Siirretty siirtymä

Tiede kertoo, että siirtymä ekologisesti kestävään yhteiskuntaan etenee kaikkialla, myös Suomessa, liian hitaasti. Riittävä nopeus on yksi luonnontieteellisesti tunnistettu vaatimus siirtymälle, jotta kustannukset pysyvät kohtuullisina ja vaarallisia keikahduspisteitä ei ylitetä. Kiireen ja hitauden aiheuttama turhautuminen ei kuitenkaan saisi jättää alleen yhteiskuntatieteellisen tiedon sanomaa: siirtymän on oltava oikeudenmukainen, monestakin syystä. Kuten kirjan Oikeudenmukainen siirtymä Suomessa 2025 toimittaja Janne M. Korhonen sen johdannossa toteaa, jos ja kun vallitsevien kriisien syy monin kohdin on yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa, on siirtymän oikeudenmukaisuus paitsi itseisarvo myös ehto siirtymän onnistumiselle ja vakaudelle. Ei siis niin, että siirtymä on saatava aikaan hinnalla millä hyvänsä, vaan niin, että siirtymä saadaan vain, jos se tehdään oikeudenmukaisesti.

Ilmastopaneelin vuoden 2023 ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuutta arvioivaa raporttia seuraten kirja erottelee kolme erilaista oikeudenmukaisuuden muotoa: tunnustava oikeudenmukaisuus, menettelytapojen oikeudenmukaisuus ja jako-oikeudenmukaisuus. Tunnustava oikeudenmukaisuus edellyttää, että sekä kriisien että niiden vastatoimien vaikutukset erilaisiin ja eritaustaisiin ihmisiin ja ryhmiin arvioidaan ja huomioidaan. Suomessa esimerkiksi alueelliset erot on jo todettu mittaviksi. Menettelytapojen oikeudenmukaisuus tarkoittaa käytännössä demokraattista päätöksentekoa. Tässä on muodon lisäksi huomioitava sisältö. Korhonen nostaa esiin Amartaya Senin ja Martha Nussbaumin capabilities-näkökulman, joka korostaa yksilöiden ja yhteisöjen kykyjä ja mahdollisuuksia toteuttaa itse määrittelemiään tavoitteita. Nykyisellä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden demokratialla on tässä parannettavaa, koska esimerkiksi etujärjestöjen, median ja vaalirahoituksen vaikutus jakautuu epätasaisesti. Lopulta jako-oikeudenmukaisuus tarkoittaa, että kriisien ja vastatoimien hyötyjen ja haittojen jakautuminen ei saa kasvattaa eriarvoisuutta. Näitä oikeudenmukaisuuden teemoja ei sellaisenaan kuljeteta läpi kirjan kaikkien lukujen, vaan kukin yhdeksästä luvusta keskittyy aiheensa kannalta keskeisiin näkökulmiin.

