”Pikkutyttöjen ahdistelijat vaarattomiksi!”

Kirjoittajat

• Markku Mattila
• Petri Eskola

DOI: https://doi.org/10.54331/haik.140808

Avainsanat:

seksuaalirikollisten kastraatio, Lääkintöhallitus, Suomi

Abstrakti

Tutkimme suomalaista kastraatiopolitiikkaa pakkokastraation voimassaoloaikana 1935–1970. Vuoden 1935 sterilointilaki mahdollisti sukupuoliviettinsä voiman tai suuntautumisen takia vaarallisten seksuaalirikollisten pakkokastraation. Vuoden 1950 erillinen kastraatiolaki kiristi ja tehosti menettelyä. Kysymme, miten lainsäädäntö sai alkunsa, muovautui ja mitä sanottiin tavoiteltavan sekä millaisia rikoksia tehneisiin sitä sovellettiin. Käytämme arkistolähteitä, aikalaiskirjallisuutta ja lainsäädäntölähteitä. Tekstiaineisto analysoidaan historiantutkimuksen keinoin. Pakkokastraatiopäätösten syyt analysoidaan muodostamalla vuoden 1950 lainsäädännön ja kastraatiokortiston pohjalta aineistolähtöinen luokittelu, joka analysoidaan tilastollisesti. Pakkokastraation ensisijainen kohde oli lapseen seksuaalirikoksen suunnannut. Vuonna 1950 kohteisiin lisättiin henkisen tilan takia rangaistukseen tuomitsematta jätetyt. Lisäksi säädettiin, että nimettyihin seksuaalirikoksiin tuomitusta piti aina tehdä kastraatioesitys. Tämä nosti kastraatioesitysten määrää huomattavasti verrattuna aiempaan. Pakkokastraatio oli voimassa vuoteen 1970, mutta Lääkintöhallitus lopetti lain toimeenpanon: viimeinen kastraatiomääräys annettiin vuonna 1958. Kaikkiaan annettiin 233 pakkokastraatiomääräystä. Määräysten ”kulta-aika” oli vuosina 1951–1955, jolloin annettiin kolme neljästä määräyksestä. Määräysten peruste oli alaikäiseen kohdistunut seksuaalirikos (73 %) ja täysi-ikäisen raiskaus (17 %). Homoseksuaalisuus sinänsä ei ollut kastraatioperuste. Kastraatiopolitiikka kohdistui voimakkaasti älyllisesti vajaisiin. Heitä koskevista esityksistä 71 prosenttia esityksistä johti määräykseen, muiden kohdalla 12 prosenttia.