Sananjalka

Sananalkuisen u-äänteen merkinnän muuttuminen Mikael Agricolan teoksissa

Tanja Toropainen — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Tutkimuksessa tarkastellaan, millä tavoin sananalkuista u-äännettä on merkitty Mikael Agricolan teoksissa (1544–1552). Tavoitteena on selvittää, onko teosten välillä eroja sananalkuisen u:n merkinnässä, millaisia mahdolliset erot ovat ja miten niitä voi selittää. Aineistona ovat kaikki Agricolan teoksissa esiintyvät sananalkuisen u-äänteen merkintätavat. Tapauksia on 4221, ja sananalkuisena äännettä on lähes poikkeuksetta merkitty kirjaimilla v ja w.

Sananalkuisen u-äänteen merkinnässä on tapahtunut selvä muutos vajaan vuosikymmenen kuluessa. Ero Rukouskirjan (1544) ja 1550-luvun teosten merkintätavoissa on niin selvä, että sitä ei voi pitää sattumana, vaan u:n merkintätapaa on tarkoituksellisesti ja varsin järjestelmällisesti muutettu. Kehityksestä hahmottuu kaksi linjaa: traditionaalinen ja uudistava. Traditionaalisessa linjassa sananalkuinen u on merkitty w-kirjaimella ja uudistavassa linjassa v-kirjaimella.

Traditionaalista, väistyvää linjaa edustavat Rukouskirja ja vuonna 1549 ilmestyneet Käsikirja, Messu ja Piina. Myös Uuden testamentin (1548) alkuosassa traditionaalinen w-linja on vielä enemmistönä, mutta merkintätapa ei ole lainkaan yhtenäinen, ja v-kirjaimen käyttö onkin yleistynyt jo Uuden testamentin alkuosassa ja päässyt voitolle jälkiosassa. Kokonaisuudessaan Uusi testamentti edustaa sananalkuisen u:n merkinnässä muutosvaihetta, jossa erilaiset muodot esiintyvät rinnakkain. Uudistava, v-kirjaimen käyttöä suosiva linja vahvistuu vuosi vuodelta 1550-luvun Vanhan testamentin tekstejä sisältävissä teoksissa.

Tutkimuksessa sananalkuisen u:n merkinnän kehitystä tarkastellaan myös frekventtien usko-kantaisten sanojen ja ulos-adverbien avulla. Kummassakin sanueessa w-kirjaisimet asut ovat yleisempiä varhaisimmissa teoksissa ja v-kirjaimiset asut myöhäisimmissä teoksissa. Uuden testamentin käytäntö ei kuitenkaan ole suoraviivainen. Vaikuttaa siltä, että tekstejä ei ole viimeistelty samassa järjestyksessä kuin ne on painettu kirjaan ja että yhden kirjankaan viimeistely ei ole edennyt alusta loppuun johdonmukaisen periaatteen mukaisesti. Yksi selitys voi olla, että Uuden testamentin alkuosan viimeistelytyöhön on osallistunut useita henkilöitä, jotka eivät ole noudattaneet yhtenäistä periaatetta. Sen sijaan Uuden testamentin jälkiosan viimeistelyssä yhtenäinen periaate on ollut.

Agricolan teosten väliset kielelliset erot ovat aiemmin tulleet esiin fonologisten, morfologisten ja syntaktisten tutkimusten yhteydessä. Tämä tutkimus osoittaa, että teosten välisiä eroja on mahdollista tutkia myös ortografiaan keskittyvän tutkimuksen avulla.

A-infinitiivin translatiivi Mikael Agricolan teksteissä

Duha Elsayed, Heidi Salmi, Harri Uusitalo — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Nykykielessä A-infinitiivin translatiivin perusfunktio on tarkoituksen ilmaiseminen finaalirakenteen osana. Sen avulla liitetään kaksi prosessia tai tapahtumaa keskenään kausaaliseen suhteeseen. Rakenne on puhekielessä harvinainen, mutta silti ilmeisen vanha, sillä se esiintyy produktiivisena jo Mikael Agricolan teksteissä. Muodon käyttö ei kuitenkaan ole kaikilta osin samanlaista kuin nykykielessä. Keskeisiä eroja ovat hallitsevan lauseen subjektin ja rakenteen possessiivisubjektin viittaaminen eri persoonaan sekä hallitsevan lauseen ja rakenteen jaettu objekti, jotka molemmat olivat Agricolan teksteissä tavallisia.

