Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja

Porin läänin jalkaväkirykmentin vuoden 1808 kruununpalkkaluettelot

2023-12-27T14:00:44+02:00

Sukututkijoiden keskuudessa on ajoittain tuotu ilmi mahdollisuuksia selvittää Suomen sotaan vuosina 1808–1809 osallistuneiden sotamiesten kohtaloita. Useimmiten viitataan Ruotsin sota-arkistossa säilytettävään Finska lönefordringskommittén 1810–1812 -kokoelmaan. Mainitun komitean tehtävänä oli selvittää sotaan osallistuneiden suomalaisten muonarahasaatavat Ruotsin valtiolta. Kansallisarkistosta löytyy luettelot sotamiehistä ja heidän kohtaloistaan niiden rykmenttien osalta, joissa sotamiesten vuosipalkasta vastasi kruunu. Tämä siksi, että kruunu sitoutui vakinaiseen sotilaanpitoon siirryttäessä vastaamaan Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänien jalkaväkirykmenttien sotamiesten vuosipalkasta. Muissa maakuntarykmenteissä vuosipalkan maksoi ruotu tai rusthollari. Porin läänin jalkaväkirykmentin sidos sisältää komppaniakohtaiset kruununpalkkaluettelot vuodelta 1808, joita on kolmin kappalein. Kaikki luettelot sisältävät vuonna 1808 palveluksessa olleet sotamiehet numerojärjestyksessä. Ensimmäisessä luettelossa ilmoitetaan kunkin miehen palvelukseenastumisvuosi, vuoden 1808 aikaiset palvelukuukaudet, palkkakertymä ja mikä tärkeintä, miehen kohtalo, ts. elääkö hän, onko hän joutunut sairaalaan, joutunut vangiksi, tullut ammutuksi tai muuta vastaavaa ja milloin. Toinen lähes samansisältöinen luettelo, josta palvelukseenasumisvuosi on jätetty pois, sisältää uutena tietona palkan kuittaajan, joka oli joko sotilas itse, sotilaan leski tai joku muu valtuutettu. Luetteloiden jälkeen on liitteinä kirkkoherrojen tai muiden viranomaisten antamat todistukset siitä, että palkan kuitannut edunsaaja on elossa. Niteen lopusta löytyy vielä kolmas sarja, jossa on vähäisiä jälkeenpäin tehtyjä lisäyksiä.

Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmenttiin lokakuussa 1721 sijoitetut ruotsalaisrumpalit

2023-12-27T14:03:02+02:00

Suomeen komennettiin syksyllä 1721 neljästä sotavuosina perustetusta ja rauhan tullen tarpeettomaksi käyneestä ylimääräisestä ruotsalaisesta ratsuväki- ja rakuunarykmentistä lähes 2400 sotilasta. Heidät sijoitettiin lokakuussa 1721 vajaalukuisten suomalaisrykmenttien täydennykseksi ennen niiden paluuta kotimaakuntiinsa. Samalla Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentti muutettiin rakuunarykmentiksi, jonka seurauksena rykmentin soittajistoa jouduttiin muuttamaan. Ratsuväkirykmentin aikaiset trumpetistit korvattiin rumpaleilla, jotka saatiin lakkautetusta Uplannin säätyläisrykmentistä ja samoihin aikoihin lakkautetusta saksalaisesta von Düringin rakuunarykmentistä. Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmenttiin sijoitettiin kaikkiaan 15 ruotsalaista ja saksalaista syntyperää ollutta rumpalia. Ensisijainen tarkoitus oli selvittää, miten nämä maahanmuuttajarumpalit sopeutuivat sijoituspaikkakunnille, ja jäikö jotkut heistä pysyvästi Suomeen. Tutkimuksen edetessä ilmeni, että rumpalit asuivat milloin missäkin, eikä heille ollut osoitettu pysyviä virkataloja. Tämä siksi, että rykmentin sotaa edeltänyt virka- ja palkkausjärjestelmä virkataloineen oli sopeutettava vastaamaan rakuunarykmentin järjestelmää entisen ratsuväkirykmentin virka- ja palkkausjärjestelmän sijasta. Sopeuttaminen kesti vuoteen 1728. Rumpaleille uusi palkkausjärjestelmä merkitsi heidän asumisolojen heikentymistä, sillä vain kahdelle esikuntakomppanoiden 1. rumpalille osoitettiin oma virkatalo. Useimmat rumpalit joutuivat sijoituspaikkakunnilla asumaan palkkatalpalkkojensa nurkissa. Seurauksena saattoi olla riitoja ja jopa väkivaltaista käyttäytymistä. Tilanteita rauhoitettiin asuttamalla rumpali jopa toiseen pitäjään. Useimmat sopeutuivat kuitenkin paikallisyhteisöjensä elämään. Pitkittyneen sodan seurauksena väestön sukupuolijakauma maaseutuyhteisöissä oli vinoutunut. Nuoria naimattomia naisia ja leskiä oli runsaasti. Myös valtaosa rumpaleista oli maahan tullessa nuoria ja naimattomia, joten parisuhteiden muodostuminen oli nopeaa. Ainakin kymmenen 15:sta rumpalista avioitui Suomessa ja heille syntyi vähintään 44 lasta. Paikallisyhteisöä edustava puoliso, lapset sekä vakinainen pitkäaikainen virkasuhde sitouttivat maaseutuyhteisöihin. Vain kolme Suomessa avioitunutta rumpalia palasi Ruotsiin. Muut neljä maasta poistunutta olivat joko avioituneet jo ennen Suomeen tuloaan tai olivat naimattomia. Rumpalien komennus Suomeen muodostui monen osalta elinikäiseksi.

