”Vain veri yksin ei ole invaliditeetin merkki”

Författare

  • Virva Liski

Nyckelord:

psyykkiset sotavammat, sotavammaisuus, Suomen sisällissota, veteraaniliike

Abstract

Artikkelini käsittelee valkoisten veteraani- ja sotainvalidiorganisaatioiden piirissä sotienvälisenä aikana käytyä keskustelua Suomen vuoden 1918 sisällissodan valkoisella puolella sotineiden miesten psyykkisistä vammoista. Artikkelini pääkysymys on, miten psyykkiseen sotavammaisuuteen suhtauduttiin valkoisten veteraani- ja invalidiorganisaatioissa, ja miten tämä näkyi aikalaiskeskusteluissa ja korvauskäytännöissä. Esitän, että sotienvälisenä aikana useat valkoiset psyykkisesti sairastuneet saivat virallisen invalidiveteraanistatuksen ja -eläkkeen. Suhtautuminen psyykkisiin sotavammoihin oli ideologisesti värittyneempää ja siksi sallivampaa kuin toisen maailmansodan jälkeen. Erotan invalidi- ja veteraaniliikkeiden parissa käydystä keskustelusta kolme keskeistä tapaa määritellä ”henkistä invaliditeettia”: patologian ja pelkuruuden kieltämisen, psyykkisten sotavammojen pitkäaikaisen, laaja-alaisen ja myöhemmin puhkeavan luonteen korostamisen sekä henkisen terveyden mieltämisen hyväksyttynä uhrina isänmaalle.

Referera så här

Liski, V. (2021). ”Vain veri yksin ei ole invaliditeetin merkki”. Historiallinen Aikakauskirja, 119(2), 195–207. Hämtad från https://journal.fi/haik/article/view/140806