Uskonnontutkija - Religionsforskaren

Moderni länsimainen esoteria 1900-luvun taitteen Tampereella

Antti Harmainen — 2024-09-24

Niin sanotut modernit esoteeriset aatteet, joihin lukeutuivat muun muassa spiritualismi ja teosofia, heijastuivat kaikkialla länsimaissa uskonnolliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun 1800-luvun loppupuolelta alkaen. 1900-luvun taitteeseen tultaessa jokainen yhteiskunnallisia aiheita käsittelevää lehdistöä tarkemmin seuraava oli tutustunut esoteerisiin aatteisiin ainakin päällisin puolin myös Suomessa. Kotimaisessa tutkimuksessa aatteiden yhteys yhteiskunnalliseen liikehdintään on huomioitu, mutta tutkimus on keskittynyt pääasiassa Helsingin ja Viipurin alueelle. Tässä artikkelissa kiinnitämme huomiota siihen, että spiritualismin ja teosofian kaltaiset aatteet levisi-vät valtakunnalliseksi ilmiöksi tarkastelemalla niiden ilmenemistä Tampereella 1900-luvun alkuvuosina. Artikkelissa osoitamme, että esoteeriset aatteet nivoutuivat myös suomalaisittain suurten kulttuurikeskusten ohella myös tehdaskaupungissa olennaisesti niin sivistys- ja kasvatustyöhön kuin raittiusliikkeen toimintaan. Lisäksi tarkastelun keskiöön nousee artikkelissa se, kuinka Tampereesta muodostui hetkellisesti suomalaisen spiritualistisen liikkeen keskus.

Suomen ensimmäisen buddhalaisen yhdistyksen synty ja ajan ylirajaiset virtaukset

Ari-Pekka Jääskeläinen — 2024-09-24

Varhainen buddhalaisuus kehittyi Suomessa paitsi osana teosofista liikettä myös yhdessä monien muiden ajan aatevirtausten, kuten rauhanliikkeen, raittiusliikkeen, kasvissyönnin ja vapaa-ajattelun kanssa. Keskeistä roolia buddhalaisuuden varhaisessa kehkeytymisessä Suomessa näytteli kosmopoliitti Mauno Nordberg, joka loi jo varhain suhteita kansainväliseen buddhalaiseen kenttään ja jonka aloitteesta sai alkunsa myös Suomen ensimmäinen buddhalainen yhdistys, Buddhismin ystävät ry – Buddhismens vänner rf. Tarkastelemamme Nordbergin kirjekokoelma ja Buddhismin ystävien yhdistyshistoriikit muiden yhdistyshistoriikkien ohella kyseenalaistavat käsityksen buddhalaisuudesta selvästi kansallisen yhteiskunnan toiminnasta ja vaikutuspiiristä erillään ja irrallaan olevana vähemmistöuskontona. Sen sijaan buddhalaisuus oli erilaisten kansainvälisten ja kansallisten aatteiden ja käytänteiden puitteissa tulkittu maailmankatsomus, joka haluttiin 1900-luvun alkupuolella valjastaa suomalaisen kansakunnan rakentamisen ohjenuoraksi ja työkaluksi.

Islamin vähemmistösuuntaukset ja niiden näkyvyys Suomessa: Tapausesimerkkinä Aga Khan

