Virittäjä

Fysiikan tiedonalan kielen rakentuminen luokkahuonevuorovaikutuksessa

Anne Tiermas — 2024-12-19

Artikkelissa tarkastellaan multimodaalisen keskustelunanalyysin keinoin, miten fysiikan tiedonalan kieli eli oppiaineen kielenkäyttö rakentuu vuorovaikutuksessa. Tapaustutkimus sijoittuu yläkoulun fysiikan oppitunnin kontekstiin, ja avainosallistujia on kolme: suomea toisena kielenä opiskeleva oppilas, suomea äidinkielenä opiskeleva oppilas sekä opettajataustainen tutkija.

Yhdistämällä videoaineiston mikrotason analyysia ja etnografista havainnointia saadaan näkyviin, kuinka kielelliset, keholliset ja materiaaliset resurssit kietoutuvat yhteen tiedonalan tiedonmuodostuksessa. Keskeisenä havaintona on, että merkitysneuvotteluja käydään materiaalisten objektien ympärillä ja niiden avulla.

Kielenoppija opiskelee koulussa sekä uutta kieltä että eri oppiaineiden sisältöjä uudella kielellä. Yhtä lailla niin sanottu ensikielinen puhuja oppii tiedonalojen kieli- ja tekstikäytänteitä. Opetuksessa huomion kiinnittäminen pelkästään kielellisiin resursseihin ei kuitenkaan riitä, sillä esimerkiksi luonnontieteiden tiedonalalla havainnollistaminen ja kokeellisuus ovat tyypillisiä elementtejä. Kielellisten resurssien lisäksi muun muassa suuntaa ja liikettä ilmaisevat eleet osallistuvat merkityksenantoon ja ovat meneillään olevan sosiaalisen toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeisiä.

Tutkimuksen aineistossa tiedonalan kieli ja luonnontieteiden tiedonalalle tyypillinen selostus rakentuvat vuorovaikutuksessa. Lähtötilanteen suullinen, lähinnä pronominaalisista viittauksista koostuva selostus rakentuu osallistujien yhteistoimintana kirjalliseksi, tiedonalan käytänteiden mukaiseksi tekstituotokseksi. Tutkimus osoittaa, kuinka tiedonalan kieltä otetaan haltuun luokkahuoneen materiaalisten resurssien ja vuorovaikutustilanteen osallistujien mahdollistamien resurssien avulla. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää muun muassa oikea-aikaisen tuen ja kielitietoisten käytänteiden kehittämisessä.

The construction of the disciplinary language of physics in classroom interaction

The article uses multimodal discourse analysis to examine how the use of disciplinary language is constructed in classroom interaction. The present case study is situated in the context of a physics lesson given at a lower secondary school. There are three key participants: an L2 student, an L1 student, and a researcher with a background in teaching.

Combining a micro-level analysis of the video material with ethnographic observation provides an understanding of how linguistic, embodied and material resources are intertwined in the construction of disciplinary language. One key finding is that negotiations of meaning take place around material objects and other resources.

In school, a language learner studies both a new language and the content of different subjects in that new language. However, it is not enough to focus purely on language as, in for instance the field of science, illustration and experimentation are typical elements. In addition to linguistic resources, gestures, such as those expressing direction and movement, contribute to meaning-making and are essential for understanding the social action occurring.

In the data of the study, disciplinary language is constructed through interaction. Initially, the participants reconstruct an oral explanation consisting mainly of pronoun references into a written explanation in accordance with the practices of the field of knowledge. However, the difference between mundane language and disciplinary language is vague. In everyday life just as in the field of knowledge, there is movement on both sides of the concrete and the abstract.

Suomen kielen potentiaali – ei sittenkään modus?

Jussi Ylikoski — 2024-12-19

Suomen kielen kiistattomia moduksia ovat indikatiivi, imperatiivi ja konditionaali. Kiistattomana on pidetty myös potentiaalia, vaikka nykysuomen potentiaali pohjautuu lähinnä vain itämurteisiin, joissa sen perinteiset tehtävät ja osin myös muodot ovat melko toisenlaisia kuin nyky-yleiskielessä. Potentiaalin vieraudesta kertoo sekin, että sen muodostaminen tuottaa usein vaikeuksia koululaisille ja muille yleiskielen normeja tavoitteleville.

