Nurmisäilörehun laadun merkitys lihanaudan ruokinnassa

Kirjoittajat

  • Arto Huuskonen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kotieläintuotannon tutkimus, Halolantie 31A, 71750 Maaninka

Avainsanat:

naudanlihantuotanto, sonnit, ruokinta, nurmisäilörehu, sulavuus, säilönnällinen laatu

Abstrakti

Tämän työn tavoitteena on selvittää nurmisäilörehun laadun merkitystä kasvavien lihanautojen ruokinnassa.
Esitys perustuu MTT:llä toteutettuihin lihanautojen ruokintakoeaineistoihin sekä soveltuvin
osin myös kansainväliseen tutkimustietoon. Lihanautoja voidaan kasvattaa tavoiteltuun teuraspainoon
monilla erilaisilla rehuyhdistelmillä. Eräs ruokinnan keskeisiä kysymyksiä on karkearehun ja väkirehun
suhde. Lihanaudan ruokinnassa väkirehuprosentti voi teoriassa olla 0 – 80 välillä. Karkearehun
määrän on oltava vähintään noin 20 % syödystä kuiva-aineesta, jotta eläimen pötsitoiminnot säilyisivät
normaaleina. Kuitenkin jo 60–70 prosentin väkirehutasoilla on tutkimuksissa havaittu selviä negatiivisia
vaikutuksia, jotka näkyvät esimerkiksi rehun sulatuksen heikkenemisenä. Tärkein yksittäinen
säilörehun ruokinnallista laatua kuvaava mittari on D-arvo eli sulavan orgaanisen aineen osuus kuivaaineesta
(%). Lihanaudoille syötettävän säilörehun suositeltava D-arvo on ruokintatutkimusten perusteella
68–71 %. Varhain korjattua säilörehua syöneet naudat ovat kasvaneet ruokintatutkimuksissa
paremmin kuin myöhemmin korjatulla säilörehulla ruokitut. Hyvälaatuista nurmisäilörehua käytettäessä
väkirehun lisäyksellä saatavat kasvun lisäykset ovat yleensä varsin pieniä. Kun säilörehun sulavuus
huononee, väkirehua kannattaa käyttää enemmän. Optimaalinen väkirehutaso sonnin ruokintaan on
tilakohtainen ratkaisu, joka riippuu käytössä olevasta rehuntuotantokapasiteetista ja ostoväkirehun
hinnasta. Eläimen syömä rehumäärä vaikuttaa yleensä varsin suoraviivaisesti energian saantiin ja kasvutuloksiin.
Näin ollen tekijöillä, joilla voidaan vaikuttaa rehun syöntiin, voidaan vaikuttaa myös kasvutuloksiin.
Esimerkiksi säilörehun laadulla on suuri vaikutus rehun syöntiin ja eläinten kasvuun. Säilörehun
syöntiin vaikuttavat muun muassa rehun kuiva-ainepitoisuus, säilönnällinen laatu, kuitupitoisuus,
orgaanisen aineen sulavuus ja kuidun sulavuus. Rehun kuiva-aine- ja sokeripitoisuuden lisääntyminen
lisäävät yleensä kuiva-aineen syöntiä. Vastaavasti taas noussut voihappopitoisuus ja korkea
ammoniumtyppipitoisuus vähentävät syöntiä. Säilörehun korkea ammoniumtyppi- ja voihappopitoisuus
ovat merkkejä siitä, että rehu on virhekäynyttä ja/tai rehun käymisprosessi on ollut liiallista. Tällaisissa
tapauksissa rehu on yleensä tehty ilman säilöntäainetta tai säilötty biologisilla säilöntäaineilla.
Esimerkiksi hyvin märissä olosuhteissa biologisen säilönnän epäonnistumisriski on suuri. Märän rehun
suurempi pilaantumisriski johtuu siitä, että biologisilla säilöntäaineilla säilöttävässä rehumassassa
pitäisi olla sokeria noin 2,5 % rehumassan tuorepainosta. Näin ollen rehumassan kuiva-ainepitoisuus
tulisi olla 30–35 %, jotta sokerimäärä olisi riittävä. Kotimaisten säilörehututkimusten perusteella rehun
säilöntä vaikuttaa myös naudan pötsissä tapahtuvaan mikrobivalkuaisen tuotantoon. Kun tutkimuksissa
on ruokittu nautoja joko rajoitetusti käyneellä, muurahaishapolla säilötyllä säilörehulla tai pitemmälle
käyneellä, biologisesti säilötyllä rehulla tulokset ovat olleet selkeitä. Pötsin mikrobivalkuaisen
tuotanto on tehostunut merkitsevästi happosäilöttyjä rehuja käytettäessä. Kasvavan lihanaudan ruokinnassa
tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kun käytetään rajoitetusti käynyttä säilörehua, on rehuvalkuaisen
tarve pienempi kuin pitkälle käynyttä säilörehua käytettäessä.

Lataukset

Lataustietoja ei ole vielä saatavilla.
Osasto
Artikkelit

Julkaistu

2010-01-31