkii lisäämään säästämistä. (Mitchell ym. 2019, 84–91). Toiseksi julkisen velan keskuspankkirahoituksen (monetary financing) tiukka kielto, jota niin ikään sovelletaan periaatteessa ”satoi tai paistoi” -menetelmää soveltaen, luo jäsenvaltioiden valtionvelkakirjoihin maksukyvyttömyysriskin ja tekee niiden korkotasosta herkän markkinasentimentille. Tämän seurauksena jäsenvaltioiden velkakirjojen korkoerot (spreads) muodostuvat pysyväksi epävakauden lähteeksi järjestelmässä (Lavoie 2022). Kolmanneksi alkuperäinen sääntökehikko ei sisältänyt rajoitteita vaihtotaseiden epätasapainoille – puute, jota on sittemmin korjattu vain pintapuolisesti. Koska jäsenvaltio voi kerryttää vaihtotaseen ylijäämiä ilman nimellisen valuuttakurssin vahvistumista ja ilman sääntöpohjaista menettelyä, joka pakottaisi sen stimuloimaan kotimaista kysyntää (nostamaan palkkoja tai kasvattamaan julkisia investointeja ja kulutusta) ja tuontia, syntyy vahva kannustin aliarvostukseen perustuvalle deflatoriselle kasvustrategialle. Jos tällaista kasvustrategiaa harjoittaisivat pienet tai perifeeriset jäsenmaat, tukahduttavat vaikutukset kokonaiskysyntään jäisivät vähäisiksi. Kun aliarvottamisen politiikan suunnannäyttäjänä on unionin suurin, keskeisin ja poliittisesti vaikutusvaltaisin talous Saksa, negatiiviset vaikutukset kokonaiskysyntään ovat paitsi koko valuutta-aluetta koskevia myös globaaleja. (Johnston ja Matthijs 2019.)

Teollisen lännen kahtiajako

Esitettyjen jälkikeynesiläisten teorioiden mukaan kasvu on reaalisessa luottorahataloudessa kysyntärajoitteista ja Euroopan yhteisvaluuttajärjestelmä on historiallisista polkuriippuvuuksista johtuen kehittynyt institutionaalisesti kotimarkkinakysyntää tukahduttavaksi. Teoreettista rakennelmaa testataan nyt empiirisesti (ks. Raitis 2026, 37–49). Aloitan testaamisen tarkastelemalla, onko kasvuvauhdin eriytyminen systemaattista: Ovatko valuuttaunionin 12 alkuperäistä jäsenmaata jääneet yhtenäisenä ryhmänä jälkeen vertailujoukosta eli euroalueen ulkopuolisista läntisistä teollisuusmaista? Onko tämä divergenssi syntynyt eurojärjestelmän aikana (1999–2024)? Poikkeavatko euroalueen talouksien kasvumallit systemaattisesti verrokkien kasvumalleista? Toiseksi testaan, onko esitetty hypoteesi alkuperäisen euroalueen talouskasvun rakenteellisesta palkkavetoisuudesta tilastollisesti pätevä. Kolmanneksi tilastolliseen testiin tulee hypoteesi valuuttaunionin suurimman ja keskeisimmän talouden, Saksan, kysyntää nakertavan ja ali-investoivan kasvumallin ongelmallisuudesta yhteisvaluutan oloissa. Aineistona käytetään Euroopan komission (2025) tuottamaa AMECO-dataa.

Ensimmäinen testi toteutetaan luokittelevalla ristiintaulukoinnilla siten, että 12 alkuperäistä euromaata, niiden tilastollinen aggregaatti (EA-12) sekä seitsemän vertailumaata (Kanada, Norja, Sveitsi, Ruotsi, Tanska, Yhdistyneet kuningaskunnat ja Yhdysvallat) asetetaan kasvutahtinsa mukaiseen järjestykseen taulukkoon siten, että maat jaetaan sarakkeisiin kasvutalous tai stagnaatiotalous sekä riveille kolmen aiemmin esitellyn jälkifordistisen kasvumallin mukaan. Kasvutalouden raja-arvoksi asetetaan tutkimuksessa 1,75 %:n vuotuinen kasvuvauhti. Raja-arvo valitaan siksi, että se vastaa tutkimuskirjallisuudessa suunnilleen kasvuvauhtia, jolla tuotantopääoma uusiutuu – eli uutta pääomaa tulee käyttöön nopeammin kuin vanhaa poistuu käytöstä. Tämä on tärkeä rajapyykki siksi, että uudet teknologiat leviävät talouteen tavallisesti pääomakannan uusimisen yhteydessä. (Storm ja Naastepad 2012.)

