MOOTTORITORPEDOVENEISTÄ JA JÄREÄSTÄ TYKISTÖSTÄ OHJUSTULENKÄYTTÖÖN – MERIPUOLUSTUKSEN KAUKOTORJUNNAN KEHITYS JATKOSODAN PÄÄTTYMISESTÄ 1980-LUVULLE

Kirjoittajat

• Juuso Säämänen Maanpuolustuskorkeakoulu

Avainsanat:

meripuolustus, rannikkopuolustus, maihinnousuntorjunta, taktiikka, ohjukset, torpedot.

Abstrakti

Meripuolustuksen kaukotorjuntakyvyn ylläpito ja sen kehittäminen olivat oleellinen osa merivoimien ja rannikkotykistön valmistautumista maihinnousuntorjuntaan kylmän sodan aikana. Mikäli hyökkäys suuntautuisi kriisitilanteessa Suomen rannikolle, tuli rannikkotykistön sekä laivastovoimien aloittaa vihollisen kuluttaminen avomereltä alkaen. Tällöin maavoimilla olisi riittävät edellytykset vihollisen lyömiseen maihinnousurannalla. Artikkelissa tarkastellaan meripuolustuksen kaukotorjuntakyvyn kehittämistä jatkosodan päättymisestä vuoteen 1980 saakka. Meripuolustuksen kaukotorjunta perustui vuodesta 1944 aina 1970-luvun puoliväliin saakka torpedoilla varustettavien moottoritykkiveneiden operaatioihin, joihin pyrittiin yhdistämään järeän rannikkotykistön tuli. Miinoitustoiminta miellettiin tuolloin lähinnä puolustukselliseksi toiminnaksi saariston reuna-alueilla, eikä miinoitteita pidetty varsinaisena kaukotorjunnan osana muutoin kuin joissain poikkeustapauksissa. Vuonna 1965 tehty päätös meritorjuntaohjuksen hankinnasta käynnisti hitaan, mutta väistämättömän muutoksen. Sen seurauksena meritorjuntaohjuksesta tuli 1980-luvun alkuun mennessä kaukotorjunnan pääase sekä rannikkotykistön ja merivoimien yhteinen asejärjestelmä.