Kirjailija Iivo Härkönen ja unelma ortodoksisesta virsilaulusta

Kirjoittajat

• Maria Takala-Roszczenko Itä-Suomen yliopisto https://orcid.org/0000-0002-9178-5047

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.103094

Avainsanat:

jumalanpalveluslaulu, virsilaulu, Iivo Härkönen, ortodoksinen, kreikkalaiskatolinen

Abstrakti

Tässä artikkelissa tarkastellaan vuonna 1922 julkaistua runokokoelmaa nimeltä Jumalanpalveluslauluja, joka sisältää ortodoksisen kirkon liturgisia laulutekstejä uudelleen runoiltuina loppusoinnulliseen muotoon. Artikkelissa selvitetään arkistoaineiston ja aikalaiskirjoitusten valossa kokoelman taustatekijöitä, julkaisuprosessia ja vastaanottoa. Kokoelman tekijä, kirjailija Iivo Härkönen (1882–1941), toivoi runojensa käynnistävän Suomen ortodoksisessa kirkossa kirkkolaulun uudistuksen, jossa perinteisen kuorolaulun rinnalle kehittyisi seurakunnallinen ”virsilaulu”. Runomittaisia lauluja oli hänen mielestään helpompi painaa mieleen kuin ortodoksiselle perinteelle ominaisia suorasanaisia laulutekstejä.

Jumalanpalveluslaulujen julkaisu ajoittui itsenäisen Suomen varhaisiin vuosiin, jolloin Suomen ortodoksinen kirkko, vuoden 1918 asetuksella kansankirkon aseman saanut uskonnollinen vähemmistö, pyrki monin tavoin eroon venäläisyyden leimasta. Ortodoksien sopeutumista uuteen yhteiskuntajärjestykseen arvioidaan tässä artikkelissa kirkon kansallistamisen ja akkulturaation käsitteillä. Kääntyminen pitkälti luterilaisen valtakulttuurin puoleen nähdään positiivisena asennoitumisena integroitumiseen tai assimilaatioon, joiden seurauksena sotienvälisellä kaudella syntyi myös uusia hengellisen kulttuurin ilmaisumuotoja.

Iivo Härkösen toiminta orientoitui voimakkaasti valtakulttuuriin. Sepittäessään Jumalanpalveluslauluja hän ammensi tunnistettavasti luterilaisesta virsiperinteestä. Kokoelman 59 laulua muistuttavat luterilaisia virsiä säkeistömalliltaan, loppusoinnuiltaan, osin myös metriikaltaan. Kokoelman rakenne jäljitteli puolestaan ortodoksisia liturgisia kirjoja. Runojen ilmaisu oli pääasiassa uskollista liturgisille lähdeteksteille, mutta paikoittain niiden teologista sisältöä oli yksinkertaistettu. Alkuperäisen hymnografian lajityyppien erot oli myös sulautettu yhdenmukaisiksi säkeistöiksi, jolloin myös niiden liturgisen funktion voi katsoa muuttuneen.

Jumalanpalveluslaulut näyttäytyvät tässä kontekstissa Iivo Härkösen kirkkolauluun suuntautuneiden assimilaatiopyrkimysten tuloksina sekä niitä palvelemaan luotuina välineinä. Luterilaisesta perinteestä ammentaminen synnytti tuloksia, jotka luterilaisen virsilauluperinteen tuntijat tunnistivat välittömästi. Professori Ilmari Krohn ja lehtori Mikael Nyberg sovittivat Härkösen runoja säveliin. Krohn myös ehdotti tiettyjen runojen laulamista virsien ja hengellisten sävelmien melodioilla. Näistä ehdotuksista muutama on nuotinnettu artikkeliin esimerkeiksi.

Mikäli Iivo Härkösen visioima ortodoksinen virsilaulu olisi käynnistynyt kokoelman käyttöönoton myötä, se olisi eittämättä muuttanut vakiintunutta lauluperinnettä. Runot ja erityisesti niihin sävelletty musiikki koettiin kuitenkin liian luterilaisina. Jumalanpalveluslaulut jäivät siis kuriositeetiksi, aikansa aateilmaston heijastukseksi, Suomen ortodoksisessa kirkossa.