Tässä tutkimuksessa finaalirakennetta tarkasteltiin suhteessa hallitsevan lauseen finiittiverbiin. Esiin nousi finaalisen lisäksi permissiivistä, referatiivista ja modaalis-aspektuaalista käyttöä sekä yksittäisiä verbejä, joiden merkityksen abstraktistumista voidaan havainnoida Agricolan aineistosta. A-infinitiivin translatiivi ei näissä tapauksissa juuri koskaan ole kyseisen hallitsevan lauseen verbin ainoa rektio, ja useimmiten vaihtoehdona on ainakin A-infinitiivin perusmuoto. Kyse on vanhalle kirjasuomelle tyypillisestä morfosyntaksin vakiintumattomuudesta, jota esimerkiksi käännösten lähtökielten malli ei täysin selitä, vaikka joitakin A-infinitiivin perusmuodon translatiivivarianttia pidemmälle edenneeseen kieliopillistumiseen viittaavia tendenssejä onkin havaittavissa.

Morfosyntaktiset, fraseologiset ja verbivalintaan liittyvät virheet tšekinkielisten ja venäjänkielisten suomenoppijoiden teksteissä ICLFI-aineiston perusteella

Valentina Dani — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Artikkeli koskee tšekinkielisten ja venäjänkielisten B1-tason suomenoppijoiden morfosyntaktiset, fraseologiset ja verbivalintaan liittyvät virheet Kansainvälisen oppijansuomen korpuksen aineiston perusteella. Artikkeli kuvaa virheannotointijärjestelmää sekä virhetendenssit tšekinkielisten ja venäjänkielisten suomenoppijoiden teksteissä. Artikkelissa analysoin frekventtisimmät morfosyntaktiset, fraseologiset ja verbivalintaan liittyvät virheet sekä erot tšekinkielisten ja venäjänkielisten suomenoppijoiden aineistojen välillä. Tutkimus on korpuspohjainen ja kvantitatiivinen.

Miksi kato leviää?

to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Artikkeli tarkastelee syitä katomuotojen esiintymiselle yleiskielen hd-yhtymän asemassa (kaheksan) Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksessa. Mahdollisina syinä tarkastellaan esimerkiksi sanan frekvenssiä sekä muotoseikkoja, kuten hd-yhtymän sijoittumista vokaali- tai konsonanttivartaloon, ja merkitysseikkoja, kuten erisnimiä verrattuna muihin sanoihin. Menetelmällisesti tutkimuksessa hyödynnetään logistisen regression mallia sekä päätöspuuta.

Artikkeli osoittaa, että voimakkaimmin kadon todennäköisyyteen Helsingin puhekielessä vaikuttaa sanan frekvenssi. Muotoseikoista kadon todennäköisyyteen vaikuttavat negatiivisesti hd-yhtymän esiintyminen konsonanttivartalossa, pitkän vokaalin, diftongin tai painottoman tavun jäljessä. Sanan kuuluminen erisnimiin on puolestaan merkitysseikoista keskeinen este kadon esiintymiselle. Frekvenssin vaikutus on kuitenkin kaikkein suurin: mikäli sana ei muoto- tai merkityssyistä olisi erityisen hyvin soveltuva katomuodoille, voi korkea frekvenssi silti kasvattaa kadon todennäköisyyttä. Vastaavasti sanoissa, joissa on hyvät edellytykset kadolle, voi matala frekvenssi pitää kadon laajuuden alhaisena.

