Sananjalka

Christfried Ganander tietokirjailijana

Harri Uusitalo — 2024-12-09

Christfried Gananderin (1741‒1790) Eläinden Tauti-Kirja (1788) on opaskirja eläintenkasvattajille. Se edustaa valistusajan ihanteita, hyötyä ja edistystä, jotka tässä yhteydessä tarkoittavat pyrkimystä ratkaista kotieläinten terveysongelmia rohtojen ja hyviksi koettujen, tietoon perustuvien käytäntöjen avulla. Teoksella on ruotsinkielisiä esikuvia, ja merkittävä määrä sen sisällöstä on ruotsista käännettyä.

Kirjoittaessaan 1700-luvun talonpojille suunnattua opasta Ganander joutui arvioimaan lukijan tiedollista ja kielellistä kompetenssia. Suomenkielisen lääketieteen terminologian systemaattista kehittämistä saatiin odottaa seuraavalle vuosisadalle asti. Tässä artikkelissa selvitetään sekä teoksen itsensä että muun kirjallisen materiaalin valossa sitä, miten hyvin kohdeyleisö saattoi ymmärtää Gananderin ohjekirjan tekstiä.

Eläinden Tauti-Kirjassa ei ole sisällysluetteloa, mutta aakkostettu hakemisto johtaa kirjan käyttäjän tarvitsemansa tiedon ääreen. Hakemisto kattaa kaikki kirjan artikkelit, ja artikkeleihin voi päätyä useamman hakusanan kautta. Hakulausekkeiden ensimmäisenä sanana on tavallisesti taudin, eläimen, ruumiinosan tai taudinaiheuttajan nimi.

Teos käsittelee eri kotieläinlajeja ja pyrkii kuvailemaan niiden sairauksia monipuolisesti. Tämä asetelma on tekstin loogisen etenemisen kannalta haastava. Eläinden Tauti-Kirjan artikkelit eivät ole yhteismitallisia. Osa niistä auttaa lukijaa diagnoosin tekemisessä, kun taas osa etenee taudinnimityksestä suoraan hoito-ohjeisiin, mikä viittaa siihen, että kirjoittaja on arvellut lukijan riittävän hyvin tuntevan arkikieleen pohjautuvia taudinnimityksiä. Ymmärrettävyyden parantamiseksi saatettiin toisinaan käyttää tukena synonyymeja ja ruotsinkielisiä käännösvastineita.

Monet Eläinden Tauti-Kirjan hakemistosta ja leipätekstistä poimituista tautien, tilojen, oireiden ja taudinaiheuttajien nimityksistä ovat käytössä sekä ihmisistä että eläimistä puhuttaessa. Katsaus ajan muuhun kirjallisuuteen, kuten lääketieteen ohjesanastoihin, osoittaa, että ne ovat suurelta esiintyneet kirjakielessä jo ennen Gananderia.

Direktiivisyyden keinot sairaala-apteekin yleisohjeissa sekä kirjoittajien ja lukijoiden haastatteluissa

Henri Satokangas — 2024-12-09

Artikkelissa käsitellään ohjailun kielellisiä keinoja sairaala-apteekin tuottamissa yleisohjeissa tekstin, kirjoittajien ja lukijoiden näkökulmasta. Sairaala-apteekin lakisääteisiin tehtäviin kuuluu lääkehuollon ohjeistaminen, ja keskeinen väylä tähän toimintaan on lääkehuoltoon ja lääkehoidon turvallisuuteen liittyvien yleisohjeiden kirjoittaminen hoitoyksiköille. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmesta osa-aineistosta: ohjeteksteistä, kirjoittajien ryhmähaastatteluista ja vastaanottajien virikehaastatteluista. Tutkimus fokusoi imperatiiveihin ja passiivilauseisiin ohjeteksteissä sekä siihen, miten ohjeiden kirjoittajat ja lukijat suhtautuvat näihin keinoihin ohjailun resursseina. Tutkimuskysymykset ovat:

Millaista imperatiivin ja passiivin direktiivistä käyttöä ohjeaineistossa esiintyy ja miten halutun toiminnan tekijä koodautuu niihin?
Miten ohjeiden kirjoittajat ja lukijat puhuvat imperatiivista ja passiivista ohjailevina kielellisinä valintoina?