Teemu Pauha — 2024-09-24

Islamin historia Suomessa ulottuu 1800-luvulle. Suomalaiset muslimit olivat kuitenkin 1980-luvulle asti lähinnä sunnalaisia tataareita. Muslimiväestön monimuotoistuminen on sittemmin ollut nopeaa, ja nykyään jopa neljäsosa Suomen 120 000–130 000 muslimista edustaa jotain islamin vähemmistötulkintaa. Vähemmistösuuntaukset vaikuttivat kuitenkin Suomessa jo 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi tiedotusvälineiden kautta. Tarkastelemme tässä artikkelissa islamilaisen johtajuuden julkisuuskuvan muutoksia yhden uskonnollisen vaikuttajan kautta. Shiialaisuuden ismaililaisen haaran imaami, Aga Khan, oli 1900-luvun alun poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen vaikuttaja sekä eräänlainen seurapiirijulkkis, jonka tekemisiä seurattiin tiiviisti myös suomalaisessa lehdistössä. Aga Khania koskevat uutiset pyrkivät tekemään hänen uskonnollista rooliaan ymmärrettäväksi muun muassa käyttämällä sellaisia kristinuskosta tuttuja termejä kuin ”paavi”. Taloudellisen varallisuuden ja uskonnollisen vallan yhdistyminen Aga Khanin persoonassa on keskeinen teema, joka nostetaan esiin lähes jokaisessa lehtijutussa. Anekdootit Aga Khanin varallisuudesta toistuvat lehtien sivuilla ja korostavat hänen hahmonsa eksoottisuutta ja ”itämaisuutta”. Eksotisoinnista huolimatta lehdet suhtautuvat Aga Khaniin varsin sympaattisesti ja esittävät hänet jopa eräänlaisena veijarihahmona. Kun Aga Khan 1930-luvun lopulla nimitetään Kansainliiton yleiskokouksen puheenjohtajaksi, uutisiin tulee kuitenkin myös kriittisempiä sävyjä. Vuosisadan jälkipuoliskolla Aga Khanin medianäkyvyys hiipuu, ja tätä nykyä hän ja ismaililainen shiialaisuus ovatkin verrattain tuntemattomia suomalaiselle lukijalle. Aga Khanin sijaan medianäkyvyyttä saavat ajatollah Khomeinin ja Osama bin Ladenin kaltaiset hahmot, mikä väistämättä vaikuttaa myös yleisiin mielikuviin islamista.

Alistamista ja yhteistyötä: Miten Suomen ortodoksinen kirkko käyttää sanan valtaa kolttasaamelaisiin

Teuvo Laitila — 2024-09-24

Artikkelissa tarkastellaan Suomen ortodoksisen kirkon tapoja puhua kolttasaamelaisista ja käyttää puheessaan sanojen valtaa. Lähteinä ovat jumalanpalvelustekstit ja kirkon edustajien avoimesti saatavissa olevat aihetta koskevat julkaisut sekä kaksi näyttelyluetteloa. Lähestymistapa on jälkikoloniaalinen eli tekstejä luetaan vallankäytön muotoina, mutta vallankäyttöä ei oleteta yksipuoliseksi: kirkko ei pyri automaattisesti alistamaan eivätkä kolttasaamelaiset ole vain vallankäytön objekteja, vaan heillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen. Lähteistä nousi esille kolme toisiinsa liittyvää vallankäytön muotoa: (1) jumalanpalvelustekstien ”ajaton” ja muuttumaton vallankäyttö, jossa kirkko on kolttasaamelaisten (v)alistaja; (2) historiankirjoituksen muuttuva vallankäyttö, jossa kolttasaamelaisten kuvaus muuttuu osana kirkon yleistä oman identiteetin tulkitsemista suhteessa ei-ortodoksiseen valtakulttuuriin; ja (3) ”yhteistyö”, jossa kirkolle ja kolttasaamelaisille etsitään yhteisiä tavoitteita suhteessa ei-ortodoksiseen valtakulttuuriin, kuten vähemmistökielen turvaaminen. Johtopäätös on, että suomalaisena vähemmistönä kirkko käyttää sanallista valtaa omaan vähemmistöönsä sekä dogmaattisesti (jumalanpalvelustekstit) että pragmaattisesti (historiankirjoitus), mutta pyrkii samalla vahvistamaan ortodoksisuutta suhteessa ei-ortodoksiseen valtakulttuuriin ja luomaan yhtenäistä ortodoksista kirkkoa (omakielisyyden tukeminen).

Venäläinen ortodoksisuus ja venäjänkieliset ortodoksit Suomessa pysyvinä ja muutoksessa

