Suunvuoro

Kirjoittajat

• Laura Visapää
• Markus Lakaniemi

DOI:

https://doi.org/10.23982/vir.185718

Avainsanat:

julkaiseminen, tekoäly, tekijyys

Abstrakti

Akateemista maailmaa on jo vuosikymmeniä ohjannut ”publish or perish” -periaate, jossa tutkijan asema, rahoitus ja etenemismahdollisuudet ovat rakentuneet pitkälti julkaisuluetteloiden varaan. Periaate on rakentunut oletukselle niukkuudesta: julkaiseminen on vaivalloista, hidasta ja kielellisesti vain tietylle yhteisölle rajattua, ja koska kaikki eivät ole voineet tuottaa tieteellistä tekstiä samalla tavoin, julkaiseminen on toiminut erottelun välineenä.

Generatiivinen tekoäly tulee muuttamaan yhä radikaalimmin tätä lähtökohtaa. Kun tekstin tuottaminen nopeutuu sekä omalla äidinkielellä että tieteen valtavirtaa dominoivalla englannin kielellä, tieteellisestä julkaisemisesta tulee teknisesti entistä helpompaa ja tekstiä voidaan periaatteessa tuottaa lähes rajattomasti. Jos myös aineistojen analyysit, meta-analyysit ja apurahahakemukset alkavat kirjoittua kuin lähes itsestään, määrä ei luonnollisesti voi enää toimia tieteen ja tutkijoiden laadun kriteerinä. Julkaisujen määrän sijaan kilpaillaan massasta erottautumisessa, toivon mukaan laadussa.

Vaikka tekoäly voi madaltaa tekstin tuottamisen teknistä kynnystä ja siten tehdä osallistumisesta tieteelliseen keskusteluun aiempaa tasa-arvoisempaa, kynnykset eivät kuitenkaan välttämättä poistu, vaan osa niistä voi siirtyä tekstin tuottamisesta tekoälyn käyttämisen edellytyksiin: maksulliset työkalut, tekninen osaaminen ja kyky arvioida tekoälyn tuottamaa tekstiä eivät välttämättä jakaudu tasaisesti. Näin tekoäly voi samanaikaisesti purkaa vanhoja julkaisemisen esteitä ja tuottaa uusia eroja tutkijoiden välille.

Osallistumisen ehtojen muuttumisen ohella tulevaisuuden tieteentekijät joutunevat pohtimaan uudestaan kysymystä tekstien tekijyydestä. Tieteessä tekijyys on ollut sekä vastuuta että omistajuutta. Roland Barthesin kuuluisa ajatus ”tekijän kuolemasta” korosti, että teksti irtautuu kirjoittajastaan ja alkaa elää lukijoiden tulkinnoissa. Tekoälyn aikakaudella tekijän kuolema saa uuden, konkreettisemman merkityksen: teksti voi syntyä ilman selkeää yksilöllistä ääntä. Kuka siis kirjoittaa ja kenelle? Tekoälyn roolin merkitys osana tieteellistä julkaisemista on lopulta sitä käyttävien ihmisten käsissä, ja ennen kaikkea kielentutkijoilla olisi nähdäkseni valtavasti annettavaa sen ymmärtämisessä ja sanoittamisessa, miten konventionaalisuutta toisintava tekoäly luo performatiivisesti tieteenteon käytänteitä. Jos mallit koulutetaan olemassa olevilla konventioilla, ne voivat vahvistaa tiettyjä tyylejä, argumentaation muotoja ja kenties jopa tutkimuksen kysymyksenasetteluja.

 

Samalla kun tekoäly muuttaa tekstien tuottamista ja tekijyyttä, se muuttaa väistämättä myös lukemista. Jos tieteellisiä tekstejä haetaan, tiivistetään, vertaillaan ja tulkitaan yhä useammin tekoälyn avulla, muuttuu myös se, millä tavoin tutkimus tulee luetuksi. Tekstin ja lukijan väliin syntyy tällöin uusi välittävä kerros, joka voi nostaa esiin tiettyjä käsitteitä, väitteitä ja yhteyksiä mutta jättää toisia varjoon. Kysymys tekijyydestä laajenee näin kysymykseksi vastaanotosta: kuka lopulta lukee tieteellistä tekstiä, ihminen, tekoäly vai ihminen tekoälyn ohjaamana?

Tekstin tuottamiseen ja vastaanottoon liittyvät kysymykset heijastuvat myös niihin instituutioihin, joiden varassa tieteellinen julkaiseminen toimii. Kotimainen tiedejulkaiseminen on pitkälti rakentunut yhteisölliselle, usein varsin niukoin resurssein tehdylle työlle, jossa toimituskunnat, vertaisarvioijat ja kirjoittajat kantavat vastuuta paitsi sisällön laadusta myös kielen ja ilmaisun tarkkuudesta. Tämä käsityönä tehty työ on hidasta ja usein näkymätöntä, mutta toimittajan roolissa pääsee näkemään sen suuren vaikutuksen tiedejulkaisemisen laatuun: siihen, miten kaikki prosessin osallistujat tuottavat yhdessä harkittua argumentaatiota, kontekstuaalista ymmärrystä ja kielellistä hienovaraisuutta.

Tieteelliseen julkaisemiseen luotetaan vain, jos sen prosessit ovat läpinäkyviä ja sen tekijyyteen liittyvät vastuut selkeitä. Tekoäly ei itsessään tätä luottamusta murenna, mutta se kutsuu tutkimusyhteisön määrittelemään uudelleen ne käytännöt, joihin luottamus perustuu. Kun sekä tekstien tuottaminen, tekijyys että niiden vastaanotto ovat muutoksessa, myös luottamuksen perusteet on tehtävä näkyviksi uudella tavalla. Tässä työssä kotimaisten tiedelehtien toimittamiseen liittyvä käsityömäisyys ja yhteisöllinen vastuu eivät ole menneisyyden jäänteitä vaan ehkä ennemminkin sen tulevaisuuden edellytyksiä.

Laura Visapää ja Markus Lakaniemi