Perhelisä yhteiskuntakokemuksen raamittajana
Sosiaaliturva uuden ja vanhan rajapinnalla 1940-luvun Suomessa
Abstract
Vähävaraisille suurperheille myönnetty perhelisä edusti vuonna 1943 sosiaaliturvan uusinta innovaatiota, sään nöllisesti maksettavaa sosiaaliavustusta. Murrosvaiheen etuutena perhelisä oli sekoitus uutta ja vanhaa. Tavaramuotoisuutensa sekä avustuksen saajille asetettujen kelpoisuusehtojen takia perhelisä jäi jo saman vuosikymmenen lopulla modernien etuuksien varjoon. Kokemushistoriaan nojaava lähtökohtani on, että juuri tällaisella rajapinnalla, uuden ja vanhan leikkauskohdassa, kokemus ja sen muutos artikuloituvat selvästi esiin. Keskityn tarkastelussani lyhyeen ajanjaksoon 1940-luvulla, jolloin
perhelisä edusti sosiaaliturvan uudistumista ja analysoin, millaista yhteiskuntakokemusta perhelisäetuus rakensi ja normitti. Osoitan artikkelissa, että perhelisä raamitti yhteiskuntakokemusta, joka poikkesi sekä aiemman köyhäinhoidon että myöhempien sosiaaliavustusten yksilöyhteiskuntasuhteesta.
Yksilöiden sijaan perhelisä nosti (suur)perheet yhteiskuntasuhteen keskiöön ja rakensi kokemusta perheitä ja yhteiskuntaa yhdistävästä, menneisyydestä
tulevaisuuteen ulottuvasta, vastavuoroisuutta korostavasta moraalisesta sidoksesta.
Asiasanat: perhelisä, sosiaaliavustus, hyvinvointivaltio, kansalaisuus, kokemuksen historia
