Esseeminän affektiivinen läsnäolo

Nykyessee kantaa ottavana tekstilajina

Kirjoittajat

• Ida Lowndes

DOI:

https://doi.org/10.30673/sja.159972

Avainsanat:

essee, affektiivisuus, tekstilaji, hybridi

Abstrakti

Artikkelissa tarkastellaan kahta 2020-luvulla julkaistua eläinaiheista esseekokoelmaa lingvistisen tekstilajitutkimuksen viitekehyksessä. Fokuksessa on tekstiin rakentuvan kirjoittajan eli esseeminän affektiivisuus ja sen suhde esseen argumentoivaan funktioon. Artikkelin tutkimuskysymykset ovat: Millaisin keinoin ja milloin esseeminän äänensävy muuttuu affektiiviseksi? Mitä affektiivisuudella tehdään esseessä? Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa Suomessa julkaistavan nykyesseekirjallisuuden piirteistä kantaa ottavan esseen näkökulmasta.

Tutkimus nojaa ajatukseen tekstilajeista sosiaalisena ja kulttuurisena toimintana. Essee mielletään usein lajihybridiksi, eli sille on ominaista yhdistellä esimerkiksi tieto- ja kaunokirjallisia keinoja, ja esseiksi kutsutuilla teksteillä voi olla monenlaisia päämääriä. Tässä artikkelissa aineistona on kaksi argumentoivaa esseeteosta, jotka osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun eläinten oikeuksista ja hyvinvoinnista: Elisa Aaltolan Esseitä eläimistä (2022) ja Aura Koiviston Elämä eläinten kanssa (2024). Menetelmänä on laadullinen tekstianalyysi, jossa sovelletaan suhtautumisen teoriaa.

Analyysi osoittaa, miten affektiivisuus kietoutuu osaksi esseeminän pyrkimystä vakuuttaa oletettua lukijaa. Analyysiluvussa hahmotetaan neljä erilaista kategoriaa, joihin affektiivinen esseeminä rakentuu: kannanotot, retoriset kysymykset, velvoittavuus sekä kohtaukset, joissa esseeminä esittää dramaattisessa preesensissä jonkin omakohtaisen kokemuksensa. Affektiivisuutta tuotetaan ja vahvistetaan esimerkiksi toistolla, voimakkailla sananvalinnoilla, intensiteettimääritteillä ja paljouteen tai jatkuvuuteen viittaavilla adverbeilla. Affektiiviset keinot pyrkivät vahvistamaan esseeminän argumentointia ja retoriikkaa.

Aineiston teokset ovat keskenään myös erilaisia, kuten esseen kaltaiselta moninaiselta lajilta voi odottaa. Koiviston esseissä esiintyy oletetun lukijan ohjailua eläinten hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä velvoittavassa monikon 1. persoonassa. Aaltolan teos saa affektiivisessa kantaaottavuudessaan pamflettimaisia piirteitä.