Kasvumallien luokittelussa sovelletaan Eckhard Heinin ja Judith Martschinin (2020) inspiroimia raja-arvoja, joissa vientivetoisiin merkantilistisiin aliarvottajiin kuuluvat maat, joiden vaihtotaseen ylijäämän kasvukontribuutio (osuus kasvun koostumuksesta) on tarkastelujaksolla ollut vuotuisesti keskimäärin yli 10 %. Vastaavasti yksityistettyjä keynesiläisiä ovat maat, joiden vaihtotaseen alijäämän kasvukontribuutio on yli -10 %. Näiden raja-arvojen väliin sijoitetaan tasapainoisen kasvun keynesiläiset reliikit. Koska vertailtavat taloudet ovat hyvin eri kokoisia, sovelletaan suurimpiin talouksiin madallettuja raja-arvoja: Yhdysvalloilla ja EA-12 aggregaatilla raja-arvot ovat +/-5 % ja Saksalla, Ranskalla sekä Yhdistyneillä kuningaskunnilla +/-7,5 %. Madallettujen raja-arvojen soveltaminen on perusteltua, sillä suurten talouksien vaihtotase-epätasapainojen globaalit epävakauttavat vaikutukset ovat merkittäviä jo pienemmillä kasvukontribuutio-osuuksilla. (ks. Raitis 2026, 40–44.)

Taulukko 1. 1984–1998: Talouskasvu ja kasvun ajurit teollisissa länsimaissa ennen euron käyttöönottoa (Euroopan komissio 2025; Raitis 2026, 51).

-	Merkantilistiset aliarvottajat	Keynesiläiset reliikit	Yksityistetyt keynesiläiset
Kasvutaloudet	1. IRE (4,29 %; 16,3 %)4. NOR (3,02 %; 25,6 %)7. NL (2,85 %; 10,0 %)	3. BRD (1984–1990) (3,11%; 7,4 %5. USA (2,99 %; 1,5 %)8. BEL (2,57 %; -3,8 %)9. EA-12 (2,57 %; -2,6 %)10. UK (2,56 %; 3,1 %)11. AUT (2,45 %; 0,8 %)12. CAN (2,44 %; 6,6 %)13. FIN (2,28 %; 3,2 %)14. DK (2,20 %; 8,0 %)15. FRA (2,20 %; 5,6 %)16. ITA (1,91 %; 3,3 %)17. GER (1991–1998) (1,90 %; 0,1 %)	2. POR (4,08 %; -13,6 %)6. ESP (2,90 %; -11,7 %)
Stagnaatiotaloudet	20. SWE (1,62 %; 11,5 %)	-	18. GRE (1,66 %; -28,9 %)19. SUI (1,63 %; -14,3 %)

Taulukko 2. 1999–2024: Talouskasvu ja kasvun ajurit teollisissa länsimaissa euron käyttöönoton jälkeen (Euroopan komissio 2025; Raitis 2026, 52).

-	Merkantilistiset aliarvottajat	Keynesiläiset reliikit	Yksityistetyt keynesiläiset
Kasvutaloudet	1. IRE (5,36 %; 58,1 %)4. SUI (1,98 %; 26,0 %)	5. SWE (1,93 %; 9,3 %)	2. USA (2,16 %; -6,7 %)3. CAN (2,04 %; 17,9 %)6. UK (1,77 %; -7,8 %)
Stagnaatiotaloudet	7. ESP (1,73 %; 14,5 %)8. NOR (1,70 %; 26,7 %)9. DK (1,67 %; 15,8 %)10. NL (1,63 %; 23,7 %)13. AUT (1,35 %; 10,3 %)	11. BEL (1,52 %; 5,0 %)12. FRA (1,37 %; -5,6 %)14. FIN (1,30 %; 2,8 %)	19. GRE (0,51 %; -12,7 %)