Artikkelissa kuvataan ja arvioidaan eräitä potentiaalin marginaalisia, lähes huomiotta jääneitä edelleenkehittymiä, joiden olemassaolo haastaa koko potentiaalin modusstatuksen. Siinä ei niinkään tarkastella potentiaalin tavallisinta käyttöä finiittisissä muodoissa, vaan muotoja, joissa potentiaalin ne-tunnusta seuraa esimerkiksi konditionaalin isi-tunnus (johtuneisiko perhetaustasta), preesensin partisiipin tunnus -vA (tiukasta julkaisuaikataulusta johtuneva keskeneräisyys) tai referatiivimuodon tunnus -vAn (Hän pohtii ilmiön johtunevan siitä, että – –). Muoto johtuneisi edustaa 1800-luvulla kirjakieleen tarjottua potentiaalin ja konditionaalin yhdistävää modusta, niin sanottua eventiiviä, joka ei vieläkään ole kokonaan kadonnut. Partisiippimuodon johtuneva kaltaiset potentiaalitunnuksen sisältävät partisiipit ovat lähes tuntemattomia, referatiivimuoto johtunevan vielä tuntemattomampi.

Artikkelissa keskitytään kirjoitetun nyky-yleiskielen synkroniseen tarkasteluun. Tutkimus edustaa laadullista aineistoesimerkein tuettua tutkimusta; valtaosa esimerkeistä on yleiskielisistä uutis- ja lehtiteksteistä. Tutkimusaiheen taustan ja tutkimushistorian esittelyn jälkeen kuvataan runsain esimerkein, että nykysuomessa on kirjava joukko potentiaalitunnuksen sisältäviä verbimuotoja – edellä mainitut johtuneisi, johtuneva ja johtunevan, mutta myös turvauduttaneva, saatanevan, riittänemään, kallistunemassa, johtuni ja johtunea – joita on vaikea sovittaa perinteiseen käsitykseen siitä, mikä potentiaali on. Havaittuja ilmiöitä arvioidaan myös pienen kyselytestin valossa ja lopuksi pohdiskellaan sitä, miten tällaisia muotoja ja koko potentiaaln olemusta voi yrittää ymmärtää. Lopputuloksena esitetään, että mikäli perinteistä moduksen käsitettä ei radikaalisti muokata, potentiaalia ei voi suinkaan pitää yksiselitteisenä moduksena, vaan kenties pikemminkin lähinnä johto-opin alaan kuuluvana ilmiönä.

The so-called potential mood in Finnish – not a mood after all?

The morphological moods of the Finnish language include the indicative, the imperative and the conditional mood. The pervading view is that the fourth mood is the so-called potential mood, though in contemporary standard literary Finnish the potential is quite different from those of the traditional vernaculars, where it belongs mostly to the eastern dialects of the language, and its morphology often poses difficulties for schoolchildren and others who have not mastered standard literary Finnish.

This article describes and evaluates a number of marginal and often fully overlooked innovations in the use of the so-called potential, the existence of which ultimately challenges the status of the potential as a mood. Instead of focusing on the most common, finite forms of the potential, the article looks at forms in which the potential marker -ne- is followed by the conditional mood marker -isi- (e.g., vieras saapu-ne-isi huomenna guest arrive-pot-cond.3sg tomorrow ‘the guest would probably arrive tomorrow’), the present participle in -vA (e.g., huomenna saapu-ne-va vieras tomorrow arrive-pot-ptcp.prs guest ‘the guest that will probably arrive tomorrow’) or the infinitive-like non-finite “referative form” in -vAn (e.g., usko-n vieraa-n saapu-ne-van huomenna believe-1sg guest-gen arrive-pot-inf ‘I believe that the guest will probably arrive tomorrow’). Forms like saapu-ne-isi where the potential marker is followed by the conditional marker have been dubbed the “eventive” mood, and in the 19th century such forms were advocated as a part of standardised literary Finnish; while they were never officially adopted, such forms still marginally exist. Participles with the potential marker -ne- (e.g., saapu-ne-va arrive-pot-ptcp.prs) and especially the infinitive-like non-finite in -vAn (saapu-ne-van) are all but unknown in previous descriptions of the language.

This article focuses on a synchronic analysis of contemporary written Finnish. In this corpus-exemplified qualitative study, most of the examples presented are taken from the ordinary written standard language as used in contemporary media. With a wealth of examples, the article shows that in texts that otherwise represent the standardised language, there is also a diverse range of non-standard potential forms in use. In addition to the afore-mentioned saapuneisi, saapuneva and saapunevan, there are also corresponding passive potential non-finites as well as other, even more marginal potential non-finites, including occasional past-tense forms of the potential. The novel forms described in this article do not fit the traditional view of the potential mood in Finnish. The phenomena observed are also assessed via a small questionnaire. In light of the observations presented, the article questions the received view of the potential as a mood. Instead, it is claimed that unless the traditional notion of mood in Finnish grammar is radically modified, the category dubbed the potential cannot be regarded as a wholly unambiguous mood; rather, we are dealing with a phenomenon that belongs mainly to the realm of derivation instead of inflection.