Tekstiaineistoa lähestytään kielioppipainotteisen ja piirrevetoisen tekstianalyysin menetelmällä, ja analyysi asettuu osaksi fennistisen direktiivitutkimuksen jatkumoa. Kirjoittajien näkemyksiä direktiivisyyden keinoista kerättiin kahdessa puolistrukturoidussa ryhmähaastattelussa, joihin kumpaankin osallistui neljä sairaala-apteekin työntekijää, jotka ovat osallistuneet ohjeiden laatimiseen. Lukijoita haastateltiin virikehaastattelun menetelmällä, ja haastatteluissa virikkeenä toimi ohjeteksti. Lukijahaastattelut olivat yksilöhaastatteluita, ja niitä tehtiin yhdeksän. Haastateltavat olivat hoitajia tai hoitajataustaisia.

Ohjeiden tavallisimpia kieliopillisia ohjailukeinoja ovat haluttua toimintaa kuvaavat passiivimuotoiset väitelauseet, imperatiivilauseet, nesessiivirakenteet sekä aktiivimuotoiset moduloimattomat väitelauseet. Tyypillistä on, että ohjeen niin sanotussa yleisosassa velvoittavuus kohdistetaan avoimeksi jäävään positioon etenkin passiivilauseilla. Siksi täsmällisen työnjaon tulkinta vaatii usein kontekstivihjeiden ja kulttuurisen taustatiedon hyödyntämistä. Liitteisiin sijoitetut konkreettiset askel askelelta -ohjeet taas ovat ominaisia ympäristöjä imperatiivilauseelle.

Ohjeiden kirjoittajat ja lukijat osoittavat haastatteluissa tunnistavansa ja tiedostavansa eri kieliopillisten valintojen, kuten passiivin ja imperatiivin, merkityksiä niin ohjailun selkeyden kuin esimerkiksi sävyn kannalta. Kirjoittajat pitävät tärkeänä, että toimijat on kirjoitettu selkeästi näkyviin, ja he suhtautuvat pahoitellen passiivin käyttöön, vaikka tunnistavatkin passiivilla olevan oma paikkansa tietynlaisissa tilanteissa, kuten silloin, kun täsmällistä tekijää ei pystytä nimeämään. Myös intertekstuaalisilla suhteilla on merkitystä ohjailukeinojen valikoitumiseen, sillä kirjoittajat kiinnittävät tietoista huomioita vaikkapa laista tulevien velvoitteiden pakollisuuden selkeään ilmaisemiseen. Myös lukijat kertovat pitävänsä imperatiivin luomaa selkeyttä tärkeänä, mutta jotkut raportoivat myös osan lukijoista pitävän suoraa käskemistä sävyltään ikävänä. Niin kirjoittajat kuin lukijat ilmaisevat tunnistavansa ohjegenren funktionaalisten jaksojen merkityksen direktiivisyyden keinojen valinnan kannalta ja paikantavat impersonaalisuuden orientoivaan jaksoon ja imperatiivin konkreettisempaan kehotusjaksoon. Haastateltujen lukijoiden mukaan työnjaon tulkitseminen ohjeista ei tuota heille vaikeuksia. Lukijat tunnistavat ammatillisen tietonsa perusteella, kuka tekee mitäkin – myös silloin, kun käytäntö on monimuotoisempi kuin ohjeessa kuvattu todellisuus.

Kausaatio vs. prosessi. Muistaa, katsoa ja varoa -verbien liitepartikkelillisten imperatiivimuotojen käyttö ja merkitys Internet-keskustelussa

Eveliina Mäntylä — 2024-12-09

Artikkeli käsittelee lauseita, jotka sisältävät muistaa, katsoa tai varoa -verbin yksikön tai monikon 2. persoonan imperatiivimuodon ja liitepartikkelin yhdistelmän (esim. muistakin, katsokaapa). Tarkastelussa olevat verbit lukeutuvat transitiivisiin mentaaliverbeihin, ja ne voivat esiintyä niin mentaalista prosessia kuvaavissa lauseissa (esim. Muista ~ Katso ~ Varo minua) kuin lauseissa, jotka kuvaavat kahden entiteetin välistä vaikutus- ja aiheutussuhdetta eli kausatiivisuutta (esim. Muista olla huomenna ajoissa; Katso, että hanke onnistuu; Varo myöhästymästä). Artikkelissa tarkastellaankin kognitiivisen kielentutkimuksen näkökulmasta, kummanlaista asiaintilaa (prosessia vai kausaatiota) kuvaavissa muistaa, katsoa ja varoa -predikaatillisissa imperatiivilauseissa eri liitepartikkelit tyypillisesti esiintyvät ja mitä kontekstierot kertovat liitepartikkelien merkityksistä. Vertailussa on erityisesti se, miten kin-partikkelin sisältävät lauseet poikkeavat sävyliitepartikkelin -pA, -pAs, -s tai -hAn sisältävistä lauseista.

