Erityisopetus ja oppivelvollisuus
kansakoulun marginaalista yleisopetuksen yhteyteen
Avainsanat:
erityisopetus, oppivelvollisuus, koulutuspolitiikka, vammaisuus, kansakoulu, peruskouluAbstrakti
Vaikka yleinen oppivelvollisuus säädettiin vuoden 1921 oppivelvollisuuslailla koko ikäluokkaa koskevaksi, moni poikkeavaksi katsottu oppilas jäi vielä pitkään parhaimmillaankin joko erityiskoulu- tai laitossijoitukseen ellei sitten kokonaan opetuksen ulkopuolelle (Tuunainen 2002). Sittemmin tukea tarvitsevien oppilaiden asemaa oppivelvollisuuden suorittamisen suhteen on kohennettu asteittain ja viimeisenä ryhmänä yhtenäiskoulun piiriin siirtyivät vaikeimmin kehitysvammaiset oppilaat syksyllä 1997 (Jahnukainen & Korhonen 2003). Oppivelvollisuuden ja samalla tuen kestolla on erityisopetuksen kannalta ollut merkittävä funktio: osa vammaisoppilaista opiskelee pidennetyn, eli vuotta aiemmin alkavan ja vuoden pidempään kestävän 11-vuotisen oppivelvollisuuden mukaisesti. Päätökset oppivelvollisuuden pituudesta tehdään yksilöllisesti. Oppivelvollisuuden pituuden säätely, samoin kuin oppimäärien yksilöllistäminen (Jahnukainen ym. 2020), ovat siis olleet osana eriyttämisen keinovalikoimaa. Yleisellä tasolla kuitenkin suomalainen perusopetusjärjestelmä on toimintamalliltaan varsin yhtenäinen ja reittien jakautuminen alkaakin nykyisellään siirtymässä oppivelvollisuuskoulusta toiselle asteelle (Jahnukainen ym. 2018). Oppivelvollisuusiän korottaminen ja oppivelvollisuuden laajentaminen on ollut pitkän linjan poliittinen hanke, joka nykyisellä Sanna Marinin hallituskaudella on muodostunut keskeiseksi koulutuspoliittiseksi hankkeeksi ja jossa tukea tarvitsevilla oppilailla on ollut keskeinen rooli.
