Rappiosta renessanssiin
Nostalgia Suomen taiteen kultakausimyytin rakennusaineena
Abstrakti
Suomen taidehistoriassa on vakiintunut käsitys 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta kansallisen taiteen kultakautena. Tässä artikkelissa tarkastellaan kultakausikertomuksen historiallista rakentumista nostalgian käsitteen valossa. Aineistona toimivat kahden sotienvälisen Suomen keskeisen taidevaikuttajan Onni Okkosen ja Ludvig Wennervirran kirjoitukset. Niiden pohjalta pyritään osoittamaan kultakausikertomuksen taustalla vaikuttavia ideologisia ja poliittisia aatteita, jotka nykynäkökulmasta näyttäytyvät varsin epäilyttävinä. Okkonen ja Wennervirta vaalivat ajalleen tyypillistä kansallishenkeä ja suhtautuivat mielenkiinnolla myös fasismin ja kansallissosialismin kaltaisiin ilmiöihin. Näitä kirjoittajia motivoi entistävä nostalgia, jonka tarkoituksena oli muodostaa menneisyydestä kuva, joka palvelisi nykypäivän tarkoituksia. He näkivät oman aikansa taiteen rappeutuneena, ja uskoivat uuden taiteen kukoistuksen olevan mahdollista vain jos taiteilijat kääntyisivät jälleen ammentamaan oman maansa luonnosta ja kansasta. Näitä myytin ulottuvuuksia ei enää tietoisella tasolla muisteta, mutta ne jatkavat elämäänsä myytin rakenteissa tavalla, jolla on vaikutusta myös nykypäivään. On pohdittava esimerkiksi kysymystä siitä, kuka saa kuulua siihen kansaan, jonka tuntoja kansallisen taiteen tradition ajatellaan ilmentävän. Tästä syystä on tärkeää tunnistaa kultakausikertomuksen myyttiluonne ja kohdistaa huomio sen historialliseen rakentumiseen.
Asiasanat: nostalgia, kultakausi, Onni Okkonen, Ludvig Wennervirta, Suomen taide, taidehistoria