Kuten taulukoista 1 ja 2 näkyy, globaalin talouden jälkifordistinen kehitys ajoittuu yksiin heikentyneiden kasvuolosuhteiden kanssa likipitäen läpi koko läntisen teollisen maailman. Vuosina 1984–1998 lähes kaikki tutkimukseen mukaan otetut taloudet kasvoivat tuotantopääoman uusintavaa vauhtia, kun taas vuosina 1999–2024 siihen ylsivät enää kuusi taloutta 19:sta. Kuvaavaa on, että Yhdysvaltain kasvuvauhdista katosi yli neljännes yhtä aikaa, kun sen sijoitus kasvuvertailussa parani viidenneltä sijalta toiselle sijalle. Tämän tutkimuksen kannalta huomionarvoisinta on se, että eurojärjestelmässä alusta asti mukana olleista talouksista vain Irlanti on tavoittanut 1,75 % keskimääräisen vuosikasvun raja-arvon, kun taas näistä talouksista vain Kreikka jäi raja-arvon alle ennen valuuttaunioniin siirtymistä. Seitsemästä verrokkitaloudesta raja-arvon vuosina 1999–2024 ylitti viisi taloutta. EA-12 aggregaatti kasvoi (2,57 % / vuosi) ennen yhteisvaluuttaa samaa vauhtia Yhdistyneiden kuningaskuntien (2,56 % / vuosi) kanssa, eikä Yhdysvaltainkaan kasvuvauhti (2,99 % / vuosi) jäänyt kauas. Yhteisvaluutan aikana on ollut toisin – EA-12 aggregaatti on kasvanut 1,29 %:n vuosivauhtia Yhdysvaltain yltäessä 2,16 %:iin.

Noin tuotantopääoman uusintavaa kasvuvauhtia raja-arvona käyttäen läntinen teollinen maailma on karkeasti jakautunut edelleen kasvavaan euroalueen ulkopuoliseen ja pysähtyneeseen euroalueeseen. Huomio ei vielä kerro paljonkaan siitä, miltä osin eurojärjestelmän institutionaalinen tendenssi sisäiseen devalvaatioon ja kotimarkkinakysynnän tukahduttamiseen on divergenssin syy. Monet euroalueen maat ovat hännillä myös esimerkiksi verrattaessa huoltosuhteita. Analyysi tulee tyhjentävämmäksi, kun otetaan tarkasteluun vaihtotaseen kasvukontribuutio, eli syntyykö kasvu sisäisen vai ulkoisen kysynnän vetämänä.Ennen valuuttaunionin aikaa (1984–1998) kaksitoista vertailussa mukana olevista 19 taloudesta kasvoi tuotantopääoman uusintavaa vauhtia tasapainoisen vaihtotaseen kasvumallilla – mukaan luettuna Länsi-Saksa ja yhdistynyt Saksa. Valuuttaunionin aikana näin on tehnyt vain kelluvaa valuuttaa liikkeelle laskeva Ruotsi. Ennen eurojärjestelmää vaihtotaseen ylijäämän vetämällä kasvumallilla tulevista eurotalouksista kasvoivat vain Irlanti ja Alankomaat. Eurojärjestelmän aikana mallilla on yrittänyt kasvaa peräti kahdeksan alkuperäistä euromaata, jotka ovat Irlantia lukuun ottamatta siinä epäonnistuneet. Ehkä huomattavinta on se, että EA-12-aggregaatti on siirtynyt tasapainoisesta (vaihtotaseen kasvukontribuutio -2,6 %) mallista voimakkaasti vaihtotaseen ylijäämän vetämään malliin (15,3 %). Näyttää myös ilmeiseltä, että euroalueen kokoisen talouden siirtyminen ulkoisen kysynnän vetämäksi ei voi jäädä vaille globaaleja seuraamuksia: Yhdysvallat on siirtynyt tasapainoisesta (-1,5 %) mallista epätasapainoiseen -6,7 %:n vaihtotaseen kasvukontribuutioon ja Yhdistyneet kuningaskunnat hivenen positiivisesta vaihtotaseen kasvukontribuutiosta -7,8 %:n kasvukontribuutioon.

