Luonnon rajoja etsimässä

Mitä luontoon kuuluu ja miten luontoon pääsee?

Kirjoittajat

• Ilona Herlin https://orcid.org/0000-0002-2424-2560

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.144506

Avainsanat:

ekolingvistiikka, voimadynamiikka, luonto

Abstrakti

Artikkeli pohtii ihmisen ja luonnon välisen rajan kielellistä muodostumista analysoimalla ilmaustyyppejä päästä luontoon ja kuulua luontoon. Nämä ilmaustyypit osoittautuvat yleisiksi suomenkielisissä teksteissä; 2325 virkettä käsittävä aineisto on poimittu Suomi24-keskustelupalstalta. Tutkimus on ekolingvistinen ja sen teoreettisena taustana on kognitiivinen kielentutkimus, josta hyödynnetään etenkin Leonard Talmyn (2000) voimadynamiikan käsitteistöä. Tutkimuksessa analysoidaan niitä voimia, joiden käsitteistykset pitävät analysoiduissa konteksteissa yllä ihmisen ja luonnon välistä rajaa, ja pyritään sitä kautta paljastamaan yleisempiä kulttuurisia käsityksiä ihmisen ja luonnon välisestä rajasta ja luonnosta sinänsä.

Luonnon ja kulttuurin välistä rajaa kuvataan tutkimuksen aineiston lauseissa erilaisten voimien kohtauspaikkana. Ilmauksen päästä luontoon kohdalla luontoon vieviä voimia eli agonisteja tunnistetaan kaksi tyyppiä: ihmisten ja eläinten kyseessä ollen näiden intentionaalisten olioiden oma intentio, haitallisten aineiden kohdalla taas painovoima tai aineen oma energia. Antagonistisiksi vastavoimiksi, jotka näyttäytyvät näiden olioiden ylitettävinä esteinä, paljastuvat analyysissa ihmistä rajoittavat olosuhteet, kuten säätila, vuodenaika, kaupunkiasuminen, ja eläinten ja haitallisten aineiden tapauksessa ihmisen rakentamat säiliöt ja esteet tai hyödyntämät luonnonmuodostelmat. Ilmauksen kuulua luontoon analyysi tuo ilmi, että rajaa pitää yllä ihmisten intentioiden tuottama voima, joka on kiteytynyt kulttuurisiksi käytänteiksi, kuten asumis- ja muiksi rakenneratkaisuiksi ja totunnaisiksi tavoiksi suhtautua eläimiin ja kasveihin ja myös ihmisen omaan elämään.

Analyysi tuo esiin myös yleisempiä kulttuurisia käsityksiä luonnosta. Tarkastelluissa yhteyksissä luonto näyttäytyy yhtäältä paikkana tai sijaintina, jonne voi siirtyä, ja toisaalta järjestelmänä. Luonnon ja kulttuurin raja osoittautuu joissain tapauksissa rakennelmaksi, mutta usein se on liikkuva ja neuvoteltava. Se on ylitettävissä esimerkiksi käytännön järjestelyin, kun puhutaan luonnosta paikkana, ja argumentein, kun puhutaan luonnosta järjestelmänä. Vaikka luonnon ja kulttuurin raja piirtyy osin keskusteltavaksi, se näyttäytyy samalla myös lain ja jumalan kaltaisten auktoriteettien määrittämänä. Raja on myös molemminpuolisen uhan kohtauspaikka. Tietyt oliot luonnossa, kuten sudet, muodostavat uhan ihmiselle, jolloin niille määritellään raja. Kulttuurin puolella sijaitsevat lemmikki- ja tuotantoeläimet samoin kuin esimerkiksi myrkyt voivat luonnon puolella olla uhka sen järjestelmälle, mikä toiselta puolen motivoi rajan vetoon.  Luonto voikin saada toisaalta vaarallisen paikan merkityksen, mutta toisaalta se on järjestelmänä hauraaksi mielletty.

Luontoon voidaan liittää hyvin myönteisiä affekteja. Se on saavutettava paikka, johon myös halutaan siirtyä. Luontoon kuuluminen saa myös oikeuttavan merkityksen: jos jokin kuuluu luontoon, on se sille olemassaolon oikeutus. Luonto on evoluution mukana kehittyvä tai Jumalan luoma. Eläimille se edustaa vapautta, ihmisille virkistyspaikkaa.