(Epä)oikeudenmukaisuutta yksilö- ja järjestelmätasolla

Kirjan toimittajan kirjoittaman oikeudenmukaisuuden käsitettä ruotivan kakkosluvun jälkeen Paula Saikkonen ja Johanna Peltoniemi esittelevät sen hankalan maaston, jossa oikeudenmukaista siirtymää koetetaan edistää. Polarisoituva mielipidemaasto, keskustelua rikkovat tahalliset väärinymmärrykset ja vaikeasti ennakoitava tulevaisuus vievät mattoa harkitun ja pitkäjänteisen yhteisymmärryksen jalkojen alta. Kestävän sosiaaliturvajärjestelmän piirteiksi kirjoittajat listaavat neljä tekijää: kestävä järjestelmä ei tuota kohtuutonta kuormaa ekosysteemeille, mahdollistaa ihmisten tarpeiden tyydyttämisen, on reilu ja demokraattisesti hallinnoitu (Saikkonen ja Peltoniemi 2024, 58). Empiirisessä vuosien 2020–2023 sosiaaliturvakomitean työtä koskevassa osuudessa Saikkonen ja Peltoniemi ykskantaan toteavat, että työtä luonnehti pikemminkin kapea käsitys kestävyydestä, jossa pyrkimys siirtyä hiilineutraaliin yhteiskuntaan jäi puuttumaan, eikä oikeudenmukaisen siirtymän vaatima sektorirajoja ylittävä harkinta päässyt vaikuttamaan yli siilojen. Kirjoittajat suosittelevat sosiaaliturvan muokkaamista siirtymäturvaksi – esimerkiksi uudistuvan osaamisen tukemiseksi, jotta kansalaiset voivat hallita siirtymän riskejä.Luvussa 4 Sampo Pihlainen ja Santtu Karhinen käsittelevät metsätaloutta. Ekologista painetta siirtymälle aiheuttaa kirjoittajien mukaan kolme seikkaa: ilmastonmuutos, luontokato ja vesistöjen tila. Kuten tiedetään, ilmastolain tavoite hiilineutraaliudesta on vaarantunut, koska metsien hiilinielut ovat tutkimuksen ennustamaan tapaan romahdusmaisesti heikentyneet, pääosin kasvaneiden hakkuumäärien vuoksi. Koska suuri osa Suomesta on metsämaata, on metsien käytöllä ratkaiseva merkitys myös luontokadon pysäyttämiselle. Kirjoittajien ehdotus on, että hakkuita kohtuullistamalla ekologista painetta metsäluonnolle voidaan vähentää ja, jos samalla puuperäisten tuotteiden arvonlisää saadaan nostettua, metsäsektorin kansantaloudellisen hyöty voi pysyä entisellään tai jopa kasvaa. Metsätalouden puukuutiosta saama arvonlisä on pitkään ollut laskussa, joten tavoite on paitsi järkevä myös melko realistinen. Toki korkean osaamisen maassa puusta pitää saada sellua ja energiaa parempaa tuloa, kuten aiemminkin. Ironistahan on, että kasvava hakkuumäärä ja laskeva arvonlisä kertoo jonkinlaisesta käänteisestä hakkuuvuodosta: maailmantalous on painanut matalan arvontuoton hakkuita Suomeen. Näiden yleisesti tunnettujen seikkojen lisäksi luku painottaa alueellisten erojen huomioimista. Maakuntatasolla tarkastellen metsätalouden vaikutukset ovat paitsi eri suuruisia myös erilaatuisia. Yhtäällä painottuu alkutuotanto ja toisaalla puutuoteteollisuus, mikä vaikuttaa erityisesti metsäsektorin välillisten taloudellisten vaikutusten jakautumiseen ja painottaa tunnustavan oikeudenmukaisuuden merkitystä.

Maatalous ja ruoantuotanto saavat osakseen kaksi lukua, Antti Puupposen, Ari Paloviiden ja Suvi Huttusen suomalaista ruokajärjestelmän kestävyysmurrosta käsittelevän luvun ja Tuuli Orasmaan maatalousyrittäjien näkökulmasta oikeudenmukaista siirtymää tarkastelevan luvun. Luvuista käy hyvin ilmi, millainen umpisolmu maatalouden oikeudenmukainen siirtymä on niin yksilön kuin järjestelmän tasollakin. Ylätasolla jyrää noin kolmanneksen koko Euroopan unionin budjetista kattava maataloustukien järjestelmä. Kuten Puupponen ym. toteavat, melko vaatimattomatkin ja erittäin tarpeelliset yritykset muuttaa niin unionitason kuin kansallistason tukijärjestelmiä ovat saaneet vastaansa huomattavan ärhäkkäitä mielenosoituksia, joiden edessä hallitukset ovat perääntyneet. Yksilöiden eli maatalousyrittäjien tasolla puolestaan jäykkyyttä ylläpitävät suuruuden ekonomiaan kuuluvat investointien ja velkaantumisen kierteet. Lisärikkana rokassa ovat identiteettikysymykset. Kuten Orasmaa (2024, 144) toteaa, tunnustavaan oikeudenmukaisuuteen maatalouden kohdalla pitäisi sisällyttää paitsi monet erilaiset sosioekonomiset piirteet myös ”tuntemukset ja kokemukset”. Monet maatalousyrittäjät kokevat, että heitä syyllistetään samalla, kun heidän ilmastotekonsa jäävät huomiotta.