Skalaarisuuden kielioppia

Tuomas Huumo — ti, 24 tammi 2023 00:00:00 +0200

Kirjoituksessa esitetään yleiskuva suomen kielen astemääritteiden sopivuudesta kvanttoreiden määritteiksi sekä ilmiön semanttisista ehdoista. Esimerkiksi ilmauksessa hyvin paljon astemäärite hyvin tarkentaa kvanttorin paljon ilmaisemaa kvantiteettia. Tarkastelun lähtökohtana on, että elementtien ilmaisema skalaarisuus on erityyppistä: kvanttoreiden skalaarinen merkitys toteutuu kvantiteettiskaalalla, astemääritteiden intensiteettiskaalalla. Kun astemäärite määrittää kvanttoria, kvanttorin ilmaisemaan kvantiteettiskaalaan liitetään astemääritteen ilmaisema intensiteettiskaala. Kvantiteettiskaalan ja intensiteettiskaalan on oltava yhteensopivia, jotta lopputulos olisi kielenmukainen. Siksi kaikki astemääritteet eivät sovi kaikkien kvanttorien määritteiksi. Vaikka melko paljon, erittäin vähän, melkein liikaa, ihan muutama ja erittäin harva ovat hyväksyttäviä, niin epäluontevia tai kielenvastaisia ovat ?melkein paljon, ?ihan usea, *erittäin liikaa ja *melko muutama, joissa edellä lueteltujen kielenmukaisten yhdistelmien aineksia on järjestelty toisin.

Kirjoituksessa esitetään ensin kvanttoreiden ja sitten astemääritteiden semanttinen ryhmittely, joka perustuu näistä aineksista kognitiivisen kielitieteen piirissä esitettyihin aiempiin kuvausmalleihin. Tämän jälkeen käydään systemaattisesti läpi eri astemääritetyyppien ja eri kvanttorityyppien yhteensopivuus. Tarkastelun tuloksena on, että avoimen skaalan astemääritteet (melko, hyvin, erittäin) sopivat ennen kaikkea normiviitteisten kvanttoreiden (vähän, paljon, harva, usea) määritteiksi. Erityyppiset sulkeisen skaalan astemääritteet taas sopivat määrittämään sellaisia kvanttoreita, joiden kvantitatiiviseen merkitykseen liittyy jonkinlainen raja. Useimmiten kyseessä on kvantiteetin maksimiraja (melkein kaikki, ihan jokainen), vähenevän tarkastelusuunnan kvanttoreilla myös minimiraja (aivan harva, ihan vähän). Mitä täsmällisempi kvanttorin ilmaisema raja on, sitä useammat sulkeisen skaalan astemääritetyypit sopivat sen määritteiksi.

The grammar of scalarity: On compatibility of degree modifiers and quantifiers in Finnish

The article presents an overall account of the suitability of Finnish degree modifiers (DM) as modifiers of quantifiers, and the semantic conditions of the phenomenon. For example, in the expression hyvin paljon ‘very much’, the DM hyvin ‘very’ modifies the quantifier paljon ‘much’ to further specify the quantity expressed.

The starting point of the analysis is that both quantifiers and DMs express a scalar meaning, but of a different kind. The scalar meaning of a quantifier is based on a quantity scale, while that of a DM is based on an intensity scale. When a DM modifies a quantifier, the intensity scale is appended to the quantity scale, to elaborate the quantitative meaning of the quantifier. For such a combination to be felicitous, the quantity scale and the intensity scale need to be compatible. This is why not all DMs are suitable to modify all quantifiers. While some combinations are felicitous, others result in ill-formedness.

The paper first presents semantic classifications of Finnish quantifiers and DMs, based on previous accounts of such elements (of other languages) in cognitive linguistics. The compatibility of different DM types with different quantifier types is then scrutinized systematically. The main result is that DMs of an open scale (‘fairly’, ‘very’, ‘extremely’) are suitable as modifiers of so-called normative quantifiers (‘little’, ‘much’, ‘few’, ‘many’), which behave like adjectives in that they set up pairs of antonyms distinguished by a norm. On the other hand, different types of closed-scale DMs are compatible with quantifiers whose quantitative meaning involves some kind of a limit. In many cases, the limit constitutes a maximal quantity (‘absolutely everything’, ‘almost everyone’). However, with normative quantifiers with a decreasing viewing direction the limit can be a minimal quantity (‘maximally few/little’). The more precise the limit expressed by a quantifier is, the better different closed-scale DM types suit to modify it.

Mitä komin väyläsijoilla ilmaistaan?