Tutkimuksen aineisto on kerätty Suomi24-korpuksesta, ja se käsittää yhteensä 6 237 liitepartikkelillista imperatiivimuotoa lähikonteksteineen. Aineiston analyysissä liitepartikkelillisten imperatiivimuotojen täydennykset luokitellaan aluksi syntaktisesti NP-, InfP- tai lausetäydennyksiin. Tämän jälkeen imperatiivilauseita analysoidaan semanttisesti tarkastelemalla lauseen kuvaamassa asiaintilassa ilmenevää kausatiivisuutta lauseen predikaattiverbin implikatiivisuuden, energiavirran reitin (lineaarinen/syklinen) ja tilanteeseen osallistuvien entiteettien semanttisten roolien avulla.

Analyysi osoittaa, että kin-partikkeli hakeutuu muistaa, katsoa ja varoa -predikaatillisiin imperatiivilauseisiin, jotka sisältävät InfP- tai lausetäydennyksen ja jotka kuvaavat kahden tilanteen välistä aiheutussuhdetta, kausaatiota (Muistakaakin olla rehellisiä; Katsokin, että palaan omaksi itsekseni ja pian; Varokaakin ostamasta näin huonoja tuotteita). Nämä lauseet edustavat kausatiiviseksi imperatiivikonstruktioksi kutsuttua rakennetta, ja ne kuvaavat tilannetta, jossa energiavirran alkupiste eli alullepanija vastaa semanttisilta piirteiltään pääosin protoagenttia ja energian päätepiste protopatienttia. Näissä lauseissa kin-partikkeli korostaa kuvatulle tilanteelle vaihtoehtoista asiantilaa tuomalla korosteisesti esiin tilanteessa vaikuttavat vastakkaiset voimat ja niiden tasavahvuuden, mikä voi lauseen direktiivikäytössä luoda vaikutelmaa tehtävän vaikeudesta.

Sen sijaan sävyliitepartikkelit -pA, -pAs, -s ja -hAn ovat aineistossa selvästi kin-partikkelia yleisempiä muistaa, katsoa ja varoa -predikaatillisissa imperatiivilauseissa, jotka kuvaavat prosessia. Prosessia kuvaavissa imperatiivilauseissa toiminnan alullepanija on samanaikaisesti myös aistihavainnon tai mentaalisen tilan kokija, joka ei saa aikaan muutosta NP-täydennyksen spesifioimassa osallistujassa tai lausetäydennyksen kuvaamassa asiaintilassa (Muistapa minua sitten tekstiviestillä tänään; Katsopa, löytyykö tuolta sopivaa; Varokaapa siis uria!). Tällöin imperatiivilauseen kuvaamassa asiaintilassa energiavirran alku- ja päätepiste lankeavat yhteen ja energian reitti on lineaarisen sijaan syklinen. Prosessia kuvaavien imperatiivilauseiden semanttisen tarkastelun ja sävyliitepartikkeleja koskevan aiemman tutkimustiedon perusteella sävyliitepartikkelien tehtäväksi hahmottuukin imperatiivilauseen kuvaamassa tilanteessa vaikuttavien voimien symmetrisyyden implikointi, mikä voi lauseen direktiivikäytössä luoda vaikutelmaa tehtävän helppoudesta.

