Metsäsuhteita dokumenttielokuvassa

Kehon ja tunteiden kertoma todellisuus

Kirjoittajat

• Kristiina Koskinen Lapin yliopisto

DOI:

https://doi.org/10.23994/lk.173156

Abstrakti

Artikkelissa tarkastellaan kahta dokumenttielokuvaa, joiden yhteisenä teemana ovat suomalaiset metsät. Vaikka metsäpolitiikka on molemmissa elokuvissa läsnä, kummassakaan niistä ei lopulta syvennytä päätöksentekoon, metsänhoidollisiin käytäntöihin tai edes metsien biologiseen tilaan. Sen sijaan elokuvat kertovat metsistä päähenkilöidensä toiminnan ja affektiivisten metsäsuhteiden kautta.

Anu Kuivalaisen ohjaama ja käsikirjoittama Sielunmetsä (2017) kulkee suomalaisissa metsissä kymmenen varsin erilaisen ihmisen mukana. Kullekin heistä metsä näyttäytyy omanlaisenaan tilana ja olemisen tapana. Virpi Suutarin ohjaama Havumetsän lapset (2024) seuraa Elokapinan Metsäliikkeen nuoria aktivisteja mielenosoituksista metsäyritysten toimistoille, sellutehtaan rakennustyömaalle ja lopulta talviseen Lappiin vanhan metsän hakkuita pysäyttämään.

Artikkelin tutkimuskysymyksenä on, millä elokuvallisilla keinoilla nämä dokumenttielokuvat synnyttävät metsäsuhteisiin kytkeytyvää affektiivisuutta. Affektiivisuuden ymmärretään tarkoittavan laaja-alaisesti kehollista vaikuttumista ja materialisoituvan elokuvan ja katsojan kohtaamisessa. Käytetty menetelmä yhdistää havaintoja tutkijan oman kehon vaikuttumisesta elokuvan affektiivisiksi tunnistettujen kohtausten lähilukemiseen. Fenomenologiseen elokuvateoriaan tukeutuen nämä kaksi näkökulmaa selittävät yhdessä, miten metsää koetaan ja merkityksellistetään elokuvien kautta.

Molempien elokuvien haptiset kuvat ja hiljaisuutta korostavat luonnonäänet kutsuvat katsojaa lempeästi metsän lähelle. Metsän pintojen koskettaminen ja yksityiskohtien äärelle pysähtyminen ohjaavat katsojaa aistimaan metsää herkkyydellä. Elokuvien kerronta voimistaa päähenkilöiden tunteisiin eläytymistä erityisesti musiikilla sekä heitä ja metsiä uhkaavilla kohtauksilla.

Tarkastellut elokuvat nostavat kehollisuuden, affektit ja tunteet mukaan keskusteluun, jossa niitä ei tavallisesti hyväksytä vakavasti otettavina argumentteina. Samalla elokuvat toisintavat ja voimistavat mielikuvia tunteilla tuotetuista meistä ja heistä, metsien suojelijoista ja niiden taloudellisista hyödyntäjistä.

Avainsanat: fenomenologinen elokuvateoria, metsäsuhde, affekti, dokumenttielokuva, Sielunmetsä, Havumetsän lapset


Human–forest relationships in two documentary films: A reality told through the body and emotions

This article scrutinizes two documentary films that share a common theme: the Finnish forests. While forest policy is present in both films, neither of them ultimately delves into decision-making, forest management practices, or even the biological condition of the forests. Instead, the films portray forests through the actions of their protagonists and their affective relationships with the forest.

Into the Forest I Go (2017) is a film written and directed by Anu Kuivalainen. The narration presents ten different views to people in forests. For each of them, the forest appears as a different kind of space and mode of being. Once Upon a Time in a Forest (2024), directed by Virpi Suutari, follows the work and lives of young activists from Extinction Rebellion’s Forest Movement.

The research question is: what cinematic means do these documentary films use to create affects that relate with human–forest relationships? The used method combines observations of the researcher’s own bodily responses with the close reading of scenes that are identified as affective. Drawing on phenomenological film theory, these two perspectives together explain how the forest is made meaningful through the films.

In both films, haptic images and nature sounds emphasizing silence gently invite the viewer to proximity with the forest. Touching the surfaces of the forests and lingering on its details guide the viewer to sense the forest with sensitivity. The films’ narration enhances emotional resonance with the protagonists, particularly through music and scenes that depict threats to both them and the forests where they dwell.

The analysed films bring embodiment, affect, and emotion into a debate where such elements are not typically accepted as valid forms of argumentation. At the same time, they reproduce and reinforce imaginaries shaped by emotion – of us and them, the protectors of the forests and those who exploit forests for economic gain.

Keywords: phenomenological film theory, human–forest relationship, affect, documentary film, Into the Forest I Go, Once Upon a Time in a Forest