Alueellinen eriarvoisuus tulee suorimmin esiin Eva Heiskasen, Ilona Kousan, Kaisa Matschossin ja Taru Pyrhösen liikenteen sähköistymisen alueellista reiluutta käsittelevässä luvussa. Kipupiste on selvä, sillä maaseudulla joukkoliikenne on heikoissa kantimissa, eikä jatkuva autioituminen lupaa parannusta tilanteeseen. Tällöin henkilöauto on tarpeen ja seuraa maataloudesta tuttu ongelma. Väestö kokee ”kaupungista” päin syyllistävää vaatimusta investoida kalliisiin sähköautoihin. Lopulta ratkaisu ongelmaan olisi myös suhteellisen helppo, kuten kirjoittajat luvun päättävissä toimenpide-ehdotuksissa kuvaavat: kohdistetaan sähköautoilun tukea maaseudulle – toki myös joukkoliikennettä ja kevyttä liikennettä edistäen aina, kun on mahdollista.

Myös siirtymän kannalta ratkaisevaa energiajärjestelmää käsittelee kirjassa kaksi lukua. Jenny Rinkinen, Kaisa Matschoss ja Senja Laakso käsittelevät luvussaan kansalaisten osallisuutta energiamurroksessa, ja Pertti Järventausta, Juha Koskela, Kimmo Lummi, Mikael Collan, Suvisanna Correia ja Ilkka Ratinen tarkastelevat sähkömarkkinoiden roolia energiamurroksessa. Näiden lukujen äärellä kohdataan klassinen demokratian haaste. Jotta yksilö voisi olla aktiivinen energiakansalainen, pitäisi hänen tietää melko paljon sähkömarkkinoiden yksityiskohdista. Se on johonkin mittaan asti mahdollista, mutta ei kuitenkaan kaikille realistista. Ylipäätään ei ole helppoa edes selvittää, miten reilu tai epäreilu nykyinen markkinadesign on. Hämmästyttävää kyllä, markkinadata ei kaikilta osin ole avointa, edes tutkijoille.

Jonkinlainen jännite syntyy myös kansalaisten osallisuuden ja energiamarkkinoiden läpinäkyvyyden teemojen ja ydinvoiman kehittämisen välille, kuten Anni Vainio ja Matti Kojo pienydinvoimaa käsittelevässä luvussaan toteavat. Ydinvoiman vaatima tekninen osaaminen ja turvallisuuskulttuuri vievät sen väistämättä suppeahkon asiantuntijaeliitin haltuun. Riittävän läpinäkyvyyden ja tosiasiatietoon perustuvan demokraattisen päätöksenteon toteuttaminen vaativat huomattavia ponnistuksia, mitä energiasiirtymän kiire ei juurikaan tue. Luku on tärkeä päivitys jo siksi, että se kokoaa yhteen tiedot käynnissä olevista kotimaisista pienydinvoimaan liittyvistä selvityksistä, joista suurin osa koskee kaupunkien kaukolämpöä. Samaan tapaan tiivistä ja tarpeellista informaatiota siirtymän edellytyksistä ja nykytilasta sisältää myös Mikko Heikkilän luku meriliikenteestä.