Luonnon rajoja etsimässä

Ilona Herlin — 2024-12-09

Artikkeli pohtii ihmisen ja luonnon välisen rajan kielellistä muodostumista analysoimalla ilmaustyyppejä päästä luontoon ja kuulua luontoon. Nämä ilmaustyypit osoittautuvat yleisiksi suomenkielisissä teksteissä; 2325 virkettä käsittävä aineisto on poimittu Suomi24-keskustelupalstalta. Tutkimus on ekolingvistinen ja sen teoreettisena taustana on kognitiivinen kielentutkimus, josta hyödynnetään etenkin Leonard Talmyn (2000) voimadynamiikan käsitteistöä. Tutkimuksessa analysoidaan niitä voimia, joiden käsitteistykset pitävät analysoiduissa konteksteissa yllä ihmisen ja luonnon välistä rajaa, ja pyritään sitä kautta paljastamaan yleisempiä kulttuurisia käsityksiä ihmisen ja luonnon välisestä rajasta ja luonnosta sinänsä.

Luonnon ja kulttuurin välistä rajaa kuvataan tutkimuksen aineiston lauseissa erilaisten voimien kohtauspaikkana. Ilmauksen päästä luontoon kohdalla luontoon vieviä voimia eli agonisteja tunnistetaan kaksi tyyppiä: ihmisten ja eläinten kyseessä ollen näiden intentionaalisten olioiden oma intentio, haitallisten aineiden kohdalla taas painovoima tai aineen oma energia. Antagonistisiksi vastavoimiksi, jotka näyttäytyvät näiden olioiden ylitettävinä esteinä, paljastuvat analyysissa ihmistä rajoittavat olosuhteet, kuten säätila, vuodenaika, kaupunkiasuminen, ja eläinten ja haitallisten aineiden tapauksessa ihmisen rakentamat säiliöt ja esteet tai hyödyntämät luonnonmuodostelmat. Ilmauksen kuulua luontoon analyysi tuo ilmi, että rajaa pitää yllä ihmisten intentioiden tuottama voima, joka on kiteytynyt kulttuurisiksi käytänteiksi, kuten asumis- ja muiksi rakenneratkaisuiksi ja totunnaisiksi tavoiksi suhtautua eläimiin ja kasveihin ja myös ihmisen omaan elämään.

Analyysi tuo esiin myös yleisempiä kulttuurisia käsityksiä luonnosta. Tarkastelluissa yhteyksissä luonto näyttäytyy yhtäältä paikkana tai sijaintina, jonne voi siirtyä, ja toisaalta järjestelmänä. Luonnon ja kulttuurin raja osoittautuu joissain tapauksissa rakennelmaksi, mutta usein se on liikkuva ja neuvoteltava. Se on ylitettävissä esimerkiksi käytännön järjestelyin, kun puhutaan luonnosta paikkana, ja argumentein, kun puhutaan luonnosta järjestelmänä. Vaikka luonnon ja kulttuurin raja piirtyy osin keskusteltavaksi, se näyttäytyy samalla myös lain ja jumalan kaltaisten auktoriteettien määrittämänä. Raja on myös molemminpuolisen uhan kohtauspaikka. Tietyt oliot luonnossa, kuten sudet, muodostavat uhan ihmiselle, jolloin niille määritellään raja. Kulttuurin puolella sijaitsevat lemmikki- ja tuotantoeläimet samoin kuin esimerkiksi myrkyt voivat luonnon puolella olla uhka sen järjestelmälle, mikä toiselta puolen motivoi rajan vetoon. Luonto voikin saada toisaalta vaarallisen paikan merkityksen, mutta toisaalta se on järjestelmänä hauraaksi mielletty.

Luontoon voidaan liittää hyvin myönteisiä affekteja. Se on saavutettava paikka, johon myös halutaan siirtyä. Luontoon kuuluminen saa myös oikeuttavan merkityksen: jos jokin kuuluu luontoon, on se sille olemassaolon oikeutus. Luonto on evoluution mukana kehittyvä tai Jumalan luoma. Eläimille se edustaa vapautta, ihmisille virkistyspaikkaa.

Kaupunkitila ja kadunnimet

Hannu Tsupari — 2024-12-09

Vertailen tutkimuksessani Viipurin keskustan ja muiden kaupunginosien kadunnimiä vuosien 1913–2024 välisenä ajanjaksona. Sovellan tutkimuksessani kielimaisematutkimuksen ja kriittisen onomastiikan metodeja. Tarkasteltavana ovat kadunnimet Suomen suuriruhtinaskunnan (1812–1917), Suomen tasavallan (1917–1944) ja Venäjän federaation (1991–) ajanjaksoilta. Tutkimusaineistona ovat kartat kyseisiltä ajanjaksoilta. Yksi tutkimukseni tavoitteista on selvittää, miten vallanpitäjät käyttävät katujen nimeämistä vallan välikappaleena. Tutkimus on jatkoa aikaisemmalle tutkimukselleni, jossa tutkin Viipurin keskustan kadunnimiä keskiajalta lähtien nykypäivään.

