Muinainen itsenäisyys suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1920–2020
Abstract
Tarkastelemme artikkelissa 1900-luvun alun, erityisesti 1920–1930-lukujen historiantutkimuksen ja historian yleisesitysten jälkivaikutusta 2000-luvun historiakulttuurissa ja kulttuurisessa muistissa. Kohteena on ”varhais-” tai ”muinaishistorian”, joskus myös ”heimokaudeksi” tai ”kalevala-kulttuuriksi” kutsuttu aika, joka Suomen tapauksessa tarkoittaa myöhäistä rautakautta ennen kirjoitettua historiaa ja aikaa osana Ruotsin keskiaikaista kuningaskuntaa. Epämääräinen aikarajaus viittaa käytännössä usein ajanjaksoon, jota nykyään myös suomalaisessa tutkimuksessa kutsutaan viikinkiajaksi, eli aikaan 800-luvulta 1100-luvulle. Esitämme, että 1900-luvun alun valtavirtaisessa historiantutkimuksessa, historian popularisoinneissa ja amatöörihistorioissa muotoiltiin ajatuksia, jotka vaikuttavat edelleen rautakautta ja keskiaikaa käsittelevissä keskusteluissa, vaikka niiden alkuperäinen historiakulttuurinen ja -poliittinen konteksti on kadonnut. Tarkemman analyysin kohteena on ajatus Suomen
muinaisesta itsenäisyydestä ja sen päättymisen ajankohdasta eli ristiretkistä ja Suomen alueen liittämisestä Ruotsin kuningaskuntaan. Tämä on paitsi ollut yksi suomalaisen historiantutkimuksen keskeisiä kysymyksiä, myös suurta yleisöä kiinnostanut aihe. Tutkimme, miten näihin kysymyksiin liittyvä keskustelu on käynyt rajaa akateemisen tutkimuksen, julkisen ja jaetun historiakulttuurin ja pseudohistorioiden välillä. Artikkelin keskeinen havainto on, että pseudohistoriat Suomen muinaisista kuninkaista ovat noudattaneet yleistä kiinnostusta Suomen keskiaikaan ja varhaishistoriaan ja hyödyntäneet argumenteissaan akateemisen tutkimuksen johtopäätöksiä. Muinaisten kuninkaiden yksi kukoistus oli suomalaisen medievalismin huippukausi itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä. Uusin kiinnostus muinaissuomalaisten kuningaskuntiin syntyi samaan aikaan kuin yleinen keskiaikaharrastus ja uusi akateeminen kiinnostus keskiaikaan. Varsinkin jälkimmäistä on leimannut eurooppalaisuuden projekti. Pseudohistoriat tulee näin ollen ymmärtää äärimmäisenä esimerkkinä kansallismielisestä keskiajan tulkinnasta, jonka edustajat kokevat olevansa jaetun historiakulttuurin marginaalissa.
