Etymologisesti hämäriä -(is)tA-johdosverbejä, lainoja ja omapohjaisia

Kirjoittajat

  • Jorma Koivulehto

DOI:

https://doi.org/10.33340/susa.82022

Abstrakti

Suomessa on paljon verbejä, joiden vartalo päättyy elementtiin -ta-/--. Valtaosa on nomineista johdettuja ns. supistumaverbejä, joissa infinitiivin tunnus on alun perin liittynyt johtimen konsonanttivartaloon; johtimen edellä ollut nominin loppuvokaali on taas säilynyt: kuvata : kuvaan (*kuva-t-tak : *kuva-ta-n > *kuva-δa-n, vrt. kuva), lainata (vrt. laina), tervata (vrt. terva). Supistumaverbityyppi on nykyään erittäin produktiivinen ja siihen on liittynyt paljon myös lainoja, joiden vieras originaali on verbi: vrt. kelvata : kelpaan (vrt. germ. *χelpa-), maalata : maalaan (vrt. muinaisruotsin māla), pestata : pestaan (muinais- ja nykyruotsin fästa).

Toinen tyyppi on sellainen, että johdin liittyy konsonanttiseen tai yksi tavuiseen vokaaliseen kantavartaloon. Kiistattomia vanhoja verbikantaisia johdoksia ovat nostaa, vartalo nos-ta- (verbivartalosta nouse-); pistää, vartalo *pis-tä- (verbivartalosta *pise- > pysy-); päästää, vartalo pääs-- (verbivartalosta pääse-). Nominikantaisia taas ovat jäätää, vartalo jää-tä- (kantavartalo nomini jää); kaartaa (vrt. kaari), kannustaa (vrt. kannus). Tähän tyyppiin on mukautunut myös joukko vanhimpia verbilainoja, kuten niittää (niit--, vrt. germ. *snīþ-e/a- ’leikata’), sietää (vrt. germ. *stē- > muinaisruotsin stā ’seisoa’, myös ’sietää’; vrt. engl. stand kielteisenä myös ’sietää’ jne.).

Tällaisten johdosten joukossa on jo useita, joiden hahmottaminen johdokseksi ei enää ole aivan selvää. Sellaisiksi voi kai lukea vaikkapa verbit kastaa (johdos substantiivista kasi ’kaste, kosteus’), säätää (? johdos substantiivista sää ’säie’, ks. SSA III 246) tai vuotaa (johdos substantiivista vuo ’virran uoma; virta’). Nykykielessä täysin perusvartalon veroisia ovat sellaiset vanhat johdokset, joiden kantasana on kielestä hävinnyt tai muuttunut tunnistamattomaksi: ostaa (*wos-ta-), kantasana on ollut substantiivi *wosa ’kauppatavara’, vanha indoeurooppalais-esigermaaninen laina, jonka originaalia edustaa nykysaksan Ware ’(kauppa)tavara’; pistää (vrt. yllä). Tässä artikkelissa tarkastelen joitakin hämärtyneitä -ta-/--johdoksia, etenkin vanhoja lainaverbejä, joissa tämä johdin esiintyy.

Lainaverbejä on muodostettu useilla muillakin suffikseilla. Otan tässä lisäksi esiin vain joitakin sellaisia verbejä, joissa on -(i)sta-/-(i)stä-suffiksi. Mukana on myös yksi omakantainen verbi. Suffiksia voi pitää yhdysperäisenä suffiksina perussuffiksista -ta-/-tä- (ks. Hakulinen 2000: 297). Käsittelen seuraavien verbien etymologioita: 1. hoitaa (hoiva), 2. hyötää, 3. höystää, höistää, 5. kaataa, 6. kostaa, 7. kuristaa, 8. ottaa, 9. pettää, 10. *taistaa, taisto, taistella. Lisäksi käsittelen verbien hyötää ja höystää kantasanaksi katsomani adjektiivin 4. hyvä etymologiaa. Alaviitteissä koskettelen lyhyesti vielä etymologian
kannalta verbejä syöksyä/syöstä ja tunkea (alaviite 7, alaviite 13) ja nominia maa (alaviite 10).

Tiedostolataukset

Julkaistu

2009-01-01

Viittaaminen

Koivulehto, J. (2009). Etymologisesti hämäriä -(is)tA-johdosverbejä, lainoja ja omapohjaisia. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja, 2009(92), 79–102. https://doi.org/10.33340/susa.82022