Koska mainitut löydökset viittaavat siihen, että alkuperäisen euroalueen heikko kasvu on seurausta kotimarkkinakysynnän tahmeasta kasvusta ja ulkoisen kysynnän rajallisesta kyvystä kompensoida syntynyttä kysyntävajetta, on paikallaan testata ekonometrisesti, millaisia nettovaikutuksia kotimarkkinakysynnän keskeisimmällä lähteellä, palkkakehityksellä, on talouskasvuun euroalueella. Tutkimuksessa palkkakehitystä mitataan nimellisen yksikkötyökustannuksen (nominal unit labour cost, NULC) muutoksella (ks. Raitis 2026, 42). Nimellinen yksikkötyökustannus kertoo, nousevatko palkat nopeammin vai hitaammin kuin työn tuottavuus, ja heijastaa siten yhtä aikaa sekä kysynnän kehitystä että kustannuskilpailukykyä. Uuskaleckilaisen tutkimuskirjallisuuden viitoittamalla tavalla muutokset NULC:ssa vaikuttavat kokonaiskysyntään kolmen kanavan, kotitalouksien kulutuskysynnän, yritysten investointipäätösten ja ulkoisen kilpailukyvyn, kautta. Näiden vaikutusten nettotulos ratkaisee, vahvistaako vai heikentääkö harjoitettu palkkamaltti talouskasvua. Esimerkiksi vuosina 2008–2017 nimelliset yksikkötyökustannukset kasvoivat vaatimattomat 3 %, kun keskuspankin inflaatiotavoitteen (2 % vuodessa) ja tuottavuuskehityksen mukainen kasvuvauhti olisi kyseisellä ajanjaksolla ollut 17,3 %. Toisin sanoen palkkakehitys on eurokriisin jälkeen ollut alkuperäisellä euroalueella selvästi deflatorista ja tuottavuuskehitystä hitaampaa. (Höpner ja Seelinger 2021.)

Ekonometrisessa mallissa selitetään vuorotellen kulutuksen, investointien, vaihtotaseen ja BKT:n kasvua NULC:n muutoksilla sekä yleisellä aikatrendillä (ks. Raitis 2026, 44–47). Palkkamuutosten vaikutukset estimoidaan yhden vuoden viiveellä, mikä heijastaa sitä, että palkkatulojen vaikutus realisoituu kysynnäksi vasta ajan kanssa epävarmuuden leimaamassa taloudessa. Aikatrendi mahdollistaa lisäksi sen arvioimisen, perustuuko euroalueen kasvava vaihtotaseen ylijäämä ensisijaisesti viennin vahvistumiseen vai tuonnin heikkenemiseen kotimaisen kysynnän heikkenemisen mukana (ks. Raitis 2026, 45–46; Gelman ja Hill 2007, 251–258). Analyysi perustuu euroalueen kymmenestä alkuperäisestä jäsenmaasta rakennettuun paneeliaineistoon, joka kattaa vuodet 1984–2024. Irlanti ja Luxemburg jätetään paneelin ulkopuolelle niiden osin reaalitaloudesta irrallisten makrolukujen (syynä mm. kansainvälinen verosuunnittelu) vuoksi (Klein ja Pettis 2020). Aineisto yhdistää aikasarja- ja poikkileikkausulottuvuuden mahdollistaen palkkakehityksen ja kysyntäkomponenttien tarkastelun sekä ajassa että maiden välillä. Koska euroalue ei ole taloudellisesti homogeeninen kokonaisuus, analyysi toteutetaan lineaarisella sekamallilla (Linear Mixed Model), joka huomioi jäsenmaiden väliset pysyvät rakenteelliset erot, kuten tuotantorakenteet ja finanssipoliittiset järjestelmät. Sekamalli mahdollistaa sekä euroalueen yhteisten kehityskulkujen että maakohtaisten erityispiirteiden samanaikaisen tarkastelun ilman, että jälkimmäiset häivytetään keskiarvoihin. (Gelman ja Hill 2007, 251–258.)

Mallinnuksen tulokset osoittavat, että euroalue on kokonaisuutena palkkavetoinen kasvuregiimi: Palkkojen suotuisa kehitys suhteessa tuottavuuteen on yhteydessä nopeampaan talouskasvuun koko tarkastelujaksolla 1984–2024. Nimellisten yksikkötyökustannusten nousu on tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä paitsi kulutuksen myös investointien kasvuun, mikä viittaa siihen, että palkkamaltti heikentää euroalueella kokonaiskysyntää kotimarkkinoilla enemmän kuin se stimuloi ulkoista kysyntää. Samalla analyysi osoittaa, ettei edellä kuvattu euroalueen vaihtotaseylijäämän kasvu perustu kiihtyvästi kasvavaan vientikysyntään – vientikysynnän kasvu on hidastuvassa trendissä. Vaihtotaseen ylijäämä kasvaa, koska tuontikysynnän kasvutrendi on vientikysynnän kasvutrendiäkin hitaampaa. Aikatrendien tarkastelu osoittaakin, että euroalueella vain vaihtotaseen kasvu kiihtyy, kun taas niin kulutuksen, investointien, viennin ja tuonnin kasvuvauhti hidastuu – joista tuonnin siis nopeimmin. Tulokset tukevat näkemystä, jonka mukaan euroalueen krooninen alikasvu liittyy rakenteellisesti heikkoon kotimarkkinakysyntään: alue kerää kysyntää muualta maailmasta tuottamatta sitä riittävästi sen enempää itse tuottamilleen kuin tuoduillekaan hyödykkeille. Tilastoanalyysin tuloksiin ja metodologiaan voi tutustua tarkemmin liitteessä 1 ja alkuperäisessä tutkielmassa. (Raitis 2026, 44–47, 56–60.)