Luokittelin kadunnimet muistonimiin ja ei-muistonimiin. Muistonimet jaoin ideologisiin muistonimiin ja muihin muistonimiin. Ei-muistonimet jaoin puolestaan syntaktis-semanttisen mallin mukaisiin nimeämisperusteisiin ja ryhmänimiin. Artikkelissa selvitetään, millaisia esikaupunkien kadunnimet ovat ja vertaillaan, miten ne poikkeavat keskustan kadunnimistä ja onko muistonimiä keskustan lisäksi myös muissa kaupunginosissa ja millaisia ne ovat.

Tutkimuksesta selviää, että ideologiset muistonimet keskittyvät pääosin keskustaan kaikissa kartoissa. Nyky-Viipuria kuvaavassa vuoden 2024 kartassa ideologisia muistonimiä on keskustan lisäksi erityisen paljon myös ns. Viipurin läntisissä kaupunginosissa. Tämä selittyy kyseisten alueiden vahvalla alueellisella identiteetillä, joka johtuu niiden tärkeästä sotilaallisesta ja puolustuksellisesta merkityksestä Viipurin historiassa. Ei-muistonimien määrä on keskustan ulkopuolella moninkertainen muistonimiin verrattuna kaikissa kolmessa kartassa. Niissä huomio kiinnittyy ryhmänimien suureen määrään.

Kuka on ruotsinsuomalainen?

Annika Koskelainen — 2024-12-09

Tässä artikkelissa tarkastellaan ruotsinsuomalaisuutta käsitteleviä tutkimuksia. Selvitän millä tavoin termi ruotsinsuomalainen on määritelty ja kuinka ruotsinsuomalaisuuden käsitettä pohditaan toisaalta tutkijoiden ja toisaalta toisen polven Ruotsissa kasvaneiden suomalaistaustaisten näkökulmasta. Termin käyttö on pohdituttanut tutkijoita. Termi ruotsinsuomalainen on suhteellisen uusi, ja sen merkitys vaihtelee eri näkökulmien mukaan. Ruotsinsuomalainen vähemmistö on heterogeeninen, eikä ole yksiselitteistä tapaa rajata, keitä ryhmään kuuluu. Yhteiskunnan ja aikojen muutokset näkyvät ruotsinsuomalaisuuden muutosten taustalla, mikä on myös vaikuttanut termin ruotsinsuomalainen käyttöön ja vakiintumiseen. Vanhat suuren muuttoaallon aikojen sukupolvitarinat elävät edelleen, mutta samalla uudemmat muuttajat tuovat tuoreempaa suomalaisuutta Ruotsiin.

Artikkelissa nostetaan esille muitakin käsitteeseen ruotsinsuomalainen liitettäviä merkityksiä kielen ja perhetaustan lisäksi, kuten esimerkiksi monikulttuurisuus ja eri kulttuurien välissä eläminen ja liikkuminen. Kansainvälisesti tutkituissa Third Culture Kid- ja Cross-Cultural Kid -teorioissa (ks. esim. Pollock & Van Reken 1999, 2001; Van Reken 2011) on yhtäläisyyksiä toisen polven Ruotsissa kasvaneiden suomalaistaustaisten kokemuksiin.

Ruotsinsuomalaisuuteen liittyy ristiriitaisuutta. Ruotsissa kasvaneet toisen polven suomalaistaustaiset pohtivat ja prosessoivat usein omaa identiteettiään. Tutkimuksissa käsitellään myös ruotsinsuomalaisten samannäköisyyttä kantaväestön kanssa, ja siinä nähdään sekä etuja että haittoja. Tähän liittyy myös kysymyksiä siitä, ovatko suomalaistaustaiset Ruotsissa ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia vai eivät. Tutkijatkin ovat joutuneet harkitsemaan, millä termeillä tai muilla ilmauksilla tutkittavia on sopivaa kutsua.