Onnellinen, vaikka rikas, terve ja perheellinen

Ilona Herlin — 2024-12-19

Tutkimuksessa tarkastellaan suomenkielisissä verkkokeskusteluissa esiintyviä ilmaisuja, joissa adjektiivi onnellinen yhdistyy konsessiiviseen vaikka-rakenteeseen (esim. olen onnellinen vaikka olen työtön). Aineistona on Suomi24-keskustelufoorumin kommentteja (N=1148), ja onnellisuuden ilmauksia ja konsessiivisia suhteita niissä analysoimalla avautuu näkymä sellaisiin kulttuurisiin odotuksiin, joita tutkitussa aineistossa onnellisuuteen liitetään. Analyysi pohjaa kognitiiviseen kielioppiin ja fennistiseen aineistopohjaiseen kieliopintutkimukseen. Tuloksia suhteutetaan myös pohjoismaiseen hyvinvointitutkimukseen.

Tutkimus tarkastelee erityisesti sitä, millaisia oletuksia ja selitysmalleja ihmiset liittävät omaan ja toisten onnellisuuteen sekä miten nämä kytkeytyvät erilaisiin kieliopillisiin muuttujiin. Artikkelissa selvitetään ensinnäkin, millaiseksi onnellisuudesta puhuminen hahmottuu eri persoonien yhteydessä eli silloin, kun puhuja puhuu omasta tai toisten (2. tai 3. persoonan) onnellisuudesta. 1. persoonan puheesta nousee esiin ennen kaikkea tapa vakuutella omaa onnellisuutta epäsuotuisissa olosuhteissa: yhtäältä haastetaan jaettuja oletuksia onnellisuuden edellytyksistä ja toisaalta myös normalisoidaan omia elinolosuhteita. 2. persoonalle suunnattu puhe on negaation dominoimaa ja sillä pyritään ennen kaikkea osoittamaan, että toisen onnellisuuden tavoittelu pohjautuu vääriin ajattelumalleihin. 3. persoonan esimerkeissä taas nousevat esiin etenkin yleistykset ja niiden kautta pohdinnat erilaisten olioiden onnellisuudesta.

Kieliopillisen analyysin kautta päästään analysoimaan verkkokeskusteluaineistosta sitä, miten tietyn kulttuurin jäsenet hahmottavat onnellisuutta yhteisöllisten normien ja arvojen valossa. Aineistosta nousee esiin kulttuurissamme keskeisinä pidettyjä onnellisuuden edellytyksiä, joita ryhmittelemme sosiologi Erik Allardtin kolmijaon mukaan omistaa-, rakastaa- ja olla-kategorioihin; haemme näin vastauksia siihen, millaisia jaettuja käsityksiä kulttuurissamme on onnellisesta ihmisestä ja millaisista osatekijöistä onnellisuuden ajatellaan rakentuvan.

Tutkimus suhtautuu kriittisesti sellaiseen valtavirtaiseen onnellisuustutkimukseen, jossa ihmisten onnellisuutta ja etenkin heidän arvioitaan omasta onnellisuudesta tarkastellaan irrallaan kielellisestä ja kulttuurisesta kontekstista, ja sen laajempana tavoitteena onkin luoda pohjaa sellaiselle kielentutkimukselle, jossa onnellisuutta ja siitä puhumista tutkitaan kieliopin näkökulmasta ja mikrotasolla analysoiden.

Happy, though rich, healthy and with a family. The conditions and models of happiness

This study examines expressions, taken from Finnish online discussions, in which the adjective onnellinen (‘happy’) is combined with the concessive structure vaikka (‘though’; e.g., I am happy though I am unemployed). The data, comprising comments from the Suomi24 online discussion forum (N=1148), reveals the cultural expectations associated with happiness by analysing these expressions of happiness and concessive relationships. The analysis draws on cognitive grammar and Finnish-language data-driven grammatical research. The findings are then further contextualised within the framework of Nordic welfare studies.

The study focuses in particular on the assumptions and explanatory models that people associate with their own and others’ happiness and on how these link to grammatical variables such as person and modality. The article first explores how talking about happiness varies across different grammatical persons—that is, how speakers refer to their own happiness (first person) or the happiness of others (second or third person). We observe the way in which the 1st person asserts their happiness in unfavourable circumstances: on one hand, challenging shared assumptions about the prerequisites for happiness, and on the other, normalising their own living conditions. When speaking in the 2nd person, the examples are characterised by negation, the speaker mainly aiming to convince the recipient of the fact that their pursuit of happiness is based on flawed thinking. The third-person examples show a tendency towards generalisations, which in turn lead to reflections on the happiness of various types of entities.

Through grammatical analysis, the study examines how members of a particular culture conceptualise happiness in the light of communal norms and values. The data reveals the central conditions for happiness that are considered important in our culture, which are categorised according to the sociologist Erik Allardt’s tripartite framework of “having”, “loving” and “being”. Thus, the authors seek to answer questions regarding the shared cultural conceptions of a happy person and the components that are believed to constitute happiness.