Koska euroalueen talouskehitys on institutionaalisesti vahvasti sidoksissa Saksan makrotaloudelliseen toimijuuteen, on perusteltua tarkastella ekonometrisen tilastoanalyysin keinoin myös sitä, millaisia rajat ylittäviä kasvun ylivuoto- (growth spillover) tai uuttamisvaikutuksia (growth extraction) Saksan kasvumallilla on muulle yhteisvaluutta-alueelle. Mallinnus toteutetaan erikseen yhteisvaluuttaa edeltävälle kaudelle 1984–1998 ja rahaliiton ajalle 1999–2024, mikä mahdollistaa arvion siitä, onko yhteisvaluutan käyttöönotto muuttanut Saksan kasvun vaikutusten suuntaa tai voimakkuutta (ks. Raitis 2026, 47–48). Euroopan talousjärjestelmää leimasi 1980-luvulla ESM-järjestelmän symmetristen sopeutusten valuuttakurssimekanismi (ERM) ja 1990-luvulla valuuttojen kelluttaminen. Rahaliitossa nämä sopeutumiskanavat puuttuvat, mikä oletettavasti lisää jäsenmaiden herkkyyttä Saksan kasvumallille.

Analyysissä (ks. Raitis 2026, 47–49) selitettävä muuttuja muodostetaan euroalueen yhdeksän muun alkuperäisen jäsenmaan talouskasvusta muodostetusta paneelista (Irlanti ja Luxemburg jätetään jälleen ulkopuolelle) Saksan talouskasvun ollessa selittävä muuttuja. Vertailukohdan saamiseksi ja robustiuden testaamiseksi Ranskan suhteesta muiden kasvuun rakennetaan vastaava asetelma. Estimointi tapahtuu tässäkin lineaarisella sekamallilla. Mallilla voidaan erottaa Saksan kasvun yhteinen vaikutus muissa euromaissa niiden omista kansallisista rakenteellisista ominaisuuksista (Gelman ja Hill 2007, 251–258). Lisäksi oletetaan, että kansainväliset kasvun vaikutukset realisoituvat viiveellä, minkä vuoksi mallinnuksessa hyödynnetään kahden vuoden aikaviivettä: Saksan talouskasvun vuonna t–2 oletetaan vaikuttavan muiden euroalueen maiden kasvuun vuonna t.

Tulokset osoittavat selkeän eron rahaliittoa edeltäneen ja sen aikaisen kasvudynamiikan välillä. Vuosina 1984–1998 Saksan talouskasvu oli tilastollisesti merkitsevästi ja positiivisesti yhteydessä muiden tulevien euromaiden talouskasvuun, mikä viittaa myönteisiin ylivuotovaikutuksiin. Rahaliiton aikana asetelma muuttuu olennaisesti: vuosina 1999–2024 Saksan talouskasvu ei ole yhteydessä muiden euroalueen maiden nopeampaan kasvuun. Kun euroalueen yhteinen aikatrendi poistetaan mallista, Saksan kasvun vaikutus muihin jäsenmaihin on jopa negatiivinen. Vertailu Ranskaan, jonka kasvumalli on ollut ulkoisesti tasapainoisempi (ks. taulukot 1 ja 2), vahvistaa tulkintaa: Ranskan talouskasvu tuottaa rahaliiton aikana selvästi positiivisia ylivuotovaikutuksia muille euroalueen maille. Kokonaisuutena tulokset tukevat näkemystä, jonka mukaan Saksan talouskasvu on rahaliiton aikana toiminut pikemminkin euroalueen kysyntää keskittävänä kuin sitä laajentavana voimana. Ennen yhteisvaluuttaa vastaavaa ilmiötä ei havaita. Tämä viittaa siihen, että kasvua uuttava tendenssi on sidoksissa jossain määrin rahaliiton institutionaalisiin rakenteisiin. Tuloksiin voi tutustua tarkemmin liitteessä 2. (Ks. myös Raitis 2026, 60–61.)

