Järeä rannikkotykistömme

Kirjoittajat

• Yrjö Pohjanvirta

Avainsanat:

Järeä rannikkotykistö, Suomi

Abstrakti

Artikkelin alussa kuvataan lähtötilanne: " Suomen itsenäistyessä sen alueella olleet linnoitukset joutuivat uusien isäntien haltuun. Tällä tavalla Suomi sai myös järeää rannikkotykistöä, johon sillä muuten tuskin koskaan olisi ollut varaa." Järeiksi rannikkotykeiksi katsotaan yleensä tykit, joiden kaliiperi on yli 200 millimetriä. Artikkelissa käsittelyssä olevat tykkimallit on rajattu seuraaviksi: 203/45-C (8") 234/50-BS (9"), 254/45-0 (10") ja 305/52-0 (12").
Ensimmäisessä luvussa, "Vapaussodan jälkeinen aika", tarkastellaan venäläisten tykkiperintöä ja Inon episodia vuonna 1919, Seuraavassa luvussa esitellään järeän rannikkotykistön kehitystä 1920-luvulla, käsitellen muun muassa puolustusrevision kannanottoja. Kolmas luku tarkastelee kehitystä 1930-luvulla. Siinä esitellään muun muassa uudelleenryhmittämistä, Viipurin lohkon vahventamista ja Ahvenanmaan kysymystä. Seuraavissa luvuissa tuodaan esille järeän rannikkotykistön toimintaa ja kehitystä sotien ja välirauhan aikana sekä rannikon riisumista aseista. Viimeisessä luvussa käsitellään lyhyesti sotien jälkeistä kehitystä.. Lopuksi kirjoittaja muun muassa toteaa, että "järeän rannikkotykistön käytössä on kyetty löytämään ne avainasemat, joissa vähälukuisella kalustolla on parhaiten voitu vaikuttaa rannikkojemme puolustukseen".