Mistä tukea mielenterveysongelmiin?

Suomalaisten luottamus viralliseen ja epäviralliseen apuun

Kirjoittajat

• Päivi Rissanen Mielenterveyden keskusliitto
• Sari Jurvansuu A-klinikkasäätiö
• Janne Jalava Mielenterveyden keskusliitto

DOI:

https://doi.org/10.23990/sa.148415

Avainsanat:

avun hakeminen, mielenterveyspalvelut, epävirallinen apu, luottamus

Abstrakti

Tutkimus käsittelee suomalaisen väestön näkemyksiä virallisen ja epävirallisen avun hakemisesta mielenterveysongelmiin. Lisäksi kartoitetaan stigman ja aiempien palvelukokemusten yhteyksiä avun hakemiseen. Pohdinta kiinnittyy luottamuksen käsitteeseen. Tutkimusaineistona on vuonna 2023 kerätty Mielenterveysbarometrikysely, johon vastasi 2126 suomalaista. Ristiintaulukoinnilla ja siihen liittyvällä khi2 - tai Fisherin eksaktilla testillä sekä binäärisellä logistisella regressioanalyysillä analysointiin eri taustatekijöiden sekä stigmaan ja luottamukseen liittyvien tekijöiden yhteyttä todennäköisyyteen hakea apua eri tahoilta.

Suomalaiset hakisivat mielenterveysongelmiinsa todennäköisimmin apua virallisilta tahoilta eli terveyskeskuksesta tai psykoterapiasta. Lähes yhtä todennäköistä oli epävirallisen avun hakeminen ystäviltä ja perheeltä. Heikossa taloudellisessa tilanteessa elävät kääntyisivät todennäköisemmin terveyskeskuksen puoleen ja hakisivat harvemmin apua yksityisen sektorin psykoterapiasta hyvin toimeentuleviin verrattuna. Naiset luottaisivat epäviralliseen tukeen todennäköisemmin kuin miehet. Nuoret aikuiset hakisivat apua todennäköisemmin ystäviltä ja vanhimmat ikäryhmät perheeltä.

Avoimuus omasta mielenterveysongelmasta ja ei-stigmatisoiva suhtautuminen muiden mielenterveysongelmiin helpottivat sekä virallisen että epävirallisen avun hakemista. Myönteiset kokemukset avun saannista vahvistivat todennäköisyyttä hakea apua virallisista palveluista. Apua hakisivat keskimääräistä epätodennäköisemmin he, jotka eivät olleet aiemminkaan hakeneet apua tai apu oli ollut riittämätöntä.

Tulosten mukaan avun hakemisen kynnyksiä tulee madaltaa purkamalla mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa, ehkäisemällä eriarvoistumiskehitystä sekä vahvistamalla lähiyhteisöjen sisäistä ja palvelujärjestelmään kohdistuvaa luottamusta. Tämä edellyttää mielenterveyspalvelujen kehittämistä ja parempaa resursointia.