Murre ja pohjoisen paikan tuntu Katja Ketun tuotannossa

Laura Tammilehto — 2024-12-09

Artikkeli tarkastelee murteen käyttöä ja pohjoisen paikan tuntua Katja Ketun kaunokirjallisessa tuotannossa. Pohjoisuus ja erilaiset rajojen ylitykset ovat Ketun teoksissa läsnä niin temaattisesti kuin kielenkin tasolla, esimerkiksi siinä, kuinka teoksissa liikutaan pohjoisesta etelään ja kuvaa pohjoisesta luodaan osittain dialektologisia murrerajoja ylittäen. Artikkeli selvittää, mitä kielenpiirteitä teoksissa esiintyy, miten ne varioivat ja kuinka variaatiolla luodaan teoksiin pohjoisen paikan tuntua.

Tutkimusaineisto koostuu Ketun teoksista Surujenkerääjä (2005), Hitsaaja (2008), Kätilö (2011), Piippuhylly (2013), Yöperhonen (2015), Rose on poissa (2018) ja Erään kissan tutkimuksia (2023). Aineistoa tarkastellaan sosiolingvistisen variaationtutkimuksen keinoin sosiaalisen indeksisyyden kautta. Lisäksi analyysissa sovelletaan humanistisen maantieteen paikan ja paikan tunnun käsitteitä.

Analyysi osoittaa, että pohjoisen tuntua rakennetaan Ketun teoksissa paitsi peräpohjalaismurteissa tunnetuilla kielenpiirteillä (esim. jälkitavujen h), myös yleisillä puhekielisyyksillä (esim. NUT-partisiipin loppu-t:n kato) ja muiden murteiden mukaisilla piirteillä (esim. ht yleiskielen ts:n vastineena). Lisäksi Kettu käyttää analogisesti muodostettuja, peräpohjalaismurteiden malleja mukailevia piirteitä (esim. pronomini set ’se’) sekä itse keksimiään sanoja. Peräpohjalaismurteiden alaryhmien välille ei tehdä eroa, ja piirteiden käytössä on variaatiota teosten välillä ja sisällä, myös yhden henkilöhahmon repliikeissä.

Yhdistellessään peräpohjalaismurteiden piirteitä muiden varieteettien piirteisiin Kettu käyttää kielenpiirteitä resursseina. Piirteet eivät välitä ainoastaan alueellisia merkityksiä vaan voivat toimia sosiaalisina indekseinä ja viestiä esimerkiksi leppoisuutta, vanhanaikaisuutta tai maalaisuutta. Kettu rakentaa omanlaistaan, osittain murrerajoja ylittävää konstruktiota pohjoisesta murteesta ja sitä kautta pohjoisesta paikkana. Pohjoisen tuntu kytkeytyy murteen käytön tapoihin ja koko kirjailijan tuotannossa tunnistettavaan rajojen ja niiden hämärtämisen tematiikkaan. Katja Kettu sisällyttää pohjoisen puheen kuvaukseen uusia ominaisuuksia ja voi teoksillaan vaikuttaa lukijoiden käsityksiin pohjoisesta murteesta, sen puhujista ja pohjoisesta paikkana.

Heilejä, hulivilejä ja rallatuksia

Anna Kuismin — 2024-12-09

Artikkelissa tarkastellaan suulliseen perinteeseen ankkuroituvan ilmaisun tapoja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomenkielisessä runoudessa samoin kuin ilmiön kulttuurihistoriallisia konteksteja. ”Rekilaulutrendin” tärkeimpiä edustajia olivat Larin-Kyösti, Eino Leino, Ilmari Calamnius (Kianto) ja Lauri Soini, jotka ammensivat vernakulaarista ilmaisurekisteristä muun muassa seuraavia piirteitä: rekilaulumitta, luonnonjohdannon tai muun rekilauluformulan käyttö, runon nimeäminen kansanlauluksi tai rekilauluksi, säkeiden tai säkeistöjen liittäminen osaksi runoa sitaattimerkein tai ilman niitä sekä rekilaulujen henkilöhahmojen ja teemojen esiintyminen runoissa. Vernakulaariin suhtauduttiin arvosteluissa useimmiten positiivisesti, mutta kritiikkiä saivat osakseen kansanlaulujen orjallinen jäljittely sekä liiallinen rohkeus erotiikan käsittelyssä. Erityisesti maalla lapsuutensa viettäneiden runoilijoiden kohdalla riimillinen kansanlaulu oli tuttua ja suurelta osin omaakin perinnettä, mutta myös perinteenkeruu yhdisti useita kansanlaulusta ammentaneita kirjailijoita. Vernakulaarista ammennettiin myös muilla taiteenaloilla ja forumeilla. Näissäkin konteksteissa kysymys oli lauluista, joita oli ”jalostettu” instituutioille sopivaan muotoon. Kansansivistyksellisesti motivoituneet tahot toivoivat, että laulut saataisiin takaisin vernakulaareille esiintymisareenoille uudistetussa muodossa.

