Uutta, vanhaa ja vähän yhteiskunnallistakin – pienen maan ­tekniikkaa tekemässä

Kirjoittajat

• Olli Turunen Helsingin yliopisto https://orcid.org/0000-0002-1041-0623

DOI: https://doi.org/10.33355/tw.155351

Avainsanat:

pääkirjoitus, lentokoneteollisuus, sotilaslentokoneet, puuteknologia, konferenssiraportti, metodologia, empiirinen filosofia, ydinenergia, tekniikan historia, yhteiskunnallinen keskustelu

Abstrakti

Tekniikan Waiheiden vuoden 2024 viimeisessä, juhlakauden keskelle osuvassa numerossa sukelletaan tekniikan historian kannalta sekä perinteisiin että uutta näkökulmaa avaaviin teemoihin. Kuten usein historiassa, kehityskulut avautuvat aivan uudella tavalla, kun ympärillämme tapahtuvat muutokset mylläävät elämäämme.

Näin on esimerkiksi Panu Nykäsen Valtion Lentokonetehtaan puun hankintaa ja liimapuuteknologian kehittymistä Suomessa käsittelevässä katsauksessa. Puun hankinta, laadunvarmistus ja liimapuutekniikoiden kehitys olivat keskeisiä suomalaisen design-läpimurron tyylissä ja toteutuksessa, kun puulla eri muodoissaan oli useiden arkkitehtien ja suunnittelijoiden töissä merkittävä rooli. Alan tutkimusta kehitettiin sekä Valtion Lentokonetehtaalla että Teknillisessä korkeakoulussa. Liimapuun tekniikoita hyödynnettiin myös suksiteollisuudessa ja myöhemmin laajasti rakentamisessa. Nykäsen katsaus osoittaa, kuinka teknologiset innovaatiot, kuten liimapuutekniikat, eivät ainoastaan ratkaisseet käytännön ongelmia, vaan myös muovasivat suomalaista designia ja arkkitehtuuria.

1930-luvun puunhankinnan haasteet Lentokonetehtaalla kuulostavat yllättävän moderneilta. Riittävän laadukasta puuta hankittiin Venäjältä, ja kun tämä kävi poliittisesti kiusalliseksi, selvitettiin kotimaan mahdollisuuksia. Riittävän laadukkaan puumateriaalin hankinta lentokoneiden rakentamiseen osoittautui hankalaksi, koska sopivaa tukkipuuta ei yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi. Jännittävää on myös se, että vaikka tuolloin tiedostettiin, että tulevaisuuden hävittäjissä metalli syrjäyttää puurakenteet, poliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvulla, koneita ja tekniikkaa ei odotetussa määrin ollutkaan saatavilla, joten puurakenteiset konemallit saivat jatkoaikaa, kun muuta ei ollut juurikaan saatavilla. Pienen maan rajallisia resursseja mutta innovatiivista toimintaa lentokoneiden rakentamisessa 1930-luvulla ja sotien aikana Nykänen on käsitellyt aiemminkin (Nykänen 1994).

Numeron toinen katsaus on Tuomas Pakarisen messuraportti Jyväskylän yliopiston vuoden 2024 yritysmessuilta (Business Networking Day 2024). Mitä tapahtuu, kun historianfilosofiaan ja teknologian historian käsitteistöön väitöskirjatyössään syväsukeltanut nuori historiantutkija menee lähinnä tulevaisuuteen katsovien yrittäjien ja yritysideoiden pitchaus-messuille ja soveltaa käsite- ja työkalupakkiaan näkemäänsä? Ainakin käsitteellistä hämmennystä, hedelmällistä pohdiskelua ja oman tutkimusalan käytäntöihin osuvia ­kehitysehdotuksia. Yritysmessujen pitchien ja tekniikan historian ja filosofian tutkimuksen käsitteiden kohtaaminen osoittaa, miten hedelmällistä oman alan ulkopuolelle katsominen onkaan. Tutkimuksessa siiloutuminen on tavallista, mutta samalla tavoin yritysmessujen ja start-up-tapahtumien skene ja kieli elävät omaa elämäänsä. Menneisyyden tutkimuksen ja nykyisyyden teknologiset käsitteet voivat kohdata hedelmällisesti, tarjoten uusia näkökulmia ja tutkimuksellisia innovaatioita.

Vuoden viimeisessä numerossa on myös Atte Arffmanin arvio teoksesta Engaging the Atom – The History of Nuclear Energy and Society in Europe from the 1950s to the Present, jossa länsimaiden yhteiskunnallinen ydinvoimahistoria saa käsittelyn. Arffmanin mukaan punaisena lankana toimii Public Engagement -käsite, jonka kautta tarkastellaan ydinvoimasektorin ja yhteiskunnan vuorovaikutusta. Ydinteknologian sotilaskäyttö on rajattu enimmäkseen pois. Käsitteen avulla ydinenergiaan liittyvä taloudellis-tekninen keskustelu, julkinen keskustelu, poliittinen toiminta ja esimerkiksi aktivismi voidaan tuoda osaksi ydinenergian histo­riaa ­Euroopassa. Suomessa ydinvoima kiinnostaa, koska lännessä voimaloita on rakennettu viime vuosikymmeninä niukasti, eikä missään muualla ole päästy vielä Onkalon tyyppisiin loppusijoitusratkaisuihin. Se, että Suomessa Onkalon paikka löytyi niinkin kivuttomasti, on saanut myös haikailemaan laajemman ydinjätebisneksen perään (af Heurlin 2024). Onkalon paikan löytyminen on itsessään mielenkiintoinen yhteiskunnallisen päätöksenteon ja tekniikan kulminaatiopiste, mutta olisi mielenkiintoista nähdä, miten suomalainen rauhallisuus ja rationaalisuus kestäisi laajemman ydinjätteen sijoittamisen Suomen maaperään.

Vuoden 2025 Tekniikan Waiheiden ystäville koittavat juhlat, koska entisistä ja nykyisistä toimituskunnan jäsenistä koottu työryhmä on tehnyt suuren työn lehden aiempien numeroiden digitoinnissa ja julkaisukuntoon saattamisessa. Lehti voi siten tuoda tulevana vuonna vuosikymmeniä suomalaista tekniikan waiheiden tutkimusta verkkoon avoimesti saataville. Lue lisää vuonna 2025!