Riku Erkkilä, Niko Partanen — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Tämä tutkimus käsittelee komin kirjakielen väyläsijojen semantiikkaa. Komi on hyvin poikkeuksellinen maailman kielten joukossa, sillä sen paikallissijasysteemissä esiintyy tyypillisen yhden väyläsijan sijaan kaksi sijaa, jotka ilmaisevat liikkeen reittiä: prolatiivi ja transitiivi. Osassa aiemmasta tutkimuksesta on myös analysoitu, että prolatiivi ja transitiivi olisivat yhden sijan allomorfeja, mutta tälle tulkinnalle ei ole kunnon perustaa, sillä näillä sijapäätteillä on toisistaan poikkeava semantiikka.

Tutkimuksemme teoriataustana toimii kognitiivinen kielentutkimus. Selvitämme, mitä eri merkityksiä komin väyläsijoilla ilmaistaan keskittyen siihen, minkälainen muuttujan ja kiintopisteen suhde on. Merkitysten erottelun perusteena on se, että sijalla ilmaistu muuttujan ja kiintopisteen konfiguraatio (tilanteen käsitteistyksen perspektiivi, voimadynaamiset suhteet tai pragmaattiset tulkinnat) eroaa muissa merkityksissä esiintyvistä konfiguraatioista. Tällä metodilla komin väyläsijoille saadaan analysoitua neljä yhteistä merkitystä, minkä lisäksi prolatiivilla esiintyy yksi merkitys, jota ei esiinny transitiivilla. Yhteiset merkitykset ovat:

väylä-merkitys, joka ilmaisee muuttujan suoraviivaisen toiminnan reittiä kiintopistettä pitkin
aukko-merkitys, joka ilmaisee muuttujan toiminnan reittiä kiintopisteenä toimivan säiliön seinämän läpi
alue-merkitys, joka ilmaisee ne rajat, joiden sisällä muuttujan ei-suoraviivainen toiminta tapahtuu
sijainti-merkitys, joka ilmaisee kiintopisteen, johon nähden muuttuja paikallistetaan.

Vain prolatiivilla esiintyy lisäksi adheesion merkitys, joka ilmaisee sen kohdan kiintopisteessä, johon muuttuja tarttuu. Osassa merkityksiä esiintyy lisäksi useampia kontekstuaalisia variantteja, joissa muuttujan ja kiintopisteen konfiguraatio on sama mutta siinä esiintyy jonkinlaista semanttista variaatiota. Kaikki löytämämme merkitykset on esitetty aiemmassakin tutkimuksessa, mutta tutkimuksemme on ensimmäinen, jossa esitetään tiettyyn teoriaan pohjautuvat kriteerit eri merkitysten erottamiseksi toisistaan.

Merkitysten erottelun lisäksi vertaamme väyläsijojen semanttisia rakenteita toisiinsa. Kuvaamme kummankin väyläsijan säteittäiskategoriana, jossa kuvataan keskeinen merkitys ja sen laajentumina muita merkityksiä. Keskeisen merkityksen määrittelemme seuraavilla kriteereillä: a) siinä esiintyvä muuttujan ja kiintopisteen suhde esiintyy myös useimmissa muissa merkityksissä, b) sen ilmaisema suhde erottuu muilla saman tason elementeillä (tässä tapauksessa muilla komin paikallissijoilla) ilmaistavista suhteista, ja c) siitä voi johtaa useimmat muut sijan merkitykset. Näitä kriteerejä soveltamalla havaitsemme, että molempien väyläsijojen keskeinen merkitys on väylä. Väyläsijat ovat semanttiselta rakenteeltaan siis melko samanlaisia, mutta joitakin eroja kuitenkin löytyy, suurimpana adheesion merkitys, joka esiintyy ainoastaan prolatiivilla. Analyysimme perusteella komin väyläsijojen käyttöön vaikuttaa kuitenkin myös voimadynamiikka, erityisesti kiintopisteen muuttujan toiminnalle asettama kontrolli. Tämä näkyy siinä, että prolatiivia käytetään useammin, kun kiintopiste kontrolloi muuttujan toimintaa, ja transitiivia taas, kun kontrolli on vähäisempää. Erot väyläsijojen semanttisessa rakenteessa sekä voimadynamiikan vaikutus niiden käyttöön osoittavat selvästi, että prolatiivi ja transitiivi on analysoitava omiksi sijoikseen.

