”Vain veri yksin ei ole invaliditeetin merkki”

Authors

• Virva Liski

DOI: https://doi.org/10.54331/haik.140806

Keywords:

psyykkiset sotavammat, sotavammaisuus, Suomen sisällissota, veteraaniliike

Abstract

Artikkelini käsittelee valkoisten veteraani- ja sotainvalidiorganisaatioiden piirissä sotienvälisenä aikana käytyä keskustelua Suomen vuoden 1918 sisällissodan valkoisella puolella sotineiden miesten psyykkisistä vammoista. Artikkelini pääkysymys on, miten psyykkiseen sotavammaisuuteen suhtauduttiin valkoisten veteraani- ja invalidiorganisaatioissa, ja miten tämä näkyi aikalaiskeskusteluissa ja korvauskäytännöissä. Esitän, että sotienvälisenä aikana useat valkoiset psyykkisesti sairastuneet saivat virallisen invalidiveteraanistatuksen ja -eläkkeen. Suhtautuminen psyykkisiin sotavammoihin oli ideologisesti värittyneempää ja siksi sallivampaa kuin toisen maailmansodan jälkeen. Erotan invalidi- ja veteraaniliikkeiden parissa käydystä keskustelusta kolme keskeistä tapaa määritellä ”henkistä invaliditeettia”: patologian ja pelkuruuden kieltämisen, psyykkisten sotavammojen pitkäaikaisen, laaja-alaisen ja myöhemmin puhkeavan luonteen korostamisen sekä henkisen terveyden mieltämisen hyväksyttynä uhrina isänmaalle.