Maija Penttilä — 2024-09-24

Suomen itsenäistymisen jälkeen suomalainen ortodoksinen kirkko otti etäisyyttä venäläiseen ortodoksisuuteen, jolloin osa Suomeen jääneistä venäläisistä perusti vanhaa ajanlaskua noudattavia Moskovan patriarkaatin alaisuuteen kuuluvia paikallisseurakuntia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen seurakunnissa alkoi uudenlainen muutoksen aika venäjänkielisten Suomeen suuntautuvan muuttoaallon seurauksena. Artikkelissa analysoidaan venäjänkielisten seurakuntien syntyä ja ortodoksisen kirkon ylirajaisia ja paikallisia merkityksiä tämän päivän venäjänkielisille Suomessa. Tässä artikkelissa ortodoksista kirkkoa tarkastellaan uskonnollisen elämän mesotasolla, paikallisseurakunnissa sekä mikrotasolla, yksilön uskonnollisessa elämässä, ilmiönä, jollaisena se venäjänkielisten ortodoksien keskuudessa näyttäytyy. Artikkelin aineisto koostuu 35 haastattelusta vuosina 2020 ja 2023, osallistuvasta havainnoinnista, aiemmasta tutkimuksesta sekä Moskovan patriarkaatin alaisten seurakuntien omasta historiankerronnasta ja tämän päivän viestinnästä. Artikkeli osoittaa, miten venäläinen ortodoksisuus on sekä historiallisesti että maantieteellisesti Suomelle läheistä, mutta eri vaiheissa vierautta herättävää. Venäjän ortodoksisen kirkon seurakuntien ja venäjänkielisten yksilöiden narratiivit neuvottelevat asemaansa maiden ja kirkolliseen kuriin liittyvien diskurssien ja ratkaisujen välissä. Venäjänkieliset seurakunnat ja ihmiset elävät ylirajaisessa uskonnollisessa tilassa, jossa paikallisuuden ja ylirajaisuuden kokemukset kietoutuvat toisiinsa. Poliittisten toimijoiden ja uskonnollisten instituutioiden ratkaisut, kuten suomalaisen kirkon kieli- ja ajanlaskumuutokset Suomen itsenäistyttyä, Venäjän ortodoksisen kirkon ehtoollisyhteyden katkaiseminen Konstantinopolin patriarkaatin paikalliskirkkojen kanssa ja useat sodat ovat osa Suomen venäjänkielisen ortodoksisuuden historiaa ja tätä päivää. Tämä toisaalta haastaa seurakuntien elämää ja yksilöiden uskonnon harjoitusta ja toisaalta luo narratiivia ortodoksisuuden liturgisesta ja epäpoliittisesta luonteesta.

Suomen orientaaliortodoksiset diasporat ja Suomen ortodoksinen kirkko liturgisten yhteisöjen ja sakramentaalisen yhteyden rajapinnoilla

Talvikki Ahonen — 2024-09-24

Orientaaliortodoksinen kristillisyys on tullut osaksi suomalaista uskonnollisuutta 1990-luvulta lähtien Suomeen kohdistuneen maahanmuuton seurauksena sekä orientaaliortodoksisten kirkkojen historiallisilta toimialueilta Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä että niiden eurooppalaisista diasporista. Tässä artikkelissa tutkimme Suomessa toimivien orientaaliortodoksisten yhteisöjen uskonnollista toimintaa ja sen järjestämiseen liittyvää vuorovaikutusta Suomen ortodoksisen kirkon kanssa. Tutkimusaineiston muodostavat orientaaliortodoksissa yhteisöissä ja Suomen ortodoksisessa kirkossa toimivien henkilöiden haastattelut (n=9). Orientaaliortodoksiset yhteisöt painivat samanlaisten käytännön toimintaedellytyksiä koskevien kysymysten kanssa, mutta niiden keski-näinen yhteistyö on vähäistä. Ortodoksisen ja luterilaisen kirkon avulla, kuten niiden tiloja lainaamalla, orientaaliortodoksiset yhteisöt ovat järjestäneet omaa toimintaa. Liturgis-sakramentaalisina yhteisöinä orientaaliortodoksiset yhteisöt ovat vakiintuneet vasta, kun niillä on Suomessa pysyvä papisto ja toimitilat. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat haluavat ylläpitää suhteita orientaaliortodoksisiin yhteisöihin sekä tukea niiden identiteettiä ja omaa kirkollista rakennetta. Yhteyden luonne Suomen ortodoksisen kirkon kanssa riippuu orientaaliortodoksisten yhteisöjen vakiintuneisuuden asteesta ja sijainnista sekä muutoksille alttiista teologisista tulkinnoista. Orientaaliortodoksisten yhteisöjen toiminnassa näkyy maahanmuttajayhteisöille tyypillisesti transnationaalien resurssien ja verkostojen merkitys ja voimistuminen.

Pääkirjoitus: Kirkkohistorian katveessa? Ylirajaisia näkökulmia suomalaiseen uskontohistoriaan

Tuomas Martikainen — 2024-09-24