Kaarinan Haritun yksinäisrustholli Spåra- suvun ajalla 1628–1932

2023-12-27T14:06:18+02:00

Spåra-suvun historia Kaarinan pitäjän Haritussa – nykyisin kaupunginosa Turun kaupungissa – alkaa 1620-luvun lopulla, kun Turun pormestari Erik Olofsson Spåra-Hakola osti kylän kaksi tilaa. Hän yhdisti ja myi ne vuonna 1640 pojalleen Olof Erikssonille, josta alettiin käyttää nimitystä Olof Harittu. Pormestarin poika Olof Harittu toimi Piikkiön ja Kaarinan käräjäkunnan nimismiehenä vuosina 1643–1670, kuten hänen leskensä Elisabet Axelsdotter kuolemaansa vuoteen 1674. Myös heidän poikansa Henrik Olofsson Harittu oli nimismiehenä vanhempiensa jälkeen vuoteen 1711. Hänen poikansa Henrik Henriksson Harittu avusti isäänsä tehtävässä tämän viimeisinä virkavuosina, ja toimi itse ainakin vuodesta 1708 vuoteen 1722 Piikkiön ja Kaarinan jahtivoutina. Haritun tila kärsi suuret vahingot isossavihassa, mutta toipui 1700-luvulla niin, että vaurautta riitti lainattavaksi korkoa vastaan Turun säätyläisillekin. Suku jatkui tilalla vuoteen 1900-luvulle. Olof Haritun toinen poika Erik Olofsson sai 1600-luvun loppupuolella Haritun lähikylän Ilpoisten kaksi tilaa, joista muodostui hänen suvulleen Isotalo. Keskityn tässä artikkelissa pääasiassa suvun kohtaloihin Ruotsin ajalla tuomiokirjoihin merkittyjen oikeusjuttujen kautta. Suvun jäseniä muutti Kaarinan lisäksi 1900-luvun alkuun mennessä ainakin Lemun, Liedon, Maarian, Paimion, Paraisten, Piikkiön, Rymättylän ja Sauvon pitäjiin sekä Turun kaupunkiin.

Henricus Matthiae Florinus (1633–1705)

2023-12-27T14:09:51+02:00

Artikkeli seuraa Henrik Mattson Florinuksen elämää melkeinpä kehdosta hautaan. Kohtaamme kirkonmiehen, kielimiehen, suomen kielen uudistajan ja kirjailijan. Hän tekee kirjallista työtään papintyönsä ohella suurperheen keskellä. Kaksi vaimoaan Henrik joutuu saattamaan haudan poveen. Vasta kolmas avioliitto kestää Henrikin kuolemaan asti. Paimion kirkko nousee hänen toimestaan. Raamattu saa uuden suomenkielisen asun ja kirkkolaki kääntyy suomeksi hänen kirjoituspöytänsä ääressä. Kirjallinen työ tuntuu kantavan läpi senkin järkytyksen, jonka hänen oma poikansa hänelle aiheuttaa. Ympyrä sulkeutuu, kun Paimion kirkko tarjoaa Henrikille viimeisen leposijan.

