Neito ja kuolema

Aleksis Kiven runokoe Eriika

Kirjoittajat

• Jyrki Nummi

DOI:

https://doi.org/10.33347/jses.156568

Avainsanat:

proosaruno, lyyrinen proosa, lajitutkimus, Persefoneen myytti

Abstrakti

Aleksis Kiven varhainen lyyrinen kertomus Eriika (1859) on merkki ajassa tapahtuvista uudenlaisista lajimuodostelmista, jotka heijastavat lajijärjestelmän uudelleen jäsentymistä. Kivi hyödyntää runsaskätisesti proosan ja runouden lajirepertoaareja ja sommittelee retoristen kuvioiden, troppien ja rakennekuvioiden varassa kompleksisen komposition. Kertomuksen juonellinen aines nojaa kahteen myyttiseen lähteeseen, Persefoneen taruun ja Platonin anamnesis-oppiin. Kertomusta hallitseva proosan ja lyyrisen levoton suhde dramatisoituu kertomuksen päätöksen lyyrisessä käänteessä, kun kertoja siirtyy puhujaksi lukijalle kohdistetussa lyyrisessä puhuttelussa.