Jaloittelu- ja ulkotarhoista aiheutuvan vesistökuormituksen vähentäminen vaikeaa

Kirjoittajat

• Jaana Uusi-Kämppä MTT, Kasvintuotannon tutkimus, E-talo, 31600 Jokioinen
• Helvi Heinonen-Tanski Kuopion yliopisto, Ympäristötieteen laitos, PL 1627, 70211 Kuopio
• Arto Huuskonen MTT, Kotieläintuotannon tutkimus, Halolantie 31 A, 71750 Maaninka
• Helena Jansson MTT, Kotieläintuotannon tutkimus, Varsanojantie 63, 32100 Ypäjä
• Håkan Jansson MTT, Kasvintuotannon tutkimus, E-talo, 31600 Jokioinen
• Miia Kuisma MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Lönnrotinkatu 3, 50100 Mikkeli
• Arja Nykänen MTT, Kasvintuotannon tutkimus, Lönnrotinkatu 3, 50100 Mikkeli
• Aaro Närvänen MTT, Kasvintuotannon tutkimus, E-talo, 31600 Jokioinen
• Maarit Puumala MTT, Kotieläintuotannon tutkimus, Vakolantie 55, 03400 Vihti

DOI: https://doi.org/10.33354/smst.77023

Avainsanat:

Jaloittelutarhat, ulkotarhat, vesistönkuormitus, hevonen, nauta, fosfori, typpi, fekaaliset bakteerit

Abstrakti

Nautojen jaloittelu- ja ulkotarhat sekä hevostarhat ovat yleistyneet viime vuosina. Syynä on mm. parsinavetoissa
olevien lehmien ja hiehojen laidunnussäännös, joka voidaan korvata jaloittelulla tarhassa.
Myös suurten pihattonavettojen yhteyteen usein rakennetaan tarha, vaikka varsinaista ulkoilupakkoa
pihatossa pidettävillä eläimillä ei ole. Ulkotarhoissa kasvatetaan osan vuotta tai ympäri vuoden emolehmiä
ja lihanautoja. Viime vuosina hevosten määrän lisääntyessä on rakennettu uusia talleja ja tarhoja.
Varsinaisissa jaloittelutarhoissa eläimet jaloittelevat muutaman tunnin kerrallaan, mutta ulkotarhoissa
ne ovat ympäri vuoden. Tarhat ovat maapohjaisia, vaihtopohjaisia tai tiivispohjaisia (asfaltista
tai betonista valettuja tai sementillä stabiloituja). Osa tarhoista on perustettu metsään. Tarhoista aiheutuvaan
ravinnekuormitukseen vaikuttavat monet asiat. Eläintiheys on niistä tärkein – mitä enemmän
eläimiä on tarha-alaa kohti, sitä suurempi on kuormitus. Kun eläimet ovat koko vuorokauden tarhassa,
kuormitus on suurempi, kuin jos ne jaloittelisivat tarhassa vain muutaman tunnin päivässä. Ruokinta-,
juotto- ja makuualueiden lähiympäristössä ravinnekuormitus on suuri, olipa tarha-alaa kuinka paljon
tahansa.
Peltoviljelyn aiheuttamaa vesistökuormitusta on pyritty vähentämään monilla eri toimenpiteillä.
Erityisesti on kiinnitetty huomiota lannan levitysmääriin, -ajankohtaan ja -tapaan. Kasvipeitteettömässä
tarhassa eläinpaine saattaa olla suuri (yli 80 nautayksikkövuorokautta hehtaarilla vuodessa;
ny vrk/ha v), kun suositusten mukaan karjatilalla saa olla 1,5 lypsylehmää peltohehtaaria kohden.
Sonnan ja virtsan käsittely tarhassa saattaa olla puutteellista, jolloin ravinteita voi kulkeutua sade- tai
valumaveden mukana ympäristöön. Tarhavesissä ravinteiden ja ulostemikrobien pitoisuudet saattavat
olla moninkertaiset pellon valumavesiin verrattuna. Tarhavedet voivat pilata lähikaivoja ja heikentää
rantavesien hygieniaa sekä osaltaan lisätä vesien rehevöitymistä aina leväkukinnoiksi asti. Nautojen
tarhoista aiheutuvaa ravinne- ja mikrobikuormitusta vesiin ja kuormituksen vähentämistä on tutkittu
MTT:ssä kymmenisen vuotta.
Sonnan säännöllinen poisto tarhasta vähentää ravinteiden joutumista vesiin. Tiivispohjaisesta tarhasta
on helpompi poistaa sonta ja kerätä valumavedet kuin maa- tai vaihtopohjaisesta tarhasta. Jos
maa- tai vaihtopohjainen tarha on salaojitettu, osa vesistä saadaan kerättyä. Maa- ja vaihtopohjaisista
tarhoista valumavesiä muodostuu vähemmän ja niissä on yleensä myös vähemmän fosforia, typpeä ja
mikrobeja kuin tiivispohjaisen tarhan vesissä, sillä maapohja suodattaa osan epäpuhtauksista. Tiivispohjaisten
tarhojen vedet suositellaankin kerättäväksi ja levitettäväksi pellolle. Maa- ja vaihtopohjaisten
tarhojen vesiä ei myöskään tulisi laskea suoraan ympäristöön. Niitä voidaan puhdistaa esim. erilaisilla
pienpuhdistamoilla, suodattimilla, kosteikossa tai niiden yhdistelmillä.