Median porilaisrepresentaatiot porilaisuuden kuvaajina

Roni Hermo — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Murrebuumin myötä monenlaiset murretta käyttävät sarjakuvasankarit ja sketsihahmot ovat muodostuneet lehtien ja television vakiokasvoiksi. Tällaisilla hahmoilla on suuri vaikutus ihmisten murretta ja murteenpuhujia koskeviin asenteisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää, millaista kuvaa Porista, porilaisuudesta ja porilaisesta kielenkäytöstä erilaiset median representaatiot rakentavat ja millaisia tekijöidensä metapragmaattisia kommentteja representaatiot porilaisuudesta ovat. Aineistona ovat pilapiirtäjä Pieruperseen porilaispiirrokset, Porilaine-lehden piirrohahmo Mäkynen, Putous-tv-sarjan sketsihahmo Salme Pasi sekä Pulkkinen-sketsisarjan hahmo Porilainen taparikollinen. Analyysimenetelminä ovat sisällönanalyysi ja multimodaalinen diskurssianalyysi.

Tutkimuksen tulos on, että porilaiset, Porin murretta käyttävät hahmot esitetään aineistossa kuudella tavalla: muutosvastaisina, nurkkakuntaisina, viinaan menevinä, väkivaltaisina, suorapuheisina ja töykeinä sekä hiljaisina. Näin ollen representaatiot rakentavat ja toistavat porilaisiin ja Porin murteeseen aiemminkin liitettyjä ominaisuuksia. Ominaisuudet ovat pääosin negatiivisia ja yhdistyvät myös yleisesti suomalaisuuteen liitettyjen negatiivisten ominaisuuksien kanssa. Näitä ominaisuuksia ilmennetään ennen kaikkea representaatioissa esiintyvien hahmojen puheen sisällön mutta lisäksi myös visuaalisten elementtien avulla. Ominaisuudet muodostavat porilaisdiskurssin, joka yhdessä Porin murteen käytön kanssa toimii porilaisuuden sosiaalisena indeksinä.

Porilaisrepresentaatiot ovat tekijöidensä metapragmaattisia kommentteja siitä, millaista porilaisuus ja porilaisdiskurssi heistä on. Näiden kommenttien kautta porilaisuuteen ja Porin murteeseen liitetyt ominaisuudet elävät ja siirtyvät eteenpäin ihmisten mielissä paitsi porilaisuuden sosiaalisina indekseinä myös kulttuuriperintönä. Suuren yleisön keskuudessa tunnetut porilaisrepresentaatiot voidaankin nähdä kulttuuriperinnön aloitteentekijöinä, jotka osaltaan vaikuttavat suuresti siihen, millainen kuva Porin murteesta ja porilaisista ihmisille muodostuu. Median vaikutus ihmisten murreasenteisiin on kaiken kaikkiaan merkittävä.

Ideaalilukijan jäljillä

Roosa Suomalainen — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Artikkeli tarkastelee käsityksiä lukijuuden ihanteista suomalaisessa lukemiskulttuurissa ja erityisesti aktiivisten kirjojen lukijoiden kielenkäytössä. Artikkelissa analysoidaan, millä keinoin kirjoja vapaa-ajallaan lukevat tai kuuntelevat ihmiset ovat luonnehtineet itseään lukijoina, millaiset piirteet näyttäytyvät heidän kielenkäyttönsä perusteella lukijalle odotuksenmukaisina sekä miten näistä piirteistä rakentuvaa tekstinulkoisen ideaalilukijan konstruktiota haastetaan vaihtoehtoisin merkityksellistämisen tavoin.

Analyysi perustuu 804 avoimeen tekstivastaukseen, jotka sisältyvät syksyllä 2021 kerättyyn, kirjojen lukemista vapaa-ajalla kartoittaneeseen verkkokyselyaineistoon. Artikkelissa hyödynnetään diskurssin- ja tekstintutkimuksen lähestymistapoja ja sekä kriittisen että positiivisen diskurssianalyysin suuntauksia.

