Ennen ja nyt tarttuu vuoden tauon jälkeen perinneaiheeseensa, Ranskan suuresta vallankumouksesta aina esimmäisen maailmansodan loppuun ulottuvaan pitkään 1800-lukuun. Kuten aiemminkin, numero sai alkunsa 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssista, joka järjestettiin tällä kertaa Oulun yliopistossa 24.–25.1.2019. Kaikki artikkelit perustuvat siellä pidettyihin esitelmiin. Kollektiivinen kiitos kaikille mukaan tulleille kirjoittajille!
Liikkeessä ovat sekä tieto ja taidot monissa muodoissaan että niiden levittäjät ja vastaanottajat. Tässä numerossa nähdään, kuinka tiedon avulla on mahdollista pyrkiä säilyttämään tai muuttamaan vallitsevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä, vaikuttaa ihmisten kokemiin tunteisiin, kehittää itseään ja ottaa kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin. Tieto voi auttaa yksilöitä eteenpäin elämässään tai saattaa heidät riskialttiisiin tilanteisiin. Seitsemän referee-artikkelin kokonaisuus osoittaa, että tiedon tutkiminen kääntää tutuistakin aiheista esiin vähemmän käsiteltyjä näkökulmia.
Janne Palkiston suurennuslasin alla on ruotsalainen lehtikirjoittelu keväältä 1810, jossa hovikapellin klarinetisti ja säveltäjänuraansa aloitellut Bernhard Crusell kohtasi suoraa ja epäsuoraa arvostelua. Osansa kritiikistä sai myös ruotsalaisen musiikkikulttuurin tila, sillä koettiin, ettei maa tuottanut kansainvälisesti merkittävää kansallista musiikkia. Palkisto pohtii, mikä merkitys tällä mahdollisesti oli Crusellin toiminnalle muusikkona ja säveltäjänä ja avaa Ruotsin historian murroskohdan yleistä ilmapiiriä politiikankin kannalta. Esimerkiksi sensuurilainsäädäntöön tehdyt muutokset, sanoma- ja aikakauslehdistön orastava nousu sekä musiikkikustannustoiminnan kansainvälistyminen olivat kaikki tärkeitä elementtejä tässä yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa.
Sami Suodenjoki valottaa santarmilaitosta avustaneiden suomalaisten ilmiantajien toimintaa, kontakteja venäläiseen virkavaltaan ja sitä, mitä heidän motiiveistaan voidaan päätellä. Lisäksi Suodenjoki tarkastelee keisarivallan päätyttyä koittaneita jälkiseuraamuksia, kun asiakirja-aineistoja käytiin läpi entisiä ilmiantajia tai sellaisiksi epäiltyjä etsien. Osa pyrki pitämään matalaa profiilia, osa taas teki kaikkensa puhdistaakseen maineensa lehti-ilmoituksiakin hyödyntäen, mutta polarisoituneen poliittisen ilmapiirin vuoksi kumpikaan reagoimistapa ei ollut riskitön.
Josephine Hoegaerts tutustuttaa debattikulttuuriin Cambridgen yliopistossa 1800-luvun viimeisinä vuosina. Aihe on melkeinpä peribrittiläinen, mutta näkökulma sen sijaan odottamattomampi: Hoegaertsin fokus on (kolonisoiduissa) äänissä ja niiden kuvaamisessa aikalaisjulkaisujen, kuten opiskelijalehti The Grantan, sivuilla. Esimerkiksi silloisen Intian alueelta olevat opiskelijat olivat ensimmäisiä ”toisia”, jotka sävyttivät yliopistoyhteisöjen homogeenisyyttä. Jotkin puhujista saivat kiitosta onnistuneesta retoriikastaan, kun taas osan kohdalla heidän puhettaan pidettiin ”käsittämättömänä” ja annettiin ymmärtää, että he olivat oppimassa The Cambridge Union -debattiyhdistyksen kustannuksella. Joukossa onkin brittikirjoittelun perusteella niin assimiloituvia kuin traditionaalista järjestystä ”häiritseviä” ja haastaviakin ääniä. Puheenpito ja sille annetut merkitykset brittiläisen identiteetin ja yhteiskunnan kannalta hahmottuvat samalla.