The study takes a critical stance toward mainstream happiness research, which often examines people’s happiness, particularly their self-assessments, as detached from linguistic and cultural contexts. Its broader goal is to lay the groundwork for linguistic research that investigates happiness and discourse on happiness from a grammatical perspective, analysing it at a micro level.

Irmeli Pääkkönen 1933–2024

Maija Saviniemi — 2024-12-19

Vuosisisällys

Markus Lakaniemi — 2024-12-19

Havaintoja tverinkarjalaisistä sukunimistä

Denis Kuzmin — 2024-12-19

Kieltäminen ei ole kielteisesti implikatiivista

Jutta Salminen — 2024-12-19

Suunvuoro

Johanna Komppa — 2024-12-19

”Nyt kun paikalla on äidinkielen opettaja, pitääkin miettiä, miten sanon, ettei tule tehtyä virheitä!”

Voi itku, ajattelen. Humoristinen lausahdus kertoo paljon siitä, millainen mielikuva suomen kielen ammattilaisista on alan ulkopuolella. Kun paikalla on eri alojen asiantuntijoita, suomen kielen asiantuntija saattaa joutua kiusalliseen tilanteeseen: Ensin pitää yrittää vakuuttaa muut osallistujat siitä, ettei ole arvioimassa kenenkään paikalla olevan kielenkäyttöä. Ja sitten pitäisi saada sama väki vakuuttuneeksi, että suomen kielen osaajilla olisi muutakin annettavaa kuin normatiivinen näkökulma yksilön kielenkäyttöön. Vasta tämän jälkeen päästään asiaan: suomen kielen asiantuntija ja laajemmin suomen kielen tutkimus voisi olla avuksi vaikkapa siinä, miten organisaatio voi rakentaa kielistrategiaansa tilanteessa, jossa työpaikalla puhutaan eri kieliä erilaisin taidoin.

Vuosina 2021–2024 käynnissä olleessa Kielibuusti-hankkeessa olen kollegojeni kanssa saanut olla kehittämässä korkeakoulutettujen maahanmuuttajien työllistymistä tukevia ratkaisuja yhteistyössä työelämän kanssa. Olemme tuottaneet välineitä, joiden avulla kieltä oppiva voi ottaa (työ)ympäristön kieltä haltuun ja joiden avulla työkaveri voi tukea kollegan kielenoppimista. Taustalla on ajatus monenlaiset kielitaidot hyväksyvästä työkulttuurista, jossa kannustetaan yrittämään ja kehittymään eikä virheistä tuomita.

Työelämäkumppanimme ovat olleet aidon ilahtuneita siitä, että ovat saaneet tukea työpaikan kieliasioiden pähkäilyyn ja näkökulmia kielenoppimiseen liittyviin uskomuksiin. Arvelen kuitenkin, että ilman laajan hankkeen tuomaa taustatukea emme olisi näihin pöytiin päässeet eikä meitä olisi ehkä edes osattu kysyä mukaan.

Virittäjän ja Virittäjä-blogin lukijat toki tietävät, että fennistiikka on paljon muuta kuin normittamista. Mediassa asiantuntemuksemme usein tunnistetaan ja sitä hyödynnetään esimerkiksi silloin, kun on kyse suomen kielen asemasta tai kielenkäytön sosiologisista piirteistä. Jos kuitenkin yksilöiden mielikuva osaamisestamme rajoittuu normeihin, suomen asiantuntijoiden kykyjä vuorovaikutuksen ja merkitysten tarkastelussa ei tunnisteta, ja paikalle pyydetään viestinnän osaaja. Viestinnän ammattilainen auttaa viestimään. Kielen ammattilainen kai sitten normittaa ja opettaa. Väittäisin jopa, että suomen kielen osaajiin liitetyt mielikuvat estävät meitä pääsemästä mukaan niihin keskusteluihin, joissa päätetään vaikkapa organisaatioiden kielenkäytöstä.

Miten tilanteen voisi muuttaa? Hankevuosina huomasin, että yhä useammin aloin esittäytyä Helsingin yliopistosta tulevana työelämän kielen ja kielenoppimisen tutkijana – jätin suomen kielen mainitsematta. Ratkaisuni ei ollut missään nimessä kestävä, mutta näin päästiin nopeammin käsiksi siihen, mitä annettavaa minulla voisi olla. Kun yhteistyö oli jatkunut jonkin aikaa ja olimme tarjonneet kumppaneille muitakin näkökulmia kieleen ja kielenkäyttöön kuin oikeakielisyyden, suomen kielen asiantuntijuutta saattoi korostaa voimakkaammin. Ehkä hitaasti, mutta kohtaaminen kerrallaan kapea mielikuva suomen kielen osaajista ja asiantuntijuudesta toivottavasti muuttuu.

Johanna Komppa