Analyysi osoittaa, että lukijoiden kuvaukset itsestään kantavat mukanaan jaettuja, kulttuurisesti vakiintuneita käsityksiä ja ilmaisukeinoja. Aineiston valtaapitävät eli hegemoniset diskurssit edustavat ideaalilukijalle kyselyaineiston perusteella odotuksenmukaisina pidettyjä ominaisuuksia. Hegemonisoituvat piirteet on analyysissa jaettu kolmeen diskurssiin. Aktiivisuuden diskurssissa nostetaan esiin lukemiseen liittyviä myönteisiä, intensiivisiä tunteita sekä lukemisen määrää ja siihen käytettyä aikaa. Sitoutumisen diskurssissa taas keskeistä on lukemiselle omistautuminen yksittäisen tekstin, arkielämän ja yhteisön tasoilla. Luonnollisuuden diskurssissa piirtyy kuva ideaalilukijasta, jolle lukeminen on vaivatonta, rutiininomaista ja jopa itsestään selvä osa elämää ja identiteettiä.

Toisaalta vakiintunutta lukijan ideaalia myös kyseenalaistetaan tai sivuutetaan kahden vaihtoehtoisen diskurssin avulla. Omaehtoisuuden diskurssissa kyselyn vastaajat ottavat ideaalilukijan piirteisiin kriittistä etäisyyttä ja korostavat omia, normeja tietoisesti haastavia valintojaan. Hyväksynnän diskurssissa ideaalilukijan piirteisiin suhtaudutaan aktiivisen torjunnan sijaan pikemminkin passiivisesti, ja keskeiseksi piirteeksi kohoaa ristiriitaisuuden hyväksyminen.

Aineiston diskurssien välisten suhteiden analyysi osoittaa, että vastaajat käyvät moniäänistä neuvottelua lukijuuteen liittyvistä odotuksista ja sosiaalisista normeista. Analyysin tulosten pohjalta voidaan pohtia, keille kokemus lukijuudesta näyttäytyy diskursseissamme ja yhteiskunnassamme saavutettavana. Artikkeli tarkasteleekin diskurssien välistä kamppailua mahdollisuutena lukemiskulttuurin muutokseen.

Palava rakkaus ja öljy pumpulissa

Anna Kuismin — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Artikkelissa analysoidaan kansanihmisten rakkaus- ja kosintakirjeiden representaatioita fiktiivisissä teksteissä, jotka ajoittuvat 1880-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Taustalla on New Literacy Studies -tutkimussuunta, jonka piirissä tekstejä tarkastellaan käytäntöinä. Käytännöt vaihtelevat tilanteittain ja tekstilajeittain, ja teksteihin liittyvät ihanteet, normit ja arvostukset ovat erilaisia eri yhteisöissä ja eri kulttuureissa. Kirjetaitoihin kuuluvat kirjekonventioiden hallitseminen sekä kirjeen sisältöön ja asioiden esittämistapoihin liittyvät käytänteet. Artikkelin toisena kontekstina on kirjallistumisen tutkimus. Termi viittaa prosesseihin, joissa kirjoitettu ja painettu sana saivat yhä suuremman merkityksen niin yksilöiden elämässä kuin laajemmin yhteiskunnassa.

Kirjoittaminen oli yksi rahvasta ja herrasväkeä erottavista raja-aidoista. Kuvauksia talollisista laatimassa kosinta- ja rakkauskirjeitä kirjurin avulla on kouluja käyneiden kirjailijoiden (Juho Reijonen, Otto Tuomi ja Maria Jotuni) teksteissä, kun taas Kauppis-Heikin ja useiden muiden kansankirjailijoiden teoksissa viestejä sanellaan harvoin, ja kirjeitä laativat myös talollisten tyttäret sekä rengit ja piiat. Edellisessä ryhmässä kansanihmisten kirjetaitoihin kohdistuu humoristinen tai koominen valo: naurua herättää korkean ja matalan sekoittuminen, keskittyminen materiaan tai romanttisten kliseiden kritiikitön hyväksyntä. Itseoppineiden kirjailijoiden teoksissa rahvaan sanelemiin tai kirjoittamiin kirjeisiin suhtaudutaan neutraalisti tai vain lievästi ironisoiden. Kansanvalistuksen projekti näkyy kummankin ryhmän taustalla: halu edistää kansan kirjoitustaitoa.

