Eriarvoisuutta vastaan kunnallisen demokratian keinoin
Tasa-arvon haaste Helsingin kaupunginvaltuustossa 1919–1921
Abstract
Artikkelissa tarkastellaan, miten kunnallinen demokratia, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mahdollisti taistelun eriarvoisuutta vastaan paikallisella tasolla. Artikkelin päähypoteesina on, että tasa-arvoisuuden vaatimus oli kunnallisen demokratian ytimessä. Sen avulla legitimoitiin uusien nousevien ryhmien vaatimukset, ja aikaisempien hallitsevien ryhmien oli sopeuduttava ja vastattava uudenlaisiin tasa-arvoisuuden vaatimuksiin ja haasteisiin. Pohjimmiltaan kyse oli tasa-arvoisuudesta sekä materiaalisena todellisuutena että immateriaalisena kokemuksena siitä, että oman kaupungin ja oman elämänpiirin asioihin oli mahdollista vaikuttaa. Kyse on siis periaatteessa samasta ilmiöstä, jonka Nobel -palkinnon saanut taloustieteilijä Amartya Sen on nostanut esiin tutkiessaan ruokakriisejä. Pelkästään ruokamäärät tai varallisuus eivät selitä yhteisöjen toimintaa, vaan kokemukset toiminnan moraalisesta oikeutuksesta ja yksilöiden ja ryhmien vaikutusmahdollisuuksista ovat yhtä keskeisellä sijalla. Artikkelissa tätä näkökulmaa tarkastellaan kiistanalaisena ja muutoksessa olevana prosessina, joka avaa Helsingin kaupungin kautta kurkistusaukon Suomen mittakaavassa suuren kaupungin eriarvoisuuden ja tasa-arvoisuuden manifestoitumiseen.
Aikalaisten elinpiirit olivat yhä hyvin eriytyneet, aina kaupungin rakennetta myöten, mutta demokraattinen kunnallisuudistus pakotti osapuolet yhteistyöhön. Tuon esiin, miten uudet nousevat ryhmät olivat monessa suhteessa altavastaajan asemassa. Silti valtuustosta tuli yhteisesti jaettu instituutio, jossa eriarvoisuuden käytäntöjä voitiin osoittaa ja purkaa tai ainakin lieventää neuvotteluin ja kompromissein. Demokratian asettamat rajat poliittisine voimasuhteineen, lait ja säännöt sekä kunnallishallinnon polkuriippuvuus estivät äkilliset muutokset, mutta kunnallinen demokratia avasi tien kohti demokraattista inkluusiota, jossa tasa-arvon käytännöistä ja toteutuksesta neuvoteltiin yhä uudelleen ja uudelleen eri ryhmien, intressien sekä eri asiantuntijanäkökulmien ristipaineessa. Naisten ja työväestön edustajien nousu valtuustoon aiheutti paradigman muutoksen siten, että kunnallishallintoa ei enää pidetty epäpoliittisena asiantuntijuutena, vaan eri asiantuntijanäkökulmat kilpailivat ratkaisuja tehdessä ja toivat esiin ratkaisujen poliittisen luonteen – mikä avasi tietä kohti tasa-arvoa.
Asiasanat: kunnallinen demokratia, tasa-arvo, eriarvoisuus, inkluusio, kunnallispolitiikka