Parempi minä? Digitaalinen kaksoisolento Anna-Kaari Hakkaraisen romaanissa Kristallipalatsi

Hanna Huhtinen — 2024-12-09

Artikkelissa tarkastellaan kaksoisolentomotiivin varaan rakentuvaa Anna-Kaari Hakkaraisen (2016) suomalaista intermediaalista nykyromaania Kristallipalatsi. Motiivi ymmärretään artikkelissa toistuvana, tulkinnallista ja lopulta tematiikkaa rakentavana kaunokirjallisena elementtinä ja kaksoisolento historiallisesti rakentuneena, moni-ilmeisenä ja kontekstisidonnaisena muodostelmana. Teos tematisoi kaksoisolentosymboliikan avulla sosiaalisen median käyttöä aikalaiskulttuurissa mutta liittyy samalla intertekstuaalisen luonteensa vuoksi keskusteluun kaksoisolennon kontekstisidonnaisesta luonteesta ja siihen liittyvistä semanttisista muutoksista.

Kaunokirjallisen kaksoisolentoperinteen edustus 2000-lukulaisessa myöhäismodernissa medioituneessa kontekstissa hahmottuu loogiseksi mutta myös uutta luovaksi jatkoksi kirjalliselle kaksoisolentoperinteelle. Kristallipalatsin päähenkilö on Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva ‑romaanin päähenkilön feminiininen ja nykyaikainen intertekstuaalinen versio, jonka puoliskot ovat Suomen kuuluisin muotibloggaaja Dora G ja tämän arkiminä Pauliina Halinen. Intertekstuaalisuuden avulla kaksoisolentoilmiötä historiallistetaan ja suhteellistetaan, ja kohdeteoksen kontekstitietoisen lukutavan avulla hahmotetaan ulkokirjallisia syitä kaksoisolentomotiivin käyttöön ja päähenkilön jakautumiskehitykseen.

Sosiaalisen median kaksoisolennot ovat uusi mutta kirjallisten perinteiden varaan rakentuva temaattinen ilmiö, jonka digiajan versiot ovat havahduttavia. Kaunokirjallisten keinojen avulla paljastuu yksilön eri identiteettien välinen ristiveto, jota ruokkii huomiotalouden vaikutus. Siispä kaksoisolentous näyttäytyy Kristallipalatsissa aika- ja paikkasidonnaisen normatiivisen kehityksen kommenttina. Päähenkilön arkiminä ja blogiminä jakautuvat toistensa kaksoisolennoiksi, kun sosiaaliseen mediaan luotu virtuaalinen minä alkaa elää omaa elämäänsä. Kaksoisolentomotiivi tematisoi arkiminän ja blogiminän erillisyyttä ja yhteensovittamisen vaikeutta.

Kolttasaamelaisten vaikuttamisen strategiat

Helena Ruotsala — 2024-12-09

Tietoa tietokirjoista

Merja Leppälahti — 2024-12-09

Kirja-arvio teoksesta Ida Henritius, Olli Löytty ja Anne Mäntynen (toim.) Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Gaudeamus, 2024.

Jargonin voittokulku

Henni Pajunen — 2024-12-09

Nuorgrammaatikkojen kahtalainen perintö

Esa Itkonen — 2024-12-09

Tuloslauseen syntaktis-semanttista tarkastelua

Jari Sivonen — 2024-12-09

Refrengisanat vatjalaisten ja inkeroisten kansanlauluissa

Mirjami Sipilä — 2024-12-09