Eroille voi etsiä syitä kirjailijoiden taustasta, asemasta kirjallisella kentällä ja suhteesta lukijoihin. Ensimmäisen ryhmän kirjailijoille koulutus ja sosiaaliset suhteet olivat tuoneet sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, kun taas kansankirjailijoista useimmat eivät olleet käyneet päivääkään koulua. Päästäkseen kirjallisuuden kentälle he olivat tarvinneet mentoreita ja editoreja. Kansankirjailijoiden haluttomuus nauraa kirjoitustaidon heikkouksille liittyy samastumiseen omaan viiteryhmään: he eivät tahtoneet tehdä kansanihmisiä naurunalaisiksi säätyläisten edessä.

ANNA KUISMIN: Burning love and oil in cotton wool. Love letters, humour and the Verschriftlichung in Finnish literature from the 1880s to the 1910s

The background of the article lies in the New Literacy Studies that sees writing as events and practices and in the study of processes through which Finnish society became more and more permeated by writing (kirjallistuminen, Germ. Verschriftlichung). In the nineteenth century, the Finnish Lutheran Church took care of testing common people’s literacy skills, but the examinations only concerned the ability to read. Because of this, penmanship was one of the things that contributed to the barrier between classes. The emphasis of the article is on structures of power and authority involved in the use of literacy skills and epistolary literacy in particular. The article focuses on these issues by analysing representations of love letters and proposals of marriage made in writing by characters representing rural common people in nineteenth century Finland.

The fictional material, dating from the 1880s to the 1910s, is divided into two groups. The first group comprises texts produced by writers who had risen in society through schooling (Juho Reijonen, Otto Tuomi and Maria Jotuni), and the second one consists of stories and novels written by the so-called kansankirjailijat (“folk writers”) who had had very little or no formal education (Pietari Päivärinta, Kauppis-Heikki, Nestor Niemelä and Eero Sissala). Both groups embraced one of the tenets of popular education (kansanvalistus, literally the “enlightenment of the common people”), namely the importance of full literacy for every citizen. However, there are two differences in the ways common people and their epistolary literacy are depicted in fiction. In the former group, characters dictate or commission love letters or proposals of marriage to ad hoc scribes who are superior in terms of education, while self-taught writers seldom depict situations in which scribes are used. Instead, even farm hands and maids write their love letters themselves.

Another difference concerns the use of humour. In the first group, the interplay of scribes and the common people provides comic situations. In Reijonen’s short story, a down-to-earth farmer wants to concentrate on material things, while the protagonist in Tuomi’s story does not question the over-romantic clichés his schoolboy-scribe provides. In Jotuni’s novel, a letter from a young farmer to his fiancée mixes lofty and mundane discourses, which produce a humorous effect. These kinds of features hardly appear in the texts of self-taught writers. For one thing, they had had to struggle for their literacy skills and a position in the literary field. Secondly, they did not want make fun of common people in the eyes of those prospective readers who represented the educated elite.

Key words: Nineteenth-century Finland, epistolary literacy from below, love letters, humour, Finnish prose fiction.

”Oi tällaisen kirjoitusvirheen voi vain lapsosen äiti tehdä”

Noora Vaakanainen — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Artikkelissani tutkin, kuinka poissaoloa esitetään kahdessa 2010-luvulla ilmestyneessä suomenkielisessä kirjeromaanissa. Kummatkin teokset käsittelevät kuolemaa: Meiju Niskalan romaanissa Sata kirjettä kuolleelle äidille kertoja käy läpi suruprosessiaan puhuttelemalla kirjeissään äskettäin menehtynyttä äitiään, ja Maija Muinosen Mustissa papereissa omaa kuolemaansa odottava äiti kirjoittaa manipuloivia kirjeitä pojalleen. Sovellan analyysissani multimodaalista stilistiikkaa ja tutkin kielellisten ja graafisten keinojen vuorovaikutusta teksteissä. Keskityn erityisesti toisen persoonan puhutteluun ja negaatioon sekä erinäisiin typografisiin ja taitollisiin piirteisiin, kuten sensuuriin, yliviivaukseen ja tyhjään tilaan. Tutkimukseni osoittaa, että tekstien graafiset piirteet ohjaavat olennaisesti lukijan tulkintaa toisen persoonan viittauskohteesta sekä negaation saamista kerronnallisista tehtävistä teoksissa. Lisäksi graafisten keinojen käyttö kytkeytyy läheisesti poissaolon ja kommunikaation teemoihin Muinosen ja Niskalan romaaneissa.

