Valkoapilan ja typpilannoituksen vaikutus laitumen kivennäiskoostumukseen ja karitsoiden kivennäisten saantiin

Kirjoittajat

• Päivi Nykänen-Kurki Ympäristöntutkimus, 50600 Mikkeli
• Riitta Sormunen-Cristian Kotieläintuotannon tutkimus, 31600 Jokioinen
• Lauri Jauhiainen Tutkimuspalvelut, 31600 Jokioinen
• Oiva Nissinen Alueellinen yksikkö, 96900 Saarenkylä

DOI: https://doi.org/10.33354/smst.76750

Avainsanat:

kivennäiskoostumus, nitraatti, seleeni, Trifolium repens, typpi, valkoapilalaidun

Abstrakti

Valkoapilan vaikutusta laiduntavan eläimen kivennäisten saantiin on tutkittu huomattavasti vähemmän kuin sen vaikutusta rehun sulavuuteen ja valkuaispitoisuuteen. Karitsoiden valkoapila- ja heinälaidun-koetta jatkettiin analysoimalla laidunten kivennäiskoostumus ja karitsoiden kivennäisten saanti kol-men vuoden tutkimusjakson aikana. Heinälaitumia oli kolme. Ne saivat typpeä 0, 120 tai 250 kg ha-1 vuodessa. Valkoapilaheinälaitumia oli yksi ja sitä ei lannoitettu typellä. Karitsat laidunsivat kaksi kolmesta viiteen viikon jaksoa kaikkien tutkimuskesien aikana.
Valkoapilalaitumen valkoapilapitoisuus oli ensimmäisellä laidunjaksolla keskimäärin 25 % ja toisella 42 %. Laidunrehun kivennäispitoisuus (Ca, Mg, P, K, Se ja N) ja laidunrehun nitraattipitoisuus määritettiin. Syönnin määrittämiseen käytettiin n-alkaaneja merkkiaineena, minkä pohjalta laskettiin karitsoiden kivennäisten saanti. Laitumen typpilannoituksen tehokkuutta arvioitiin kriittisen typpikäyrän avulla.
Valkoapilalaitumen laidunrehun kuiva-aineen kalsiumpitoisuus (7,8 vs 4,7 g kg^-1), magnesiumpitoisuus (2,1 vs 1,8 g kg^-1) ja Ca/P suhde (1,9 vs 1,2) olivat kaikki korkeampia kuin heinälaitumien. K/(Ca+Mg) -ekvivalenttisuhde (1,7 vs 2,5) oli matalampi valkoapilalaitumessa kuin heinälaitumessa. Karitsoiden kalsiuminsaanti oli riittävä valkoapilalaitumella, mutta jäi 50 %:iin tarpeesta heinälaitu-milla. Kasvilaji ei vaikuttanut fosfori-, kalium- ja seleenipitoisuuksiin. Kaikilla laitumilla fosforinsaanti oli riittävä, kaliuminsaanti liian suuri ja seleeninsaanti liian pieni tarpeeseen nähden. Typpilan-noitus lisäsi sekä kaliumin- (33,5 vs 38,5 g kg-1) että seleeninottoa (0,08 vs 0,14 mg kg^-1) heinälaitumilla.
Kriittisen typpikäyrän avulla tarkasteltuna pääosassa laitumia typen niukkuus rajoitti laitumen kuiva-aineen tuotantoa. Muutamalla korkeimman typpilannoituksen saaneella heinälaitumella todettiin sadonmuodostuksen kannalta turhan korkea kasvuston typpipitoisuus. Tämä tarkoittaa, että kaikki kasvissa oleva typpi ei tule käytetyksi kuiva-aineen ja valkuaisentuotantoon vaan kasviin alkaa kerääntyä nitraatteja. Näillä ruuduilla mitattiinkin karitsoille liian korkeita nitraattipitoisuuksia (>10 000 mg kg^-1). Lisäksi karitsoilla ilmeni terveysongelmia samoilla ruuduilla. Seleeniä lukuun ottamatta valkoapilalaitumen kivennäiskoostumus oli karitsan kannalta heinälaidunta tasapainoisempi.