Konsensushakuisista toimenpide-ehdotuksista eteenpäin

Kirja ei tietenkään kata kaikkea oikeudenmukaisesta siirtymästä, mutta osoittaa, että yksityiskohtaista ja syväluotavaa tutkimusta ja tietoa Suomen kontekstiin on olemassa ja koko ajan muodostumassa lisää. Erityisen lupaavaa on, että esipuheen mukaan Oikeudenmukainen siirtymä Suomessa 2025 on ensimmäinen osa sarjasta, jonka on tarkoitus ilmestyä kahden vuoden välein. Seuraavaa osaa voidaan siis odottaa jo piankin – ja kenties esittää toiveita sen suhteen.

Iskulause ”follow the science” voisi jatkossa saada suuremman painon, nimenomaan poliittisen taloustieteen näkökulmista. Useamman luvun loppupuolella esitetyt numeroidut listat toimenpide-ehdotuksista ovat erittäin tervetulleita ja osuvia. Samaan aikaan ne ovat kuitenkin – ehkä suomalaiselle ympäristövaltiolle tyypillisesti – konsensushakuisia: niissä ”kehitetään”, ”huolehditaan”, ”tuetaan”, ”arvioidaan” ja ”ennakoidaan”. Tutkimuksesta tiedetään ja kirjassakin moneen otteeseen todetaan, että kestävyyssiirtymässä on häviäjiä ja voittajia. Fossiilisten polttoaineiden tuottajien ja niihin sitoutuneen pääoman pitäisi olla ilmeisiä häviäjiä, kuten esimerkiksi Wim Carton ja Andreas Malm (2024; 2025) ovat argumentoineet. Tai kuten Jean-Baptiste Fressoz (2024) asian ilmaisee: energiasiirtymä ei voi olla perinteinen ”uusia energialähteitä vanhojen päälle”, vaan sen pitää olla rajuhko energia-amputaatio. Suomessakin on suoria fossiilipääomia, ja analogisesti myös metsäsektorin kestävyyssiirtymä edellyttää taloudellisten ja tuotannollisten rakenteiden muutosta, kenties jopa sijoitettujen pääomien mitätöitymistä.

Näistä näkökulmista nousee väistämättä kysymys poliittisesta taloudesta ja vallasta. Suomessa se liittyy suuryrityksiin ja elinkeinorakenteeseen niin kuin muuallakin. Esimerkiksi metsäsektorin siirtymässä ratkaiseva rooli on yrityksillä, kuten UPM:llä, MetsäGroupilla ja Stora Ensolla, joiden markkina-asema puun ostajina ja jalostajina on ratkaiseva. Siinä määrin kuin nämä yhtiöt tyydyttävät kansainvälistä sellun kysyntää, niistä on yhtä paljon apua metsäsektorin oikeudenmukaisessa siirtymässä kuin Essosta on energiasektorilla. Eikä vihreitä tiikereitä löydy edes ilmastolain säätäneen valtion ohjauksessa olevista yrityksistä. Neste peruu vetyhankkeitaan ja kieltäytyy läpinäkyvästä raaka-aineiden hankinnasta, SSAB sijoittaa Ruotsiin, Finnair satsaa lentoliikenteen kasvuun. Näihin taloudellisen vallan ja väännön kysymyksiin voisi toivoa reipasta otetta jatko-osissa. Suuret yritykset, ulkomainen omistus, kenen pääomalle tapahtuu mitäkin? Mitkä toimijat ovat liikkeellä mikäkin ketunhäntä kainalossa? Hyvä lähtökohta tällaisille pohdinnoille voisi olla esimerkiksi Korhosen (2024, 40) kirjan johdannossa toteama seikka, että reilun jaon tilanteessa kansalaisilla pitää olla riittävän turvattu tilanne, että he voivat sanoa ei ”esimerkiksi palkkoja polkeville työsopimuksille tai kotiseudun luonnonvaroja halvalla havitteleville suuryityksille”. Tällaisen kieltäytymismahdin tukeminen on taloudellisen ja poliittisen vallan kysymys. Miksi juuri siirtymä olisi oikeudenmukainen, kun niin moni muu asia ei ole?