Myös Riikka Isoaho-Nousiaisen artikkelissa ollaan koulutusympäristössä. Hän tarkastelee J. V. Snellmanin oululaisen serkuntyttären Hannan kolmivuotista opintietä valtion Svenska Fruntimmersskolan i Helsingfors -tyttökoulussa Helsingissä. Tässäkin tapauksessa välimatka kotiseudun ja tiedon keskuksen välillä oli huomattava, mutta Hanna osoittautui tuloksiltaan nousujohteiseksi oppilaaksi ajoittaisesta koti-ikävästään huolimatta. Isoaho-Nousiainen valottaa kirjeenvaihdon merkitystä kasvatuksen ja sukulaisten harjoittaman sosiaalisen kontrollin välineenä. Tavoitteena oli paitsi Hannan, myös koko perheen sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kartuttaminen. Koulussa opetetuista aineista muodostuu osaltaan käsitys siitä, millaiseksi säätyläisnaisten yhteiskunnallinen rooli katsottiin, ja Helsingin asemasta sosiaalisen ja kulttuurisen elämän keskuksena saadaan välähdyksiä esimerkiksi kahvilakulttuurin kautta.
Minna Seppänen ja Janne Tunturi puolestaan pohtivat klassisten kielten, kreikan ja latinan, suomalaisissa oppikouluissa opettamista tukeneita ja vastustaneita argumentteja. Käytössä oli vuosisataisen opetustradition myötä omaksuttuja metodeja, ja äidinkieli saatettiin nähdä vielä soveltumattomana vastaavaan käyttöön. Uudet kielet, kuten englanti ja saksa, tekivät joka tapauksessa tuloaan opetusohjelmiin, ja muillekin kuin kieliaineille haviteltiin lisätunteja. Seppänen ja Tunturi osoittavat, että keskusteluissa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että oppilaille saisivat käsityksen antiikin maailman kulttuurista, eikä pelkistä kieliopillisista seikoista.
RMS Titanicin suuronnettomuuden äärelle päästään yllättävällä tavalla – Silja Vuorikurun analysoimien suomalaisten arkkiveisujen näkökulmasta. Kansankirjoittajien kynästä syntyneet, tunteisiin vetoavat runoteokset saattoivat olla kymmenien säkeiden laajuisia, ja niiden kirjoittajat käyttivät surumielisyyttä myyntikeinonakin. Yksityiskohtaisissa kertomuksissa tuotiin esille mm. käsityksiä onnettomuuden syistä ja syyllisistä ja tartuttiin tapaukseen liittyvään myyttiseen symboliikkaan – aluksen nimeä myöten. Sanomalehtien hyödyntäminen arkkiveisuja laadittaessa oli yleistä, ja nähtävissä on myös kirjallisten konventioiden käyttämistä. Kuten Vuorikuru osoittaa, omana aikanaan kansan suosioon nousseiden Titanic-arkkiveisujen merkittävyys ei piile niiden kirjallisen ilmaisun laadussa, vaan kyseinen genre on konservatiivisuudestaan huolimatta omaperäisiäkin tulkintoja sisältävä, vähemmän tutkittu kansanomaisen kulttuurin ja tiedonvälityksenkin muoto.
Samoin Petra Lehtoruusun aiheena on aikansa ilmiöksi muodostunut Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia, jota jälkielämineen Lehtoruusu lähestyy adaptaation käsitteen kautta. Keskiössä eivät ole niinkään ajanjakson 30-vuotisesta sodasta Kustaa III:n vallankaappaukseen kattavat tarinat itsessään, vaan etenkin Carl Larssonin ja Albert Edelfeltin vastakohtaisetkin kuvitusratkaisut ja niihin sisältyvät viestit sekä erilaiset suomalaiset näyttämösovitukset 1800- ja 1900-luvun vaihteesta. Hahmoista paikkansa valokeilassa ottaa Regina von Emmeritz, joka on nähty kirjojen sivuilla, teatterilavoilla ja mykkäelokuvassa joko nunnamaisena tai vaatetuksellaan ylhäisestä syntyperästä viestivänä hahmona. Lehtoruusun tutkimuksessa erilaiset visuaaliset taidemuodot asettuvat rinnakkain ja kertovat omaa tarinaansa klassikon kukoistuksesta ja toisaalta suosion notkahtamisesta.
Pitkä 1800-luku tiedon välittämisen ja liikkeen vuosisatana on loputtoman monimuotoinen ilmiö- ja tutkimuskenttä, kuten numeron artikkelit hienosti osoittavat. Yllättykäämme uuden ja uudelleen löydetyn tiedon parissa!
Ennen ja nyt muuttaa alkuvuodesta Journal.fi-palveluun, ja nykyinen sivusto jää numeroarkistoksi. Uudet numerot löytyvät jatkossa osoitteesta https://journal.fi/ennenjanyt.
Hämeenlinnassa 20.12.2019
Vieraileva päätoimittaja Taneli Hiltunen
