Papin käskyläisistä ammattimuusikoiksi?
Ortodoksisen kanttorin työ ja koulutus sotienvälisessä Suomessa
Avainsanat:
kanttori, koulutus, ortodoksinen, kreikkalaiskatolinen, arkkipiispa HermanAbstrakti
Suomen ortodoksien asema muuttui ratkaisevasti sosialistisen vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen seurauksena, kun yhteys kirkon venäläiseen hallintoon katkesi. Paasikiven hallituksen asetuksella 26.11.1918 järjestetyn kirkkokunnan odotettiin todistavan lojaalisuutensa Suomen valtiolle. Sotienvälistä kautta määrittivätkin kirkollisten rakenteiden ja ilmaisumuotojen suomalaistamispyrkimykset. Kansallistamisen kaudella kirkkolauluun kiinnitettiin erityistä huomiota, koska sen toivottiin sitouttavan ortodokseja kirkkoonsa. Sen myös uskottiin torjuvan ortodoksien näkökulmasta huolestuttavia uhkia kuten sekularisaatio tai herätysliikkeet. Ortodoksiset kanttorit olivat huonosti valmennettuja vastaamaan ajan haasteisiin. Kanttoreina työskenteli pääasiassa hengellisissä oppilaitoksissa alkeellisen musiikkikoulutuksen saaneita miehiä tai itseoppineita. Vaikka kanttoreita kritisoitiin, säännöllistä täydentävää koulutusta heille alettiin tarjota lyhytkursseina vasta vuodesta 1932 alkaen. Tässä artikkelissa tarkastellaan ortodoksisen kanttorin ammatillisen toiminnan kehitystä sotienvälisenä kautena siihen kohdistuneiden odotusten valossa. Artikkeli täyttää tutkimuksessa esiintyvän aukon kanttorikoulutuksen kehityksen osalta. Se perustuu kirkolliseen arkisto- ja lehtiaineistoon, jonka pohjalta tarkastellaan erityisesti arkkipiispa Hermanin käynnistämiä kehittämistoimenpiteitä ja tarkastellaan eri toimijoiden tuottamia merkityksiä kanttoreista ja heitä odotetusta toiminnasta osana laajempaa yhteiskunnallista kehityspyrkimystä.
