Märehtijöiden valkuaisarvojärjestelmä (OIV-PVT) uudistuu
Avainsanat:
rehuvalkuaisen arviointi, mikrobivalkuainen, ohitusvalkuainen, lypsylehmäAbstrakti
Suomessa ohutsuolesta imeytyviin aminohappoihin perustuva rehuvalkuaisen arviointijärjestelmä (OIV-PVT) on ollut käytössä noin 15 vuotta. Tänä aikana järjestelmään on tehty vähäisiä muutoksia, lähinnä joidenkin rehujen hajoavuusarvoja on tarkistettu ja ruokintasuosituksia muutettu. Kaikissa rehuvalkuaisen arviointijärjestelmien vertailuissa Suomen systeemi on osoittautunut parhaaksi, kun kriteerinä käytetään lypsylehmien valkuaistuotoksen ennustamista.
Ehdotetun uudistuksen taustalla on uusin tutkimustieto pötsin valkuaismetaboliasta. Laajaan tuotantokoeaineistoon (992 ruokintaa) perustuen analysoitiin, miten eri vaihtoehdot mikrobisynteesin laskentamallissa vaikuttavat valkuaistuotoksen ennustevirheeseen. Lisäksi analysoitiin, miten valkuaistuotoksen ennustevirhe muuttuisi, jos rehuvalkuaiselle käytettäisiin vakiohajoavuutta pötsissä.
Mikrobivalkuaisen laskemisessa parhaaksi osoittautui ylläpitotasolla laskettu sulavan orgaanisen aineen saanti, josta vähennetään pötsissä hajoamaton valkuainen. Muut korjaukset (säilörehun käymishapot, rasva) joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa huononsivat ennustetta, vaikka teoriassa näiden vähentäminen mikrobeille käyttökelpoisesta substraatista olisi perusteltua. Synteesin tehokkuusluku per kg korjattua sulavaa orgaanista ainetta kohti on 152 g ja se perustuu satakertatekniikalla määritettyyn dataan. Mikrobisynteesin tehokkuus paranee ruokintatason noustessa, mutta tämän huomioon ottaminen mallissa lisäsi hieman ennustevirhettä. Mallin monimutkaistaminen ottamalla huomioon sekä lisääntyvä mikrobisynteesin tehokkuus että huononeva rehun sulavuus ei siten ole perusteltua. Uuden alemman synteesitehokkuuden vuoksi todellinen valkuaistase on nolla silloin kun laskennallinen tase on nolla eli nykysysteemin yksi ongelma poistuu. Pötsin todellinen valkuaistase on nolla maidon ureapitoisuuden ollessa noin 18 mg/100 ml. Aminohappojen osuudeksi mikrobivalkuaisesta ehdotetaan MTT:n tutkimusten perusteella 75 % aikaisemman 70 % sijasta.
Valkuaisen pötsihajoavuuden vaikutus valkuaistuotokseen ja typen hyväksikäyttöön oli varsin pieni, kun se lisättiin ennustemalliin energian ja raakavalkuaisen saannin lisäksi, näin erityisesti kun hajoavuusarvot perustuivat yksinomaan nailonpussimenetelmällä määritettyihin parametreihin ja yleisesti käytössä olevaan kinetiikkamalliin. Satakerta-aineiston analyysi osoitti, että todelliset erot rehuvalkuaisen pötsihajoavuudessa ovat selvästi määritettyjä eroja pienempiä. Osittain virhe johtuu siitä, että ns. nopeasti hajoavan valkuaisen sulatusnopeuden on oletettu olevan ääretön. Useilla eri tutkimusmenetelmillä ja myös tuotantokoeaineistojen meta-analyyseillä on osoitettu, että pötsistä virtaa rehusta peräisin olevaa aminotyppeä (vapaat aminohapot, peptidit, liukoinen valkuainen) nestefaasissa. Toisaalta kinetiikkamallin oletus satunnaisesta rehupartikkeleiden virtauksesta ei pidä paikkaansa ja rehun todellinen viipymisaika pötsissä on mallin oletuksia pitempi, jolloin liukenemattomasta valkuaisesta hajoaa pötsissä oletettua enemmän. Yhteenvetona näistä voi todeta, että osa oletetusta hajoavasta valkuaisesta on hajoamatonta ja vastaavasti osa hajoamattomasta hajoaa pötsissä oikean, mallin olettamuksia pitemmän viipymisajan vuoksi. Nämä tekijät vaikuttavat samaan suuntaan vähentäen rehujen välisiä eroja valkuaisen pötsihajoavuudessa verrattuna pussimenetelmän ja käytetyn kinetiikkamallin arvoihin. Näiden tekijöiden vaikutukset otettiin ainakin osittain huomioon, kun OIV-PVT järjestelmä otettiin käyttöön Suomessa käyttämällä muita systeemejä pitempiä ja paremmin todellisuutta vastaavia rehun viipymisaikoja valkuaisen pötsihajoavuusarvoja laskettaessa. Kovin suuria menetyksiä rehuvalkuaisen arvioinnissa ei tapahtuisi, vaikka rehukohtaisten hajoavuuksien sijasta luokiteltaisiin rehut 3-4 hajoavuusluokkaan. On syytä mainita, että pelkästään nailonpussihajoavuuksiin perustuvissa systeemeissä vakiohajoavuus kaikille rehuille vähentää ennustevirhettä rehukohtaisten arvojen käyttöön verrattuna eli määritettyjen arvojen virhe on keskimäärin suurempi kuin vakioarvojen. Valkuaisjärjestelmien parantaminen hajoamattoman rehuvalkuaisen osalta edellyttää, että tutkijat kehittävät menetelmän, jolla hajoavuudet ja niiden erot pystytään kvantitatiivisesti määrittämään. Nykyisellään hajoavuusarvoja ei ole tarpeen uudistaa; edelleen on mahdollista saada rehulle hyväksytyksi parempi valkuaisarvo, kun se pystytään osoittamaan todeksi tuotantokokeessa. Pussimenetelmän epäluotettavuuden vuoksi tämä käytäntö on perusteltu etenkin pyrittäessä prosessoinnein alentamaan hajoavuutta.