Arkkiatri Otto E. A. Hjelt

2023-12-27T13:53:22+02:00

Otto Edvard August Hjelt (1823‒1913) oli Suomen autonomisen ajan viides arkkiatrin arvonimen saanut henkilö. Hän toimi Helsingin yliopistossa Suomen ensimmäisenä patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professorina vuosina 1859‒1885 luoden perustan patologian opetustoiminnalle ja ollen mikroskooppisen solupatologian uranuurtaja Suomessa. Lääketieteellisen tutkimustyön ja opetustehtävien ohella Hjelt loi perustan Suomen terveydenhuollon lainsäädännölle laatimansa ja vuonna 1880 käyttöön otetun Suomen ensimmäisen terveydenhoitosäännöstön myötä. Hjeltin kirjallinen tuotanto käsittää noin 100 erilaista julkaisua lääketieteen ja luonnontieteiden aloilta, ja hänet mainitaan usein suomalaisen lääketieteen historian isäksi. Hänen poikkeuksellisen laaja-alainen toimintapiirinsä ulottui yliopistosta alkeiskouluihin, keskushallinnosta maalaiskuntiin, tiedeseuroista kristillisiin yhdistyksiin sekä arkistolaitoksesta käytännön historian tutkimukseen. Tämä artikkeli luo katsauksen Hjeltin monipuoliseen toimintaan hänen syntymänsä 200-vuotisjuhlavuonna.

Monikulttuurisia sijaisperheitä: venäläiset ottolapset inkerinsuomalaisissa kasvattiperheissä 1800-luvulla

2023-12-27T13:57:04+02:00

Artikkeli käsittelee sijaisperheen ja lapsen suhdetta historiassa, sijaisvanhemmuuden käytäntöjä ja valtiollista sosiaalipolitiikkaa orpolasten sijoittamiseen liittyvissä kysymyksissä Inkerissä 1800-luvulla. Kuolleisuus oli korkea, ja useat lapset menettivät vanhempansa, kuten myös lehtolapset joutuivat erilleen yksinhuoltajaäideistään. Näille orpolapsille perustettiin löytölastenkoteja. Koska orpojen virta näihin laitoksiin oli iso ja luonteeltaan jatkuva, päätettiin antaa orpolapsia kasvatettaviksi myös sijaisperheisiin, mukaan lukien inkerinsuomalaiset kasvattiperheet. Inkerin kirkko, inkerinsuomalaiset kyläyhteisöt ja paikalliset viranomaiset tekivät sujuvaa yhteistyötä keskenään orpojen sijoittamisessa kasvattiperheisiin. Sijaisvanhempien toiminta oli vapaaehtoista ansiotoimintaa. Riippumatta syntyperästään orpolapset kirjattiin venäläisiksi ortodokseiksi eivätkä he saaneet vaihtaa uskontoaan, ja paikallinen ortodoksipappi oli velvollinen huolehtimaan heidän hengellisestä kasvatuksestaan. Tämän takia ottolapset eivät päässeet mukaan sijaisvanhempiensa samaan kirkolliseen yhteisöön, ja tämä saattoi vieroittaa lapsia ottovanhemmistaan. Osa ottolapsista muutti pois aikuisiässä. Kuitenkin muut aikuistuneet venäläiset orpolapset kasvoivat osaksi inkerinsuomalaisia kyläyhteisöjä. He saattoivat päästä myös työyhteisöjen jäseniksi teollisuuslaitoksilla, joilla ottovanhempansa työskentelivät. Näin ollen inkeriläiset kylät olivat monikulttuurisia, ja niissä asui rinnakkain ainakin kahta kansallisuutta – inkerinsuomalaisia ja venäläisiä kasvaneita orpolapsia.