"Ihmisen kunnia olkoon –"

Eino Leinon runo "Titanic" (1912) varhaisena suomalaisena Titanic-aiheisena tekstinä

Abstrakti

Artikkeli käsittelee Eino Leinon runoa ”Titanic” (1912). Artikkeli tuo esiin, että tämä nykyisin harvan tuntema runo oli ilmestymisaikanaan huomiota ja arvostusta saanut runo, jolla oli erityisasema Leinon tunnetuksi tulleen kiertueen päätösnumerona.

Runon keskushenkilöitä ja puhujia ovat Titanicin muusikot, joiden kuvausta tarkastellaan sekä ajan Titanic-aiheista kirjoittelua (kuten sanomalehtiuutisointia) että 1900-luvun alun kirjallisuuden taiteilijakuvausta vasten. Kuolevat muusikot kuvataan myös taiteilija-näkijöiksi, jotka ylittävät taiteellaan nykyhetken ja tulevaisuuden sekä elämän ja kuoleman rajat. Tällaisina he saavat vertautumiskohteita Leinon muusta lyriikasta ja sen taiteilijakuvauksista.

Runossa toistuu ns. Titanicin hymniin avoimesti viittaava säe ”Lähemmä, Jumala, sua!”, jota artikkelissa tarkastellaan sekä kaunokirjallisen toiston että intertekstuaalisen viittaamisen näkökulmista. Runon analyysissa tarkastellaan myös tiettyjä ”Titanicille” leimallisia kielellisiä piirteitä, kuten jussiivimuodon ja ajatusviivan käyttöä. Toistoa hyödyntävä siteeraaminen, prosodiset piirteet, riimi ja alkusointu ymmärretään analyysissa myös rytmiä muodostaviksi runon keinoiksi.

”Titanic” rakentuu etenkin viimeisissä säkeistöissään ihmisyyden ylistykseksi, mikä kytkee runon vahvasti Leinon muuhun 1910-luvun lyriikkaan. Myös läpi runon kertautuva säe ”Lähemmä, Jumala, sua!” saa tulkintakehyksekseen lopulta saman humanistisen julistuksen.

Eino Leinon ”Titanic” tarkastelee aihettaan, Titanicin haaksirikkoa, osin yhtenevästi muun varhaisen Titanic-aiheisen kirjoittelun kanssa: myös tässä runossa muusikot ovat urheita, vastuunsa tuntevia miehiä, jotka soittavat kuolinvirttä viimeisiin hetkiinsä saakka. Toisaalta runo myös erkaantuu varhaisista Titanicin onnettomuuden tulkinnoista, joita sanomalehtiuutisoinnin ohella myös mm. arkkiveisuntekijät toistivat. Leinon ”Titanicia” ei valjasteta modernisaatiokritiikin tai kehityspessimismin käyttöön. Lähimmiksi vertautumiskohteikseen runo saa kaksi muuta aikansa eturivin kotimaisen kirjailijan Titanic-aiheista teosta eli V. A. Koskenniemen runon ”Mister Hartley” (1912) sekä Aino Kallaksen novellikokoelman Seitsemän. Titanic-novelleja (1914).