Monikulttuurisia sijaisperheitä: venäläiset ottolapset inkerinsuomalaisissa kasvattiperheissä 1800-luvulla
Abstrakti
Artikkeli käsittelee sijaisperheen ja lapsen suhdetta historiassa, sijaisvanhemmuuden käytäntöjä ja valtiollista sosiaalipolitiikkaa orpolasten sijoittamiseen liittyvissä kysymyksissä Inkerissä 1800-luvulla. Kuolleisuus oli korkea, ja useat lapset menettivät vanhempansa, kuten myös lehtolapset joutuivat erilleen yksinhuoltajaäideistään. Näille orpolapsille perustettiin löytölastenkoteja. Koska orpojen virta näihin laitoksiin oli iso ja luonteeltaan jatkuva, päätettiin antaa orpolapsia kasvatettaviksi myös sijaisperheisiin, mukaan lukien inkerinsuomalaiset kasvattiperheet. Inkerin kirkko, inkerinsuomalaiset kyläyhteisöt ja paikalliset viranomaiset tekivät sujuvaa yhteistyötä keskenään orpojen sijoittamisessa kasvattiperheisiin. Sijaisvanhempien toiminta oli vapaaehtoista ansiotoimintaa. Riippumatta syntyperästään orpolapset kirjattiin venäläisiksi ortodokseiksi eivätkä he saaneet vaihtaa uskontoaan, ja paikallinen ortodoksipappi oli velvollinen huolehtimaan heidän hengellisestä kasvatuksestaan. Tämän takia ottolapset eivät päässeet mukaan sijaisvanhempiensa samaan kirkolliseen yhteisöön, ja tämä saattoi vieroittaa lapsia ottovanhemmistaan. Osa ottolapsista muutti pois aikuisiässä. Kuitenkin muut aikuistuneet venäläiset orpolapset kasvoivat osaksi inkerinsuomalaisia kyläyhteisöjä. He saattoivat päästä myös työyhteisöjen jäseniksi teollisuuslaitoksilla, joilla ottovanhempansa työskentelivät. Näin ollen inkeriläiset kylät olivat monikulttuurisia, ja niissä asui rinnakkain ainakin kahta kansallisuutta – inkerinsuomalaisia ja venäläisiä kasvaneita orpolapsia.