Linguistic and Graphic Signs of Absence in Two Epistolary Novels

In this article, I study how absence is represented in two contemporary epistolary novels written in Finnish. Both of the works studied in this article deal with death: Meiju Niskala’s Sata kirjettä kuolleelle äidille documents a daughter’s grieving process as she addresses letters to her dead mother, whereas the narrator of Maija Muinonen’s Mustat paperit writes highly manipulative letters to her young son while waiting for her own upcoming death. In my analysis of the novels, I apply multimodal stylistics and pay close attention to the interaction between linguistic and graphic features. I focus on the use of second person and negation in particular and on various typographic devices from censorship to crossing out words, and on empty space in layout. My argument is that the graphic features modify the referent of second person, and that these stylistic devices also affect the reader’s interpretation of negation and its narrative functions. What is more, the graphic devices are also used to highlight the thematics of absence and communication in Muinonen’s and Niskala’s works.

Sosiaalinen media kotimaisissa realistisissa nuortenromaaneissa

Hanna Huhtinen — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Mistä kumpuaa pakonomainen tarve olla jatkuvasti läsnä sosiaalisen median kanavilla ja miten nuoret internetissä toimivat? Problematiikkaa käsitellään parasta aikaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Länsimaiden digitalisoitumisen seurauksena 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen suomalaisessa nuorten proosassa esiintyy tuon tuostakin intermediaalisia digitaaliteknologian kuvauksia ja enenevästi myös sosiaalisen median alustojen ja niiden käytön kuvausta.

Artikkelissa tarkastellaan sellaisia kotimaisia, nuorille suunnattuja proosateoksia, jotka sivuavat tai tematisoivat sosiaalista mediaa. Laajan kirjallisuuskatsauksen avulla muodostuu kuva siitä, millaisia funktioita sosiaalisen median representaatioilla nuortenkirjallisuudessa on ja miten fiktiossa suhtaudutaan teknologiseen determinismiin. Deterministinen lähestymistapa hahmottuu monessa tapauksessa teknologiapessimismiksi. Erityisesti näin tapahtuu Jukka Behmin Pehmolelutyttö-romaanissa (2017), joka käsittelee sosiaalista mediaa groomingin näkökulmasta. Grooming tarkoittaa internetin välityksellä tapahtuvaa rikollista lasten ja nuorten houkuttelua ja valmistelua seksuaalista riistoa varten.

Kaunokirjallisuus osallistuu keskusteluun sosiaaliseen mediaan liittyvistä kulttuurisista merkityksistä. Nuortenproosan sosiaalisen median representaatiot heijastavat digitalisoitunutta suomalaista yhteiskuntaa. Teknologiaa käsitellään kuitenkin kriittisestä, sen aiheuttamiin lieveilmiöihin keskittyvästä näkökulmasta, joka ei ole yhtä selkeästi vallalla muussa institutionaalisessa keskustelussa. Nuoret kohtaavat fiktiossa konflikteja, jotka korostavat teknologiapessimismiä nuorten suojelutarpeeseen liittyvänä esitystapana. Toisaalta sosiaalisen median aiheuttamiin ongelmiin suhtaudutaan myös huumorilla, ja nuoria pyritään voimauttamaan.

Anders Wilhelm Ingman – kiistanalainen raamatunkääntäjä

Aila Mielikäinen — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Jonnen jäljillä

Lasse Hämäläinen, Maria Sarhemaa — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Kielioppi rakennelmana ja resurssina

Krista Teeri-Niknammoghadam — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Uudet rautaesiriput

Tuomas Huumo — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Suomen Kielen Seuran toimintavuosi 2021

Harri Uusitalo — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200

Sananen sanoista sanotusta

Mikko Kalevi Heikkilä — to, 08 joulu 2022 00:00:00 +0200