Ehdotus suunnan kääntämiseksi

Tämän katsauksen teoreettiset ja empiiriset havainnot rakentavat johdonmukaista kuvaa, jossa euroalueen rakenteellisesti heikko kasvu on seurausta riittämättömästä kotimarkkinakysynnästä. Euroalue on palkkavetoinen kasvuregiimi, eli palkkatason nousu johtaa paitsi kulutuskysynnän myös investointien kasvuun, mutta EMU:n institutionaalinen rakenne ja Saksan luoma paine pakottavat palkkojen kasvua tukahduttaviin politiikkatoimiin. Tuloksena on makrotaloudellinen ristiriita, jota keynesiläiset kuvaavat säästämisen paradoksiksi: politiikkatoimet, joiden metodologisesti nationalistisesta perspektiivistä käsin oletetaan vahvistavan kustannuskilpailukyvyn kautta kasvua, ovat pitkällä aikavälillä heikentäneet sekä kulutusta että investointeja ja lukinneet euroalueen tilaan, jossa se kroonisesti ylisäästää.

Kasvumallia olisi siis muutettava vientivetoisesta mallista lähemmäs mallia, jossa kulutus ja investoinnit toimisivat kasvun moottorina. Tämä edellyttää institutionaalista uudelleensuunnittelua valuuttaunionin tasoisesti sekä tulopolitiikan ja finanssipolitiikan sektoreilla. Koska reaalinen efektiivinen vaihtokurssi (real effective exchange rate) määräytyy yhteisvaluutassa yksinomaan suhteellisten kustannusten kautta, palkkakehityksen koordinointi on tärkeää – muuten kilpailukykyä haetaan jatkossakin deflatorisella ja kotimarkkinakysyntää syövyttävällä palkkakilpailulla. Yhteisvaluutan ensivuosina yritystä tällaiseen koordinaatioon oli, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Syitä tälle on haettu eurooppalaisen ammattiyhdistysliikkeen institutionaalisesta hajanaisuudesta ja johtavien liittojen, etenkin Saksan teollisuusliitto IG Metallin kansalliseen kilpailukykypolitiikkaan (Hartz-reformit) sitoutumisesta. (Höpner ja Seelinger 2021.) Keskeisin este eurooppalaiselle tulokoordinaatiolle on tullut kuitenkin muiden työmarkkinaosapuolten taholta. Eurooppalaisen elinkeinoelämän ja Euroopan komission jakama käsitys on pikemminkin ollut, että tulokoordinaatiota pitää vähentää kilpailukyvyn nimissä kansallisellakin tasolla. (Glassner ja Pochet 2011.)

Toinen, edellistäkin ratkaisevampi, kysymys liittyy investointivajeen purkamiseen yhteisen finanssi- ja investointipolitiikan keinoin. Tilannekuva saadaan ajan tasalle oikaisemalla ymmärrystä siitä, missä epätasapainotilassa piilee kasvun este. Paljon puhututtanut jäsenvaltioiden julkisten taseiden epätasapaino ja julkisen velan bruttokansantuotesuhteiden kasvu ovat heikon talouskasvun seuraus, eivät sen syy – siksi myös pyrkimykset niiden tasapainoon saattamiseen ilman vakaata talouskasvua yleensä epäonnistuvat. Ratkaisevaa eurojärjestelmän tulevaisuudelle onkin vaihtotaseiden, ei julkisen talouden taseiden tasapainoon saattaminen. Syyt tähän ovat jälkikeynesiläisen talousteorian ytimessä. Endogeenisen rahan järjestelmässä raha tulee kiertoon pääasiassa liikepankkien luotonannon kautta. Tältä kannalta Euroopan keskeinen ongelma ei ole liiallinen velkaantuminen vaan päinvastoin liiallinen säästäminen, eli vaihtotaseen krooninen ylijäämä, joka on seurausta erityisesti yrityssektorin vahvasti ylijäämäisestä rahoitusasemasta (Lavoie 2022; Stockhammer 2004; 2005). Rahan luonnin endogeenisuudesta seuraa myös, että jälkikeynesiläiset ennustavat julkisille investoinneille vahvaa kerroinvaikutusta etenkin matalan kasvun oloissa. Sen sijaan, että julkiset investoinnit syrjäyttäisivät (crowding out) yksityisiä investointeja, ne tuovat mukanaan (crowding in) yksityisiä investointeja. Lähes koko 2010-luvun jatkunut yhtäaikainen nollakorkojen ja runsaan 1 %:n kasvuvauhti euroalueella antavat joka tapauksessa vahvan vihjeen siitä, että pelkkään korkostimulaatioon nojaava makrotalouspolitiikka on riittämätöntä investointien merkittävään vauhdittamiseen. (Varoufakis ja Holland 2021.)

Euroopan unionissa perussopimuksen uudistaminen on osoittautunut jopa vuosikymmenen vieväksi prosessiksi. Tämä on syytä ottaa huomioon, jos mielii esittää politiikkasuosituksen, joka olisi toteutettavissa esimerkiksi seuraavan talouskriisin oloissa. Erään, ainakin perussopimuksien ydinkohtien kanssa yhteensopivan ehdotuksen euroalueen investointivajeen ratkaisuksi esittää Jörg Bibow (2016; 2020). Finanssipolitiikan kannalta eurojärjestelmän suurin valuvika on rahapoliittisesti suvereenin toimijan puute. Siinä missä liittovaltioiden, kuten Yhdysvaltojen tai Kanadan, valtionvarainministeriöt voivat käytännössä kaikissa kuviteltavissa olevissa olosuhteissa laskea liikkeelle velkakirjoja, joiden kysynnän ja luottoriskittömyyden niiden oma keskuspankki takaa, sisältyy euroalueen jäsenvaltioiden velkakirjoihin osavaltioiden tapaan luottoriski (ks. Mitchell ym. 2019). Tämä luottoriski hinnoitellaan korkoihin, jolloin julkisen velan kasvu tuottaa kasvavien korkokustannusten paineen. Bibowin (2016) Euro Treasury -malli loisi euroalueelle rajatun, mutta rahapoliittisesti suvereenin päällysrakenteen, joka olisi yhteensopiva jäsenmaita velvoittavan finanssipoliittisen säännöstön kanssa. Mallissa keskeistä on ensinnäkin se, että julkinen pääomanmuodostus erotetaan käyttömenoista ja että pääomanmuodostus rahoitetaan Euro Treasuryn autonomisesti liikkeelle laskemilla eurobondeilla, joita Euroopan keskuspankki tukee viimekätisenä rahoittajana. Euro Treasury saisi itsenäisen verotusmandaatin, mutta se olisi rajoitettu korkomenojen kattamiseen. Toiseksi, vaikka investointitasosta ja sen kasvuvauhdista sovitaan yhteisesti, varat jaettaisiin jäsenmaille suhteessa BKT:hen, jolloin järjestelmä ei muodostuisi tulonsiirtounioniksi ja voisi olla hyväksyttävissä myös Pohjois-Euroopan ”nuivissa” maissa.

Ratkaisu takaisi ensiksikin julkisten investointien tason matalalla ja vakaalla korolla ja vetäisi perässään yksityisiä investointeja. Toiseksi siirtäessään julkisen pääomanmuodostuksen pois jäsenvaltioiden budjettirasitteista se jättäisi jäsenmaille tilaa kansalliselle vastasykliselle finanssipolitiikalle käyttötalouden puolella. Kolmanneksi se tarjoaisi eurooppalaisille rahoitusmarkkinoille suuren määrän vakaita, riskittömiä ja likvidejä reserviarvopapereja, jotka ajan oloon muodostaisivat eurooppalaisten arvopaperimarkkinoiden perustan. Vähentynyt työttömyys loisi samalla paineen myönteiselle palkkakehitykselle ja kulutuskysynnän kasvulle. (Bibow 2016.)

Euroalueen pysähtynyt kasvu ja Keynesin paradoksi

Kirjoittajat

DOI:

Avainsanat:

Abstrakti

Lähdeviitteet

Tiedostolataukset

Julkaistu

Numero

Osasto

Lisenssi

Viittaaminen

Johdanto

Kaksi jälkikeynesiläistä näkökulmaa jälkifordistiseen talouskasvuun

Ordoliberalismi ja Euroopan integraation antikeynesiläistyminen

Teollisen lännen kahtiajako

Ehdotus suunnan kääntämiseksi

Lähetä käsikirjoitus

Uusimmat artikkelit